Sykähdyttävintä nyt

Hippu pääsi ajoissa hoitoon. Kuljimme karavaanikulkueena hoitopaikkaan. Pikkuveli vaunuissa edessä, kaksi koiraa vasemmalla ja yksi Hippu takana pulkassa, siinä kaiken keskellä koordinoimassa minä. Joulukuun alusta alkanut loma hoidosta päättyi. Ehkä eniten hoidon alkamista odotti itse hoitolainen. Hoitokavereiden perään on kyselty jo päiviä, vajaa kolmivuotiaaan elämän keskiössä oleva äiti ei kykene täyttämään sosialisoimisen ja autoleikkien tarvetta.

Jo kolme yötä 15:sta on takana suhteellisen hyvillä mielin. Mies lähti Thaimaan lämpöön työmatkalle.

Pikkuveli kasvaa ja on niin syötävän ihana, nauru on ihan justiinsa pulppuamassa äänen kera ulos. Hymyjä riittää ja kiinnostus ympäristöä kohtaan on valtava. Isoveljen touhut on ehkä kaikkein kivoimpia katsella.

Mieli on täynnä ideota, haaveita ja tavoitteita tälle vuodelle. Ilmoittauduin mukaan koripallojoukkueeseen, mielessä on ilmajoogaus sekä puolikas maratoni. Ilmajoogaan sain jo värvättyä kamun, vielä kun puolikkaaseen saisi kurinalaisen mielen.

Ihan just lähdetään pikkuveljen kanssa tanssimaan toisten vauvojen ja äitien kanssa!

Mielessä on hienovarainen rauha. Mennään tämä kevät perheeseen keskittyen ja tulevaa aprikoiden. Meidän perheen koko on mitä todennäköisimmin tässä. Kaksi kutakin - lasta, koiraa ja aikuista. Sen ja hetkien ainutkertaisuuden hetkittäinen tajuaminen saa elämään hetkessä.

Dear Eki

Joulukuu on uponnut harmaaseen suohon, väsymykseen ja ikuiseen heräämiseen. Esikoisen viikon takainen nielurisojen poisto ei ollut mikään pikkujuttu. Kipulääkettä on annettava säännöllisesti, myös keskellä yötä. Esikoinen herää siitä huolimatta joko kipuun tai muuten vaan. Viime yönä neljän aikaan Hippu päätti, että nyt on aamu ja hiippaili olohuoneeseen, vaati puuroa ja tyyntyi vain lupauksella meidän viereen pääsyllä. Kätevä perhepeti, neljä meitä siinä nukkuu samalla sängyllä. Kuopus taasen on alkanut olemaan hereillä jos ei kerran tunnissa niin ainaki joka toinen tunti. Kummankin lapsen tarpeisiin vastaan minä. Viime viikon miehen työleskenä ja nyt ihan vaan siksi, että minulta vauva saa tarvitsemansa ja esikoinen taas on niin äitiriippuvainen kuin vaan voi.

Kuten edellisistäkin postauksista niiin myös tästä näkee, että väsymys koettelee. En jaksa ajatella tai suunnitella mitään sen enempää kuin on ihan pakko pakko. Kaikista eniten harmittaa tämä ajatusteni kehä joko pyörii vaan väsymyksen ympärillä. Ja onhan tämä pimeys myös ihan hanurista, ainainen vesisade. Lauantaiaamun yllätys ja melkoinen piristys oli kyllä lumi maassa, joka tietysti oli sunnuntaina jo sulanut.

Viikon päässä häämöttävä joulu on lupaus kaikesta kivasta, vaikka matkanteko Savon perukoille hieman arveluttaa mieltä, se on ainakin sen seitsemän tuntia autossa istumista ja muutama mieltä ylentävä abc-vierailu. Dear Eki, help us. Ehkä mä nukun sen matkan. Ehkä ajatus siitä voisi lohduttaa.

Kirkasvalo ja reilu parikuukautisen vuorokausirytmi

Sanotaan, että syksyvauvoille olisi keskimääräistä vaikeampaa hahmottaa vuorokauden kulkua. Jatkuva pimeys ja koko ajan vähenevä valo lienee siihen suurimpia syitä. Minä voin allekirjoittaa tuon ihan täysin. Tällä hetkellä ajatus kahdeksan aikaan yöunille menevästä vauvasta tuntuu utopistiselta.

