Ihan tarkalleen ottaen vuosi sitten olin jo Keniassa, siinä kamalassa eka yön mörskässä hiki valuen, epätoivon vallattua mielen.
Mutta jos ajatellaan helmikuun viimeistä päivää niin jätin silloin jäähyväiset Namibialle, koin kaaottisen lähdön Walvis Bayn kentällä, surin koirieni puolesta lentomatkoja enkä osannut yhtään ajatella millaista elämäni Keniassa tulisi olemaan. Odotin innolla Mombasaa, turkoosia merta ja valkoista hiekkaa.
Namibia oli minun ensirakkauteni tällä mantereella, vuodessa rakkaus on jo haalennut, ikävä on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Elämä oli suhteellisen vaivatonta, vain muutama asia sai veren kiehumispisteeseen (liikenne ja virastot) ja ainiin se kammottava jaottelu ihmisten ihonvärien perusteella (joku asia sentään on Keniassa paremmin). Olen viettänyt viimeiset pari tuntia lukien Namibian blogiani. Valokuvista huokuu onni, meillä oli aivan mahtavia ystäviä ja niin hyvä elämä. MYO oli merkittävässä osassa elämääni enkä marmattanut niin paljon kaikesta.
Koirien puolesta surin turhaan, minkäänlaisia henkisiä vaurioita kolmesta lennosta ei ollut nähtävillä. Karvakorvat ovat ottaneet Mombasan ihan hyvin vastaan. Hilda varmaan jopa tykkää olla täällä enemmän, saa olla metsästäjä liskojen valtakunnassa joka päivä. Martin kuvittelisin valitsevan Namibian, dyynit ja merenrannan, kainalon lämpimän peiton alla ja kuumat päivät auringon paisteessa.
Minä olen jo jotenkin osannut luopua ajatuksesta, että valitsisin Namibian ja Kenian välillä. Sen verran tiedän, että vuoden päästä helmikuun viimeisenä voisin hyvillä mielin jättää hyvästit Mombasalle ja Kenialle ja hyväksi toviksi ihan kaikille kehitysmaille. Kuulostaako karulle? Noh, karua se onkin ja niin kovin totta.
Tänään olen täällä kotona katsellut kuinka tuholaistorjujat ovat jälleen tehneet työtään, niin kuin aina joka kolmas kuukausi. Torakat, hämähäkit ja muut pikkuotukset pysyvät taas poissa silmistä, keittiön hyllyistä ja makuuhuoneen katoista. Pää on turhan täynnä höyryjä, vaikka niitä kuinka yritin vältellä.
Mies soitteli juuri matkalta kotia, tulee kuulema hakemaan Maran maastopyörälenkille. Minä taidan mennä uimaan. Jokohan tänään jaksaisin uida kilometrin? Olen ollut aina aika onneton uimari, hidas kuin mikä ja huonolla tekniikalla, mutta näin vauvamahaisena se sallittakoon, tai siis itse annan itselleni luvan olla hidas.
Kuvia tämä hidastakin hitaampi netti ei jaksa ladata, joten niitä tuskin on tiedossa muutamaan viikkoon, kun meni se merimies heittämään ankkurin kaapeliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti