Se tavallinen tarina

Paperilla, kuultuna tai jostain kaukaa seuranneena voisi ajatella, että elämäni on mennyt viime vuosina juuri niin tavallisesti kuin tilastot peruspertistä ja - kaisasta kertovat. Ehkä hieman jälkijunassa vaan, noin niin kuin iän puolesta.

Kolme vuotta seurustelua ja kihlaus.

Neljä vuotta seurustelua ja avioliitto.

Yhdeksän kuukautta avioliittoa ja raskaus.

Kun näen tuon silmieni edessä kirjoitettuna, en voi kuin ihmetellä. Minä, joka en ole koskaan pitänyt avioliittoa elinehtonani, haaveillut omakotitalosta, farmarista, kultaisesta noutajasta ja lapsista kivassa lähiössä, tunnun lipuvan sitä kohti ilman sen suurempaa vastustelua taikka pyrkimystä. Mitä on tapahtunut?

Meillä on omakotitalo kotinamme, kaksi autoa, citymaasturi ja pick up, kaksi koiraa ja lapsi tulossa. Ahdistus. Ja onni. Yhtaikaa.

Okei, tavallinen suomalainen perhe-elämä on ollut valovuosien päässä viimeiset kolme vuotta. Elämämme on kuitenkin mielestäni niin normaalia ja arkista kuin se vaan voi olosuhteissamme olla. Minä tykkään. Toki meillä on ollut mahdollisuuksia matkustaa ja kokea monia hienoja juttuja, parhaillaan istun kentällä odottaen lentoa Etelä-Afrikkaan, ikuiseen rakkauskaupunkiini Kapiin. Kotona meillä on kaksi loistavaa työntekijää, jotka tuntuvat pitävän kunniatehtävänään meidän tyytyväisyyttä heidän työhönsä. Martin ja Hildan voi huoletta jättää heidän hoitoonsa.

Ehkä se tavallinen tarina pitää paikkansa parisuhteen kehittymisen ja lujittumisen suhteen. Neljässä vuodessa avioliitto alkoi tuntua luonnolliselta jatkumolta suhteellemme. Kartan tosin edelleen sanaa avioliitto, puhun edelleen pari -ja ihmissuhteesta. Sitähän tämä ennen kaikkea on ennen tarkentavia määritelmiä. Me olemme viettäneet niin miljoona tuntia toistemme seurassa, että siinä on ehtinyt tutustua toiseen, toivottavasti ei sentään läpikotaisin, mutta paljon kuitenkin. 

Tulevana vanhempana sitä on katsellut ympärilleen ja etsinyt niitä ihanteita sille millaiseksi vanhemmaksi haluaisi kasvaa. Kauhulla katson niitä vanhempia, jotka ovat menettäneet otteensa elämään ja perusrealiteetteihin pikkumonstereiden pyörittäessä karusellia.  Tai niitä vanhempia, jotka juhlivat läpi jälkikasvunsa lapsuuden ilta toisensa jälkeen nannyjen pitäessä huolta naperoista. Namibiasta mieleeni on jäänyt yksi tuttavapariskunta, joiden toimia en voinut kuin ihailla. Lapsi tuntui olevan aina itse päivänsäde, vanhemmat tekivät töitä, kävivät harrastuksissaan, juhlivatkin aina välillä ilman lasta, mutta silti pitivät tärkeimpänä asianaan viettää aikaa yhdessä. Tai rakas ystäväni, joka sai kesällä esikoisensa, kaikki on tuntunut sujuvan niin luonnollisesti, mutta silti niin ajatuksella. Vauva oli vain viikon ikäinen, kun vierailin hänen luonaan. Astuin tupaan hiljaa kuiskutellen, pelkäsin herättäväni vauvan, ystäväni sanoi minulle, että ”meillä ei kuiskailla, meillä puhutaan ihan tavalliseen ääneen, vauvan ei tarvitse oppia siihen, että talo on hiirenhiljainen, kun nukutaan”. Silloin tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja lohduttavaa, että vaikka vauva kääntää maailman uudelle kulmalleen niin ei se silti käännä. Vaikka tulen rakastamaan jotain enemmän kuin ikinä osaisin nyt edes uneksia, ei se tarkoita sitä että minun tarvitsisi muuttua tai heittää omaa itseäni nurkkaan odottamaan, että vauva kasvaa aikuiseksi. Että asioilla on aina se toinen puoli, reippaalla savolaisen järjellä kyllä pärjää (ja turkulaisen insinöörin tekniikan tietämyksellä).

En ole koskaan päässyt näin aikuisiällä seuraamaan ihan vierestä kenenkään läheiseni raskausaikaa saatika sitä itse vauvan kasvamista. Kaikki tulee uutena, opin joka päivä jotain uutta, tieto helpottaa ja samalla lisää tuskaa. Yritän vältellä asioiden hysteriasoimista (miten tuo sana taipuu?), syön edelleen inkivääriä, vaikka suomalaiset nettisivut sitä kehottavat välttämään. Käyn saunassa, vaikka kaikki muun kuin Suomen lääkärit sen jyrkästi ja ehdottomasti kieltävät. En syö raakaa kalaa tai oikeastaan mitään kalaa (yökötys), vaikka japanilaiset naiset niin tekevät, välttelen homejuustoja ja muita pehmeitä herkkuja, vaikka jokainen ranskatar niitä raskausaikanaan nauttiikin (tämä tosin tekee tiukkaa), en syönyt antibiootteja, kun lääkäri niitä korvatulehdukseen hiljattain määräsi. Tarvetta on siis määritellä omat rajat.

Miten tämä kaikki vanhemmuuspuhe sitten liittyy tavalliseen tarinaamme? Noh, ensinnäkin oli niin kivaa kertoa eilen raskaudesta täällä blogissa, että asian tiimoilta voisin jauhaa loputtomiin. Mutta kai se heijastelee sitä, mitä elämästä ajattelee ylipäätänsä. Sitä, että antaa omille ajatuksilleen tilaa ennen kuin nielee valmiina annetun tiedon, että jaksaa pureskella ennen nielemistä. Vaikka sitten taas toisaalta tietyt asiat ovat niin kovin mustavalkoisia, kun toisia pitää käännellä ja väännellä loputtomiin, jotta tietäisi missä omat rajat kulkevat, yhtakaikki tämä antaa tilaa muutokselle ja jokaiselle mahdollisuuden rakentaa sen oman tavallisen tarinansa. Hassua kuinka sitä on lapsuuden jälkeen pyristellyt kaikkea tavallista vastaan ja nyt esimerkiksi toivoo hartaammin kuin mitään muuta, että vauva olisi niin normaali kuin vaan voi olla.

Matkanteko on jo siirtynyt pilvien päälle. Malawi-järvi on ollut jo kauan aikaa alapuolellamme. Johannesburg on muutaman tunnin päässä enää, Kapi viiden tunnin päässä. Lempiravintolani on auringonlaskun päässä ja kuherruskuukausi on tässä ja nyt. Olen onnellinen.