Tervehtiminen. Tiedättekö ne ihmiset, jotka moikkaavat aina iloisesti ja hyväntuulisuutta hehkuen? Vaikka olisivat tavanneet vain kerran eivätkä edes muistaisi sen toisen nimeä. Tai sitten ne ihmiset, jotka katselevat maahan, taivaalle tai kaivavat kännykkänsä taskusta, kun kaukainen tuttu kävelee vastaan? Ne, jotka oikein rohkeana päivänä moikkaavat, mutta kääntävät katseensa nopeasti muualle ja mumisevat tervehdyksenkin niin partaansa, että sitä on mahdoton tunnistaa saatika edes kuulla. Minä tunnen monta ihmistä, jotka ovat noita hyväntuulisia moikkaajia, niitä, jotka saavat toisen hyvälle mielelle muistaessaan sen toisen olemassaolon. Äiti, mies ja moni ystävä ovat loistavia tervehtijöitä. Itse lukeudun noihin muualle katseleviin mumisijoihin. En tiedä, että jännittääkö minua sitten niin paljon ettei se toinen ehkä muistakaan minua ja minulle tulisi paha mieli vai pelkäänkö tekeväni itsestäni hölmön vai mikä siinä on. Olen muutenkin mahdottoman huono esittäytymään tilanteissa, joissa on uusia ihmisiä, ihaillen katson vierestä, kun toiset sukkulovat ja kättelevät, vaihtavat muutaman sanan ja sitten vielä muistavat sen uuden tyypin nimen. Mahdoton tehtävä, sanon minä. Onneksi tässäkin mieheni on yltiölahjakas ja olen hieman päässyt jyvälle juonesta.
Namibiassa sain harjoitella tervehtimistä paljon, siellä tervehdin aina aamulenkeillä jokaista vastaantulevaa, töihin ajaessa pitkin Mondesaa tervehdin pikkukojujen kauppiaat, perillä jokaisen työntekijän asiaankuuluvine kysymyksineen. Namibiassa oli kuitenkin vahvasti läsnä valkoiset vs. mustat -ajattelu, moni musta ei halunnut taikka uskaltanut tervehtiä, joten taiteilin välillä sillä rajalla taas, että mumisenko vai en.
Keniassa moikkaallaan koko ajan ja kaikkia. Ihanaa, olen taas päässyt treenaamaan kunnolla. Kauppaan kävellessä kadulla jokainen vastaantulija moikkaa, useampi kyselee vielä kuulumiset ja mikä parasta vielä kiswahiliksi (olen oppinut, että swahilia käytetään puhuttaessa kultturista ja ihmisistä, kiswahili tarkoittaa kieltä). Kaupassa myyjät moikkaa, kassajonossa lähimmät kanssajonottajat, ravintolassa kaikki tarjoilijat ja tietty rannalla kävellessä jokainen kaupustelija.
Katsotaan kuinka kesällä käy karaistuneen moikkausharjoittelijan Suomessa. Jos sinne Suomeen vaikka pääsisi, alkaa ikävä nostaa päätään. Viime kesän kaistapäinen suhaaminen on jo muistoissa kultaantunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti