Niin Keniassa kuin Namibiassakin aina pääkaupunkissa vierailtuani jään pohtimaan sitä kuinka erilaista elämä rannikolla ja pääkaupungissa onkaan. Niin täällä kuin siellä asu(i)mme rannikolla pääkaupunkien ollessa syvällä sisämaassa. Namibiassa Windhoekista jäi semmoinen kuuma pätsi mieleen leijumaan, Nairobista ikuinen autossa istuminen.
Suomalaiset ja sosiaaliset piirit:
Namibiassa rannikolla asusti yksi suomalainen meidän lisäksemme. Keniassa muutama muu suomalainen asustaa Mombasassa. Pääkaupungissa suomalaisia on monen monta, useita kymmeniä ellei ihan satoja. En voi sanoa, että olisin ikinä sen kummemmin osannut haikailla suomalaisten perään. Nuorempana, kun asuin Espanjassa muutamaan otteeseen halusin olla ainut suomalainen, tahdoin oppia jotain uutta vieraista kulttuureista ja kammoksuin monien vaihtareiden tapaa hengata aina omiensa joukossa. Namibiassa tapasin aina välillä pääkaupungin suomalaisia, huomasin hyvin nopeasti miten äärettömän tärkeiksi nuo kontaktit kasvoivat. Samanlainen tausta yhdistää, yhdessä purnaaminen ja sen toisen samanlaisen ymmärrys ovat korvaamattomia. Usein myös näin ekspaatin näkökulmasta katsottuna jotkut asiat ovat sellaisia ettei niitä voi käsitellä ellei itse ole kokenut samaa ulkomaan eläjänä. Välillä sitä tulee ikävä omiaan, jos nyt olisi valinnan mahdollisuus siitä, että asuisi vielä vieraassa maassa ja saisi vielä valitakin, että olisiko lähellä toisia suomalaisia vai ei, niin valitsisin suomalaiset, ehdottomasti. Mulla on ikävä teitä!
Kun kuulen isoista suomikaveriporukoista pääkaupungissa niin mieleen iskee myös haikeus. Voi kuinka kiva olisi olla osa tuota joukkoa. Uuteen paikkaan sopeutumista auttaa varmasti jo ns. valmis sosiaalinen ympäristö. Itse olemme luoneet sen aina tyhjästä. Ihmisiin tutustuminen on antoisaa, mutta myös kuluttavaa. Toisaalta ei auta murehtia vaan olla onnellinen siitä, että niin Namibiassa kuin Keniassakin olemme tutustuneet ihan huikeisiin persooniin, saaneet elinikäisiä ystäviä mitä erilaisimmista taustoista.
Rannikon sosiaaliset piirit voivat olla ahdistavan pieniä. Ihmisillä on taipumus avautua helposti kaltaisillemme, jotka eivät oikein ole vankasti minkään sosiaalisen piirin sisällä. Kiesus sentään miten paljon sitä kuuleekaan sitten puhetta selkien takana. Kuvittelisin, että isommassa paikassa tätä ongelmaa ei olisi, koska piirit olisivat niin paljon isompia ettei voisi tietää ja tuntea niin paljon samoja ihmisiä.
Palvelut:
Namibiassa olisin niin tahtonut, että lähelläni olisi ollut joku kuntosali, edes jotenkin siedettävä. Windhoekin Virgin Active näyttäytyi taivaana saunoineen ja ohjattuine tunteineen. Mombasassa vieressämme on kaupungin paras kuntosali, mutta se on lähes mahdoton paikka käydä. Lähes 90 euron kuukausimaksu pelkästä salin käytöstä, ei pysty. Ohjattujen tuntejen uskomattoman ala-arvoinen taso ja vielä kuukausimaksun päälle maksettava lisämaksu ohjatusta tunnista saavat unohtamaan kuntosalin järkevyyden nopeasti. Käyn salillla pilateksessa, se on ainut tunti, jolla on asiantunteva ohjaaja ja siitä voi maksaa kertaluonteisesti viiden euron maksun.
Hippusta odottaessani en osannut ajatellakaan hankkivani yhtä ainutta asiaa täältä. Pelkäsin ja epäilin esimerkiksi pinnasängyn materiaalejen turvallisuutta, maalin myrkkypitoisuuksia, ruokien hygieenisyyttä, pesuaineiden allegisoivia ainesosia. Toin lähes kaiken Euroopasta sekä Etelä-Afrikasta ja tuon vieläkin. Kyse on ehkä paljolti myös mielikuvista, mutta en jaksa uskoa, että Kenian läpimädät ja korruptoituneet virkamiehet olisivat niin kovin tosissaan salliessaan milloin minkäkin tuotteen maahantulon.
Tahinikateus, ruokakateus:
Rannikon kuumuus pilaa nopeasti ruuan. Täällä selviää vain kaikista kovimmat kasvikset ja hedelmät. Banaani kypsyy vihreästä keltaiseksi päivässä. Mangot kestävät kuumaa suht hyvin. Perunat ja porkkanat, pinaatti ja paikalliset vihreät kasvikset myös. Nairobissa kaupoista ja kadulta saa vaikka mitä, valikoima on huikea ja mielettömän värikäs.
Niin tässä maassa kuin Namibiassakin olen ollut tosi kade tahinista. Rannikolta sitä ei saa, pääkaupungista kyllä. Hummus olisi niin herkkua, jos sen voisi valmistaa. Kaupasta löytyvät säilykehummukset taas ovat ihan liian säilykkeitä makuuni.
Tapahtumat:
Tänään illalla kyllä juu, joku kuoro laulaa yhdessä ravintolassa. Sama joukko ihmisiä harrastaa myös teatteria. Kannatan toimintaa suuresti, mutta se on oikeastaan ainutta viihdetoimintaa mitä tiedän. Kyllähän muutama muusikko esiintyy joka viikko samana päivänä aina jossain ravintolassa, mutta ne on sellaisia ihan väsähtäneitä cover-laulajia syntikoineen. Elokuvateatteriin saapuvat kaikki Hollywoodin karmeimmat actionpläjäykset ja Bollywood-leffat (minulla on henk.koht.ongelma intia-aksentin kanssa, paha ja erittäin todellinen). Kuvittelen, että pääkaupungissa on ns. kultturellia menoa ainakin kerran viikossa, kirjakauppoja, muitakin kahviloita kuin Cafesserie.
Lopputulema:
Älkää silti käsittäkö väärin. Valitsisin aina rannikon. Meri ja ranta vievät voiton kaikesta ihmisen rakentamasta, olipa kyse sosiaalisesta verkosta, cappuccinon vaahdon rakenteesta tai kuntojumpan laadusta. Rannikolla pitää vain muistaa olla veden äärellä tarpeeksi usein. (ps. nyt kun katson valokuvia Namibian rannikosta, dyynejä ja rantaa, en voi uskoa sitä todeksi enää. onneksi nautin siitä silloin ja huokailin lähes päivittäin sen kauneutta.)
4 kommenttia:
Mulla oli kans noin suomalaisten kans, ihanaa että teitä oli.
Mua on jostain syystä aina ärsyttänyt ihmiset, jotka muuttaa jonnekin ja tekee ison numeron siitä, ettei ainakaan haluu viettää aikaa maanmiestensä kanssa. Ehkä se on hyvä lähtökohta, jos on lähdössä vuoden opiskelijavaihtoon tms, mutta jos asuu työkseen muualla pitkään, maanmiesten kovaääninen dissaaminen tuntuu yhtä typerältä kuin täysin eri mentaalisfääreissä elävien maanmiesten kanssa pakkohengaaminen. (Tosin oon vakaasti sitä mieltä, että oon kasvanut siksi hyvään suuntaan, että kotimaan ulkopuolella asuessa tulee helposti hengattua tosi erilaisten ihmisten kans ja niinkun... Suomi-kuva avartuu.)
Mutta (sorry mulla on tänään pajimmoinen avautumisolo, joka ilmenee laveana asian vierestä kommentointina) se mitä en meinannut kestää enää ollenkaan ulkomaanvuosien 6-11 välillä oli expathengailu. En jaksanut yrittää päästä sisälle mihinkään kovaääniseen ja aktiiviseen porukkaan, jota yhdistää liikkeellä olo ja sellanen tietty "kaikki on mahdollista" -fiilis, mikä tulee ehkä siitä, ettei kuulu sinne, missä on. Mulla oli sitä vastaan niin voimakkaat reaktiot, että taustalla oli pakko olla jotain henkistä epävarmuutta siitä, miten sopeutua uuteen rooliin ihmisenä, joka mahdollisesti eläis aina siinä paikassa.
Mulla oli mielessä joku hieno pointti, mut nyt unohdin sen.
Hauskaa päivää puluseni,
Veera
Minut taas ehkä yllätti jossain vaiheessa se miten paljon suomalaisia ikävöinkään tai en tiedä edes ikävöinkö vaan pikemminkin olin ja olen aina niin innoissani suomalaisia tavatessani. Tosin ehkä tilanne voisi olla aivan eri, jos maanmiehet eivät olisi niin harvinaista herkkua.
Heh, toi oli aika kuvaava tuo "kaikki on mahdollista" -meno. Pelottavaa ja niin totta. aika usein sitä sortuu siihen ajatteluun, että ulkomaalaisena ja varsinkin ekspaattina vielä olisi jotenkin oikeutettu kaikenmaailman päähänpistojen toteuttamiseen ja erityiskohteluun. Ihmismieli on niin kovin ahnas aina välillä. Minä taas en noissa jossain piireissä jaksa yhtään sitä teennäistä kaveerausta, mutta ehkä sekin on niin kulttuurisidonnaista. Me suomalaiset ei mun mielestä käytetä niin paljon ylisanoja ja energiaa ihmisten kohtaamiseen, jos sillä ei oikeasti ole suurempaa merkitystä.
Kiva lukea Mombasassa asuvan suomalaisen blogia:) Itsekin muutan Mombasaan lokakuussa, joten mielenkiintoista luettavaa ensi kertaa Keniaan matkustavan silmin :)
Anonyymi - hienoa, jos blogista löytyy jotain apua. Toivottavasti et pelästy vahvaa purnaamistani. Niin ja jos kaipaat parempaa tietoa ja jotain konkreettista apua niin laita ihmeessä s-postia. Jenni
Lähetä kommentti