Blogikäytökselleni hyvin vierasta on ollut kantaa sen kummemmin ajankohtaisiin asioihin mutta eilen oman marmatukseni asettui omaan mittakaavaansa. Törmäsin jossain aiheeseen koulukiusaus ja siitä edelleen Enkeli-Elisan tarinaan. Järkytyin, Elisan päätös riistää itseltään elämä koulukiusaamisen vuoksi on lohduton. Kohtuutonta on, että Suomen kaltaisessa valtiossa ei ole keinoja kitkeä koulukiusaamista pois.
Koen edelleen huonoa omaatuntoa (ja ihan syystä) siitä, että ala-asteella luokallamme kiusattiin yhtä tyttöä henkisesti paljon. Minä olin se, joka usein johti kiusaajajoukkoa. Vasta näin myöhemmin olen ymmärtänyt, että purin omaa pahaa oloani tuohon tyttöön. Vanhempani olivat juuri eronneet ja se oli minulle paha paikka, en kertonut asiasta kenellekään kaverilleni edes muutamaan vuoteen. Onneksi kuudennella luokalla vajaan vuoden kiusaamiseen jälkeen siihen puututtiin opettajien puolelta ja kiusaaminen loppui.
Sitä ei kai voi liikaa korostaa, että kiusaamiseen tulee puuttua. Välittömästi. Heti, jos lapsi vihjaiseekaan jotain siihen liittyvää. Jos vanhempi vähättelee kiusaamista niin lapsi ei siitä ehkä enää koskaan mainitse, koska ei ajattele olevansa avun arvoinen.
Enkeli-Elisan vanhemmat eivät tienneet tyttärensä kiusaamisesta, se tuli heille yllätyksenä, totuus selvisi vasta tytön päiväkirjan sivuilta.
Enkeli-Elisan vanhemmat ovat halunneet tuoda Elisansa tarinan julkisuuteen, mukana on kirjailija, joka kirjoittaa Elisan tarinaa kirjaksi "Jonain päivänä kaduttaa".
Ihan yhtä lailla lapsen ympärillä olevien aikuisten tulisi puuttua tilanteeseen, jos he kuulevat että jotain toista lasta kiusataan tai, että oma lapsi on se kiusaaja muiden kiusaajien joukossa. Joten haastanpa teidät kaikki aktivoimaan aivonne tämän teeman ympäriltä ja auttamaan osaltanne sitä ettei yhdenkään lapsen tarvitse ottaa enää yhtään tönäisyä tai haukkua vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti