Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

24.3.2011

Kuwa mwepesi wa = olemisen keveys

Mikä siinä on, että ihminen ei osaa olla hetkeäkään paikoillaan? Jonkun mielestä minun elämä voi olla hyvin tylsää ja joutilasta. Niinhän se onkin, mutta toistaiseksi viihdyn vielä. Olen aina viihtynyt hyvin itsekseni, omassa seurassani, vaikka toisten seuraa rakastankin. Minulle aiheuttaa suorastaan ahdistusta, jos kalenteri on liian buukattu, vähintään muutama ilta viikossa pitää olla ihan joutilasta oloa, oman perheen seurassa.

Mutta silti, aina ollessani yksin on tehtävä jotain. Omien ajatusten kohtaaminen ilman muita virikkeitä tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Yritäpäs istua parikymmentä minuuttia ihan paikallasi, ilman kännykkää, tietokonetta, lehteä tai telkkaria, onnistuuko? Ollessani yksin luen, tavalla tai toisella. Joko on lehti nenän edessä tai kirja kädessä, vielä useammin kone sylissä, ahmin netin tarjontaa, luen monia blogeja ja lehtiä. Närkästyn suorastaan jos kukaan ei ole blogilistallani päivittänyt tai fb ei tarjoa uusia ja mielenkiintoisa linkkejä. Televisio on poissa elämästä ainakin toistaiseksi ja olen havahtunut siihen kuinka paljon aikaa sen seurassa on tullut vietettyäkään. Hyvää viihdykettä se tarjoaa, sitä en kiellä. En ole eläessäni ollut ilman televisiota, ainakaa en sellaista aikaa muista. Aina minulla on ollut muutama ohjelma mitä seuraan, mutta arvatkaas mitä? Ikävä ei ole yhtään ja illat tuntuvat välillä jopa pitkiltä. Haaveilen silti, että hankin Greyn anatomian uusimman tuotantokauden jostain ja katselen sen sitten tyytyväisenä parissa päivässä.

Elokuvissa olemme käyneet jo kolmeen otteeseen. Kaksi hyvää leffaa ja yksi täysi floppi. Mutta se elokuvateatteri, toimiva ilmastointi, Turun Kinopalatsin ykkössalin kokoinen screeni ja lähes tyhjä sali, autuus. Black Swan tulee perjantaina ohjelmistoon, en malta odottaa. Nähdyt leffat ovat 127 Hours, Love & Other Drugs, Battle Los Angeles. Kuka arvaa oikein sen flopin? Viime kerralla tyhjässä salissa, neljän muun katsojan seurassa nostin jalkani edessä olevalle penkille, meni minuutti ja työntekijä tuli huomauttamaan asiasta. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon se, että koko elokuvaelämyksen aloittaa Kenian kansallislaulu, jonka aikana yleisön on tietenkin noustava ylös.

Pitäisiköhän minun nyt sulkea kone ja olla se 20 minuuttia tekemättä mitään muuta kuin kuunnella itseäni? Onko siellä ketään ketä pystyy siihen? Jos sitä alkaisi harjoittelemaan niin tulisiko minusta liian hippi?

2 kommenttia:

Jannika von Wielligh kirjoitti...

Hei Jenni,

En ole pitkään aikaan lukenut blogiasi ja suurella innolla tulen lukemaan ja seuraamaan taas:) Ja se 20min tekemättä mitään...kyllä sen oppii vaikka kovaa tekee:9
Terkkuja,
Jannika

jenni kirjoitti...

Tervetuloa takaisin Jannika!
Viime päivät olen ahkerasti harjoitellut tuota tekemättömyyttä, tosin en vapaasta tahdostani :)