Hippu alkoi kolmen kuukauden iässä mennä yöunilleen seitsemän jälkeen illalla niin, että uni tuli viimeistään puolikasilta, siitä sitten on pikkuhiljaa aika venynyt. Nykyisin kasilta olisi hyvä olla jo yökkäri päällä, iltapala -ja satu hyvää vauhtia tapahtumassa ja ihan viimeistään puoliysiltä omassa sängyssä unilla.

Mutta siis vauvaan. Vauva nukkuu päivän ekat päikkärit vaunuissaan ulkona, välilllä kolmekin tuntia kerrallaan. Noiden ekojen päikkäreiden jälkeen tulee vain lyhyitä unia pitkin päivää. Yöunille rauhoittuminen voi kestää useita tunteja ja päivän virkuimmat tunnit tuntuvat keskittyvän iltaysin jälkeiseen aikaan. Meillä on ollut kirkasvalolamppu käytössä kolme viikkoa, joko se tai vauvan vanheneminen ovat ehkä hienoisesti auttaneet. Jo joitain iltoja ne päivän virkuimmat tunnit ovat alkaneet aikaisemmin, kuudelta tai seitsemältä. Tähän tosin on varmasti vaikuttanut myös se, että ollaan oltu niin paljon kotona. Kotoa lähtiessä vauva tuntuu nukahtavan välittömästi ja herää vasta kun olemme takaisin kotona.

Karkeasti arvioituna vauvamme nukkuu 24.00 - 13.00 melko yhtäjaksoisesti välillä vain syöden, siitä sitten alkaa semmoinen lyhyt nukkuminen ja kukkuminen. Erävoitto tämäkin. Jossain vaiheessa eli muutamia päiviä sitten tuo pisin univaihe oli 02.00 - 08.00. Aamulla vauvan halutessa ruokaa, herättelen hänet, hoidetaan aamupesut, puhua pälpätän samalla ja sitten puolen tunnin jälkeen vauva on ihan valmis vaunu-unilleen.

Viime viikolla tapahtui notkahdus kirkasvalolampun käytössä, johtuiko siitä vai mistä, mutta yökukkuminen taas vahvistui. Joten nyt ei auta kuin ottaa taas itseään niskasta kiinni ja muistaa naksauttaa lamppu aina päälle. Meillä lamppu on ihan vaan pöydällä eikä mitenkään sen lähempänä vauvaa, mutta valaiseehan se hyvin tämän meidän keittiö-olohuonetilan, valo on aika kovaa ja kylmää, ei mikään turhan miellyttävä. Ja toisaalta uskon, että tämä kaikki voi olla ihan vaan lumevaikutusta. Itselle tulee ainakin olo, että on yrittänyt oikeasti.

Vuorokaudet menevät siis pikemminkin ilman selkeää rytmiä. Ainut selkeä juttu on nämä aamupäivänn vaunupäikkärit. Seuraavat päikkärit olen myös koittanut nukuttaa vauvan vaunuihin, mutta se ei oikein ole onnistunut, uni kyllä tulee mutta niin myös puolen tunnin sisällä herääminen.

Vauva syö täysin omaan tahtiinsa, en ole ikinä sen kummemmin yrittänyt muokata ruokailutahtia, kasvu on huimaa. Kaksikuukautisneuvolassa pituutta oli 62,5cm ja painoa vajaa 6,5 kiloa. Hieman menee isoveljeään pienempänä, hieman vaan.

Nielut ja ipadit

Viime viikko ei mennyt ihan putkeen, sairastupaa kyllä vietettiin, mutta ei Hipun nieleurisaleikkauksen vuoksi vaan ihan vaan flunssan ja rähmäisten silmien takia. Keskiviikkoaamuna olisi pitänyt mennä leikkaukseen, mutta tiistai-iltana Hipulle nousi kuume ja leikkaus peruuntui. Keskiviikkoiltana oltiinkin sitten Tyksin päivystyksessä ja molemmilla pojilla todettiin silmätulehdus. Siihen auttoi onneksi nopeasti silmätipat, pienelle helppo antaa ja isommalle ei niinkään. Maanittelu, lepertely, uhkailu ja lopulta lahjonta. Lahjonta toimi, panoksenaan jäätelö.

Viisi päivää lähes koko ajan kotona on jokseenkin haastavaa. Lauantaina oli pakko pitää miehen kanssa palaveri, missä mietittiin miten paljon 2,5-vuotias voi käyttää ipadia taikka katsoa telkkua. Toki sisällä vietetyt päivät lisäävät käyttöä, mutta silti vaikka on kipeä niin ei niitä mielestäni voi katsoa kaiken aikaa. Päädyimme siihen, että lapsi saa katsoa illan pikkukakkosen (60min) ja aamulla sen mitä ehtii. Harvoin illallakaan katsoo koko jaksoa eikä joka ilta olla edes kotona. Telkkuajan lisäksi kolme lastenohjelmaa ipadilta, lastenohjelmat kestää max 20 minuttia eli niistäkin voi tulla jo tunti päivässä eli noin niinku periaatteessa Hippu saattaisi katsoa lastenohjelmia kolmekin tuntia päivässä. Se kuulostaa rajulta ja isolta määrältä, tiedän. Telkkua en koe ongelmaksi, koska sitä Hippu harvoin katsoo pitkiä aikoja, mutta tuo ipadi on kyllä kamala laite, koukuttava niin lapselle kuin aikuiselle. Sitä en voi kieltää etteikö se olisi välillä huojentavaa antaa lapsen katsoa ipadia ja istahtaa hetkeksi vaikka juomaan kuppi kahvia tai syöttää vauvaa rauhassa tai tehdä ruokaa. Mutta sitten taas ne raivarit, joita lapsi saa kun ipadi ei vaikka toimi (netti pätkii) tai jos ipadi pitää antaa pois, ovat ihan poskettomia, ilman mitään tolkkua. Niitä raivareita todistaessa ei voi olla ajattelematta, että ipadi on liikaa noin pienelle ihmiselle ja että se turmelee pienen ihmisen sielua. Vaikeaa tämä rajojen määrittely. Tiukasti olen pitänyt parhaani mukaan kiinni siitä, että ruoka syödään yhdessä saman pöydän äärellä ilman mitään välineitä. Vaikeaa sekin. Ja sitten taas toisaalta jos olen yksin niin mitä tee, selaan nettiä ja syön samalla, olen sohvalla ja herkuttelen telkkua katsoesssa, silloin olen yksin ilman seuraa, joten se on minulle eri asia. Uskon siihen, että elävä ja edessä oikeasti oleva toinen ihminen on parempi vaihtoehto kuin ruudun takana oleva, siksi yhteiset ruokailut ja siksi osittain ipadin rajoittaminen.Toinen osa rajoittamista on se, että suosin fyysisiä leikkejä joissa oma mieli ohjaa toimintaa.

Nyt odotellaan uutta aikaa nielurisaleikkaukseen, sanoivat että tulisi jo ennen joulua. Toivon itse, että tulisi vasta joulun jälkeen tai sitten hyvissä ajoin ennen joulua.

Kaksi kuukautta

Reilu viikko sitten pienisuuri muruseni sai nimensä kastejuhlassa. Nimi sinetöityi mieliimme kaksi päivää aiemmin, ihan yllättäin mies halusi taikka suostui minun alkuaikojen suosikkiin. Toiseksi ja kolmanneksi nimeksi valikoitui tärkeitä nimiä lähisuvusta. Kastejuhla seurakuntatalolla oli oikein mukava kokemus, kaikki sujui sutjakkaasti ja suuremmilta paniikkikohtauksilta taisi säästyä jokainen. Seurakuntatalo paikkana ei ole niin kovin tunnelmallinen, pientä koristelua lyhtyjen ja kukkien kanssa sinne loihdimme.

Päivät sujahtavat menemään tuosta noin vaan. Minusta tuntuu kuin sanoisin joka päivä samat sanat: " ai siis joko on maanantai/tiistai/keskiviikko jne". Vaikka ei sen kummempia menoja taikka kiireitä olekaan eikä päivät vilahda hetkessä ohi niin silti en voi olla ihmettelemättä kuinka vauvani on jo kaksi kuukautta, missä välissä ne kaksi kuukautta ovat menneet.

