Vuosi sitten

Ihan tarkalleen ottaen vuosi sitten olin jo Keniassa, siinä kamalassa eka yön mörskässä hiki valuen, epätoivon vallattua mielen.

Mutta jos ajatellaan helmikuun viimeistä päivää niin jätin silloin jäähyväiset Namibialle, koin kaaottisen lähdön Walvis Bayn kentällä, surin koirieni puolesta lentomatkoja enkä osannut yhtään ajatella millaista elämäni Keniassa tulisi olemaan. Odotin innolla Mombasaa, turkoosia merta ja valkoista hiekkaa.

Namibia oli minun ensirakkauteni tällä mantereella, vuodessa rakkaus on jo haalennut, ikävä on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Elämä oli suhteellisen vaivatonta, vain muutama asia sai veren kiehumispisteeseen (liikenne ja virastot)  ja ainiin se kammottava jaottelu ihmisten ihonvärien perusteella (joku asia sentään on Keniassa paremmin). Olen viettänyt viimeiset pari tuntia lukien Namibian blogiani. Valokuvista huokuu onni, meillä oli aivan mahtavia ystäviä ja niin hyvä elämä. MYO oli merkittävässä osassa elämääni enkä marmattanut niin paljon kaikesta.

Koirien puolesta surin turhaan, minkäänlaisia henkisiä vaurioita kolmesta lennosta ei ollut nähtävillä. Karvakorvat ovat ottaneet Mombasan ihan hyvin vastaan. Hilda varmaan jopa tykkää olla täällä enemmän, saa olla metsästäjä liskojen valtakunnassa joka päivä. Martin kuvittelisin valitsevan Namibian, dyynit ja merenrannan, kainalon lämpimän peiton alla ja kuumat päivät auringon paisteessa.

Minä olen jo jotenkin osannut luopua ajatuksesta, että valitsisin Namibian ja Kenian välillä. Sen verran tiedän, että vuoden päästä helmikuun viimeisenä voisin hyvillä mielin jättää hyvästit Mombasalle ja Kenialle ja hyväksi toviksi ihan kaikille kehitysmaille. Kuulostaako karulle? Noh, karua se onkin ja niin kovin totta.

Tänään olen täällä kotona katsellut kuinka tuholaistorjujat ovat jälleen tehneet työtään, niin kuin aina joka kolmas kuukausi. Torakat, hämähäkit ja muut pikkuotukset pysyvät taas poissa silmistä, keittiön hyllyistä ja makuuhuoneen katoista. Pää on turhan täynnä höyryjä, vaikka niitä kuinka yritin vältellä.

Mies soitteli juuri matkalta kotia, tulee kuulema hakemaan Maran maastopyörälenkille. Minä taidan mennä uimaan. Jokohan tänään jaksaisin uida kilometrin? Olen ollut aina aika onneton uimari, hidas kuin mikä ja huonolla tekniikalla, mutta näin vauvamahaisena se sallittakoon, tai siis itse annan itselleni luvan olla hidas.

Kuvia tämä hidastakin hitaampi netti ei jaksa ladata, joten niitä tuskin on tiedossa muutamaan viikkoon, kun meni se merimies heittämään ankkurin kaapeliin.

Uusi netti, merimies ja ankkuri

Uuden, nopean ja toimintavarman nettiyhteyden avaamiseen ei mennyt kuin viikko. Eilen se meille asennettiin. Eilen myös joku onneton merimies meni ja heitti ankkurin jonkun kaapelin päälle tuolla Intian valtamerellä ja näin ainakin suurin osa Keniaa sai uuden, entistä hitaamman ja kehnommin toimivan netin. Tämän hetken veikkauksena on, että parin viikon päästä kaapeli valtameressä saataisiin toimimaan - uskoo ken haluaa tao tohtii.

Sähköt ovat olleet eilisen poissa ja tänäänkin liian monta tuntia. Kuumuus kärventää sisintä, nostattaa turvotusta ja hikoiluttaa niin vimmatusti. Lähden silti just nyt kävelemään metsäpoluille.

Palataan taasen, jos netti toimii.

Hippusta kantaen

Koko raskausaikani on mennyt oikeastaan niin kuin kaksplussan nettisivujen raskaus viikko viikolta -osio antaa ymmärtää. Alkukolmannes meni nukkuessa ja pahoinvoidessa, toinen kolmannes on ollut energinen ja olen voinut oikein hyvin, nyt tässä toisen ja viimeisen kolmanneksen vaihteessa unet ovat lisääntyneet huomattavasti ja ne ovat lähestulkoon aina Hippuseen liittyviä. Viime yönä olin synnyttämässä. Ihan itse synnytykseen asti uni ei vienyt, mutta sitä itse h-hetkeä odoteltiin kävellen pitkin sairaalan käytäviä, ottaen supistuksia vastaan milloin missäkin asennossa ja minkäkin jumppapallon tai jakkaran päällä. Hyvä mieli siitä jäi.

Hippusen kasvaessa sitä on luonnollisesti siirtynyt pitämään itsestään parempaa huolta. En olisi ikinä uskonut näkeväni päivää, jolloin rasvaan itseäni säännöllisesti päivittäin, vielä jopa ihan kaksi kertaa. Nyt rutiini on ollut vakio jo pitkän aikaa. Kiinnitän syömiseeni ihan erilailla huomiota, enhän kanna enää vastuuta vain itsestäni vaan kyseessä on myös Hippusen kehitys. Suklaan mussutuskin on pysynyt kurissa jo melkein viikon!! Tilalle on tullut appelsiinit ja comebackin tehneet omenat. Mango on jostain syystä liian pehmeän makuista, liian plissua.

Nyt on jokseenki hyvä vaihe meneillään, olo on luottavainen. Oman arjen pariin palaaminen on tuntunut hyvältä, meno on sopuisaa ja rauhallista. En ole juurikaan ollut yhteydessä ulkomaailmaan, on tuntunut paremmalta olla vaan hetki omien ajatusten, miehen, koirien, liikuntakaverini ja Hippusen kanssa. Päiviä rytmittävät pienet arjen askareet ja liikuntahetket kodin ulkopuolella. Materian puolesta mieli on rauhoittunut, Suomesta löytyi lähes kaikki tarvittava, vielä odotamme yhtä kuormaa (sänky, hoitopöytä ja kaikki Hippusen "nurkkauksen" tarvikkeet seilaavat jossain päin merta kohti Mombasaa).

Kenya Airwaysin hävittämä turvakaukalo on hävinnyt. Eilen kiikutin lentokentällä korvausvaatimukset, tarkoitukseni oli ottaa kuva kaikista papereista mitä siihen piti liittää, mutta unohdin. Paperinivaska oli kuitenkin vaikuttava. Onneksi Nairobissa on yksi liike, joka maahantuo tuota samaista MaxiCosin Cabriofix turvakaukaloa, jonka mekin ehdottamasti haluamme. Nyt vain sitten odotellaan mitä Kenya Airwaysin vakuutuspuoli sanoo.

En millään malttaisi odottaa sitä laivassa saapuvaa kuormaa, sen on tarkoitus saapua huhtikuun puolella. Kunhan se saapuu, saan järjestellä kaikki ihanat pienet vaatteet paikoilleen ja "sisustaa" edes jotain. Eikä se ole mitä tahansa mitä saan sisustaa vaan se on Hippusen nurkkaus.

Voikaa hyvin, viettäkää teille sopiva viikonloppu! Minä taidan taas pian lähteä uimaan, se tekee vaan niin uskomattoman hyvää alaselälle ja lonkille.

Voi Fiskars minkä teit, taas.

Kuka muistaa vielä kuinka viime heinäkuussa kerroin kolmesta Fiskarsin veitsestäni? Yksi niistä koki väkivaltaisen käsittelyn hoitokoiran suussa, mutta kaksi muuta puhtaasti vain luovuttivat. 

Eilen illalla, taas valkosipulia nitistäessä, napsahti lempiveitseni poikki. Voi miksi, miksi? Voiko olla mahdollista, että veitset on valmistettu vain Suomen olosuhteille? Pitäisikö ihan ottaa Fiskarsiin yhteyttä vai vaan todeta, että ehkä vika on käyttäjässä? Tai sitten vaan lopettaa Fiskarsin veitsien tuominen tällä puolelle palloa. Aarrgh. 

Lenkillä

Tammikuun lopulla löytynyt suosikkipaikkamme esittäytyköön myös täällä blogin puolella. Useamman kerran viikossa ajamme autolla tuonne Butterfly Parkkiin ja menemme kävelylle, tai siis minä kävelen, mies juoksee tai fillaroi. Aika usein käyn aamulenkillä myös kaverin kanssa.

Meillä on paikkaan ihan pariskuntapassi vuodeksi. Tämä paikka edustaa sitä puolta Keniasta mikä yllättää minut täysin, lähes täysin järjestäytynyt ja hyvin hoidettu puisto, jonne voi maksua vastaan mennä lenkille. Maksut ovat paikallisille 2 euroa kerta ja vuoden kortin saa yhdelle hengelle 25 eurolla, pariskunnalle 40 eurolla. Tämmöistä toimintaa kannatamme enemmän kuin mielellämme.

Puistossa on valittavana neljä erilaista reittiä, yksi maastopyöräilyyn ja kolme jalkaisin kuljettavaa.

Mies on saanut lähes maanisia piirteitä muistuttavan urheiluinnostuksen Suomi-lomani aikana. Mies käy lähes joka päivä fillaroimassa tuolla puistossa ja kuntoilee kotona joka ilta.

Puistossa on välillä ihan kunnon viidakkomeininki, sitten taas laskeudutaan poluille, reitit ovat selkeästi viitoitettu, jokaiselle reitille on oma värikoodinsa.

Muistaakseni puisto on sveitsiläisen tai saksalaisen Mombasassa asuneen miehen idea. Mies on siis kaiken takana, ajatuksenaan ollut säilyttää edes pala luontoa alati laajentuvan kaupungin keskellä.

Ihan jo puolen tunnin juoksu saa koiristakin mehut puristettua. Viime aikoina koirien elämä on saanut onnekkaan käänteen, kun lenkit ovat taas arkipäivää. Maralle maistuu ruoka ja päivät menee energiaa kerätessä uuteen koitokseen. Hilda-parka on venäyttänyt oikean olkapäänsä jotenkin, ei auta kuin levätä muutama päivä ja katsoa mitä tapahtuu.

Yllä olevassa kuvassa on Martin tyylinäyte istumisesta. Molemmat takajalan polvet ovat niin sökönä ettei herra enää istu niin kuin koirat yleensä (esim. Hilda) vaan Mara istuu nykyisin aina pyllynsä päällä jommalla kummalla kankulla. Onneksi polvet vaikuttavat olevan täysin kivuttomat. Marttihan syö joka päivä nivelille tarkoitettua lääkettä. Parasta hoitoa on pitää polvea tukevat lihakset kunnossa.

Ainut miinuspuoli tässä on se, että paikkaan on mentävä autolla. Kotiportilta ei oikein lenkille lähdetä ellei halua mennä kuumalle, pölyiselle kadulle autojen sekaan kävelemään.

Ahnaat vesisuut!

Tämmöistä tänne. Tänään mennään kaverin kanssa uimaan!

Sunnuntai ja maanantain kaverit

Tänä vuonna en ole oikeastaan nähnyt Mombasan kavereitani ollenkaan kuin vasta eilen ja menneenä viikonloppuna. Tykkään kovasti puuhastella keittiössä ja emännöidä kutsuja, joten päätimme pyytää muutamat Mombasan kaverit sunnuntain brunssille. (Brunssi ja brunssi - muruakaan ei ollut tarjolla ennen kello puolikahta.) Oli oikein mukavaa vaihtaa kuulumisia rauhassa ja istua saman pöydän äärellä, vaikka kolme pikkutenavaa pitikin huolen siitä, että äidit olivat alituiseen juoksemassa lapsiensa perässä. Parhautta oli myös se, että Mara ja Hilda eivät olleet moksiskaan reilun vuoden ikäisistä lapsista. Toinen arasteli koiria, mutta toinen taas juoksi päätäpahkaa koirien perässä ja teki kaikenlaista pientä jäynää, Maraa ja Hildaa ei haitannut ollenkaan, he vain odottivat tippuvia herkkupaloja.

Viimeiset vieraat lähtivät kahdeksalta illalta, toinenkin kattaus brunssin jämistä ehdittiin jo pöytään laittaa. Pääasia oli huomata taas kuinka ihania ihmisiä olemme ympärillemme saanetkaan haalittua. Näin asuinpaikkaa maasta toiseen vaihtaessa on pakko olla vain tosi rohkea tapaamaan uusia ihmisiä ja tekemään tuttavuutta, olla sosiaalinen ja pitää yhteyttä aktiivisesti. Onnekseni mieheni on mestari siinä ja onneksi esimerkiksi täällä on suhteellisen iso ekspaattiyhteisö, sieltä löytää itselleen sopivaa seuraa :)

Meidän kaveripiiri on muotoutunut suhteellisen monikulttuuriseksi täällä, on paikallisia kenialaisia, muutama suomalainen ja muita eurooppalaisia. Niin Namibiassa kuin täällä Keniassakin vaikeinta on ollut tutustua paikallisiin yhtään sen paremmin, tuttuja on kyllä monia, mutta ystävät on harvassa. Olen tullut siihen tulokseen, että paikallinen elää niin tutussa ympäristössään, puhuttu kieli on eri, sosiaalinen piiri on muotoutunut pitkän ajan kuluessa joten ulkopuolelta on vaikea mennä siihen muutamaksi vuodeksi piipahtamaan. Ei minullakaan Suomessa juuri ulkomaalaisia kavereita ollut mitä nyt vaihto-oppilastoiminnan kautta oli "pakko" muutama olla.

Viime viikko vierähti jälleen kerran yllättävän nopeasti, vaikka en niin hirmuisesti viihdykään täällä Mombasassa niin aika ainakin menee vauhdilla.Koirat ovat saaneet jo lähes kuukauden nauttia taas hyvästä koiranelämästä, lenkille joka päivä, usein jopa kahdesti. Minä käyn aamuisin kävelyllä ja mies käy iltaisin fillarilenkillä, Martti alkaa pian taas olla elämänsä kunnossa, takajalkojen kinkut sekä rintakehän tilavuus kasvaa ja lepo maistuu kotona. Minä olen palannut takaisin kuumuuden turvottamaksi, iltapäivälevon kannattajaksi. Lauantaina alkoi suklaavieroitus. Liian monta kuukautta jatkunut suklaapatukoiden palvonta saa nyt jäädä, vieroitusoireet on vaan tuskalliset eikä jääkaapissa olevat suklaalevyt helpota niitä yhtään. Kerran viikossa saa syödä suklaata, tiistai-iltaisin.

Hippunen on nyt kasvussaan siinä vaiheessa, että silmät aukenevat, valo häikäisee ja keuhkot ovat lähes toimintakunnossa, jos hän nyt päättäisi jo tulla ulos. Painoa on melkein kilon verran ja pituutta yli 30cm. Lapsivesi vähenee, mikä taas antaa minulle mahdollisuuden tuntea vatsan päältä jalat, pyllyn ja pään. Ihan uskomattoman hienoa. Liikkeet näkyvät nyt jo melko selvästi ja hippusen jumppatuokiot ovat pidentyneet huomattavasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei ole sen kummempaa, lääkärissä käynti, uuden netin asennus toivottavasti, kaverin luona mammavaatteiden sovitus (Riina, suurkiitokset hameesta, se on ollut päällä lähes joka päivä) ja vaatekaappien siivous.

Ihanaista viikkoa itse kullekin itse minnekin!

Vauvamaha = julkinen omaisuus?

Olinhan minä siitä jo aiemmin kuullut ja lukenut, mutta en tietenkään itse sitä sen kummemmin ajatellut taikka asiaan perehtynyt, lähinnä ehkä siksi, että en ole koskaan päässyt läheltä seuraamaan kenenkään toisen raskautta niin, että olisin asiasta jotain jo osannut ymmärtää.

Nyt vatsan kasvaessa huomion määrä sitä kohtaan kasvaa samassa suhteessa. Mielestäni se on ihan huomioivaa ja kivaa, että raskaus huomataan, mutta hyvät ihmiset miettikää miten sen teette. Jos jotain on sanottava, niin sanokaa se kauniisti. Läskiksi, plösöksi, lyllertäväksi, hirveän isoksi jne... kutsuminen ei ole mieltä ylentävää. Vaikka olisi kuinka kasvava vauva mahassa ja vaikka se on kuinka hienoa, että vauva kasvaa niin ei sitä silti negatiiviseen sävyyn tarvitse ilmoittaa. Raskaus tuo jo niin paljon muutoksia vartaloon ja joka päivä saa huomata jotain uutta vartalossaan ja jo siinä on ihan tarpeeksi sopeutumista ja sulateltavaa mielelle, puhumattakaan ympäristöstä tulevista asiattomista kommenteista. Puhumattakaan siitä herkistyneestä mielestä, jonka raskausajan hormonit saavat aikaan, se mieli jaksaa varastoida asioita, jotka pitäisi heittää ajatusten kaatopaikalle.

Ilmiö on osoittautunut minulle erittäin mieltä piinaavaksi. Mikä tekee vauvamahasta julkisen omaisuuden ja miksi sitä pitää niin ahkerasti kommentoida? Minusta tuntuu, että se on suorastaan velvollisuus, että mahasta tulee antaa joku lausunto.  Ja siis en väitä etteikö vauvasta voisi puhua loputtomiin, mutta mielestäni se keskustelu käydään raskaana olevan ehdoilla.

Olen ollut aika pyörällä päästäni kaikista mahani kokoon liittyvistä kommenteista, toki suurin osa on ollut kauniita ja positiivisia, mutta ihmeen paljon sitä rumaakin sanottavaa on löytynyt. Tärkeintä on kuitenkin se, että omasta mielestäni vartaloni ei ehkä koskaan ole ollut niin kaunis kuin se on nyt. Tuhannen taalan vinkki ihan ilmaiseksi: kun seuraavan kerran tapaatte vauvamahan niin huomioikaa se kauniisti, aamen.

Mombasassa

Maanantaina lähdin matkaan ja eilen aamulla saavuin Mombasaan. Onneksi olin kerrankin varannut runsaasti vaihtoaikaa jatkolennolle, joten maanantainen pommiuhka Amsterdamin kentällä ei pahemmin sotkenut minun suunnitelmia, vaikka lennot olivatkin myöhässä ja tilanne jokseenkin kaaottinen kentällä.

54 kiloa tavaraa tuli ruumassa Mombasaan, matkan varrelle jäi turvakaukalo. Tiesin sen, kun  ne sen minulta Damin kentällä ottivat käsimatkatavaroista pois. Sanoinkin sille miehelle nykyisenä peruspessimistinä, että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, kun näen tämän turvaistuimen, että oletko varma etten saisi sitä itse matkustamoon viedä. 

Kenya Airwaysin toiminnassa ei minusta ikinä oikein ole mitään negatiivista ollut, noin niin kuin matkustajan näkökulmasta siellä lentokoneen sisällä, mutta en todellakaa ymmärrä kuinka yhtiö voi toimia niin hyvin kuin se toimii, kun seuraaa yhtiön toimintaa lentokentillä, yhtä suurta kaaosta kaikki.

Ystävänpäivä meni minulta hieman ohi, nukkuen kuumuudessa. Sähköt olivat poikki koko päivän, tietenkin. Illalla käytiin miehen kanssa lenkillä ja jatkettiin päivää purkamalla matkalaukkuja ja kokoamalla sieltä löytyneitä vaunuja niin ja tietysti minun piti saada esitellä jokainen pieni sukka ja body mitä sieltä löytyi. Martti ei jättänyt minua hetkeksikään, miten paljon koiraa voi rakastaakaan?

Nyt kutsuu taas kävelylenkki. Mukavaa helmikuista päivää! Ja serkkupojalle hyvää syntymäpäivää!

Helmikuun ekana

Oli kylmä, mutta ei liian kylmä vielä. Savossa ei ikinä tuule niin kuin rannikolla, järvet ovat lempeitä aina toisin kuin meret. Vajaa viikko sitten perjantaina Helsingissä kävellessäni mietin, että kuinka ikinä selviän pakkasista, siellä kun oli vain viisi astetta pakkasta, mutta se tuuli syväjäädytti kasvot hetkessä.

Suomi-lomalainen on käynyt eilen kahdessa lääkärissä ja menee tänään vielä kolmanteen, perustarkastuksiin. Hippuselle on vaatteita jo kasassa pieni pussillinen, on komeat rattaat ja turvaistuinkin. Nyt pitäisi kai alkaa keskittymään siihen pieneen sälään, tuttipulloihin ja liivinsuojuksiin. Molemmat vauvalliset ystävät on vielä tapaamatta, odotan tapaamisilta jotain taianomaista valaistumista.

Vielä on reipas viikko aikaa ja sitten pitäisi noin niin kuin materian puolesta olla valmis ottamaan hippunen vastaan. Koskakohan pää on siihen valmis?