Uchumi = taantuma

Tämän viikon olen ottanut rauhallisesti, mutta mielessäni olen pitänyt koko ajan tavoitteeni, aktivoituminen. Pariin viikkoon ole nimittäin käynyt koirien kanssa muuta kuin rannalla enkä ole kävellen kulkenut minnekään. Tänne tullessa poistuin kotoa vähintään kerran päivässä, vaikka sitten Nakumattiin palloilemaan.

Kaskas, pari viikkoa sitten aamulenkillä yksi katukoira puraisi Hildan takalistoa, muutama muu piiritti meitä niin, että Mara ja Hilda oli loppujen lopuksi peloissaan kiinni jaloissani. Noh, sen jälkeen ei olla oltu lenkillä. Tähän täytyy kai tulla muutos.

Samaisella viikolla tulin kävellen kaupasta kotiin, nuo samaiset katukoirat piirittivät minut ja se pahis, joka puraisi Hildaa, yritti tulla myös minun päälle, kiljuin, huusin, heilutin laukkua ja muuta yhtä älykästä, mikä vain provosoi koiraa entisestään. Kiinni se ei kuitenkaan käynyt, vaikka väläyttelikin purukalustoaan moneen kertaan. Tilanne laukesi, kun olin ilmeisesti päässyt heidän reviirinsä ulkopuolelle. Tuon tapauksen jälkeen en ole enää kävellyt yksin enkä siis koirienkaan kanssa.

En edes tajunnut kuin vasta tällä viikolla, mikä on ollut kotiin jäämisen syy. Pelko. Katukoirapelko. Olen päättänyt selättää sen. Valita toiset reitit ja kantaa kiveä aina kädessäni, jospa sen pelkkä olemassaolo pitäisi tilanteet rauhallisena. Nimittäin kiviä koirat pelkäävät, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Ihmiset kivittää katukoiria, koska pelkäävät niitä. Koirat ovat oppineet pelkäämään kiviä ja rähisemään ihmisille. Tietysti äiti Teresa sisälläni sanoo, että minun pitäisi totuttaa koirat itseeni ja osoittaa niille, että olen ihan harmiton ja hyvä tyyppi.

Tällä viikolla olen sitten reippaillut jo muutaman kerran kauppaan ja asioille, koirat ovat toistaiseksi saaneet tyytyä pihalla ja rannalla kirmailuun.