Nyt tuo ihmeellinen, lähinnä hyväntuulinen pikkuheepo

hymyilee paljon
jokeltelee sujuvasti
ihmettelee käsiään
viihtyy veljeään paremmin lattialla lelukaaren alla
on tullut mopon yliajamaksi isoveljensä toimesta
on niellyt varmaan kilon koirankarvaa
nukkuu aamut ja päivät
on illanvirkku kujeilija taikka sitten vastavuoroisesti väsynyt ja kiukkuinen ilta -ja yövalvoja
nukkuu yönsä uneen päästyään rauhallisesti tankaten maitoa säännöllisesti
uni maittaa vanhempien välissä parhaiten kädet pään päällä ja jalat levällään.

Huomenna on kaksikuukautisneuvola, jännittävää saada mitat ja vertailla niitä veljeensä, joka kasvoi oikein tuhtia tahtia ensimmäisen vuoden ajan. Hauska on ollut huomata kuinka sitä taantuu ihan neuvottomaksi näiden mittojen suhteen täällä Pohjolassa, Mombasassa me nimittäin mitattiin Hippu aina parin viikoin välein ihan kotivaa'alla ja mittanauhalla eikä ikinä sen enempää epäilty omia mittaustaitojamme. Nyt ei tulisi mieleenkään alkaa itse mittailemaan (eihän se voi olla luotettavaa) vaan odottaa neuvolaa.

Tämä viikko on täynnä lääkärijuttuja, itse kävin tänään, vauva huomenna ja Hippu keskiviikkona. Hipulla on suurin juttu, nielurisaleikkaus.

Huithapelin elämää

Luettuani tämän postauksen ja erityisesti sen kommentit arjesta ja eri keinoista selviytyä siinä, minulle aukeni aivan uusi maailma. En tiennyt, että voi olla noin järjestelmällinen tai pureutua noin pieniin yksityiskohtiin. Jutussa käsiteltiin kuinka eräs perhe järjestää joka sunnuntai viikkopalaverin seuraavan viikon menoista, merkkaa ne kalenteriin, sopii lastenhoitojärjestelyt sekä se minua erityisesti kiinnostanut osio, suunnittelee seuraavan viikon menun ja kauppalistan siihen. Kommenteissa tätä menua ja kauppalistaa oli hiotttu aivan viimeiseen loistoonsa asti. Jotkut (huom useat) tekee ruokalistansa sen mukaan missä kaupassa käy eli hyllyjärjestyksen mukaan. Yksi kertoi kirjaavansa ylös ensin resepteistä tarvikkeet ja sitten kirjoittavansa vielä toisen listan, jossa tavarat on kauppaan sopivassa järjestyksessä. Siis mitä? Tietysi nämä organisointimestarit kävivät kaupassa myös vain kerran viikossa.

Postaus aiheutti minussa suurta ihailua ja halua pystyä samaan, olla järjestelmällinen ja suunnitella arki sujuvaksi. Tottahan se on, että jos esikoinen on kotona niin lämmintä ruokaa tulee olla pöydässä kahdesti päivässä, mielellään ravitsevaa eikä aina samaa. Välillä se kuormittaa ja tuntuu haastavalta keksiä aina jotain hyvää syömistä. Noh, viime sunnuntaina istuimme mekin perhepalaveriin. Siitä se lähtisi uusi ja uljas arki. Kalenterit päivitettiin ajantasalle niin ei joka aamu tarvitse miehen miettiä, että onko Hipulla hoitopäivä. Menun kirjasin postauksen esimerkin innoittamana meidänkin keittiössä löytyvään liitutauluun.

Maanantai kanapasta
Tiistai kookoskalakeittto
Keskiviikko jauhelihakastike ja perunoita
Torstai kalaa ja uunikasviksia
Perjantai salaattia ja bataattikeittoa

Maanantaina menin kauppaan, en kyennyt kuitenkaan kirjoittamaan ruokalistaa hyllyjen mukaan. Keräsin ostoksia, mutta jossain vaiheessa ajattelin ettei minun kannata ostaa koko viikon ruokia kerralla, että tulen sitten loppuviikosta hakemaan perjantain ruuat.

Niin ja ei se menukaan kantanut kuin tiistaille. Kalakeiton jälkeen tuli kahden päivän makaronilaatikko...

Tänään ei auta kuin ottaa raivosiivous alle ja siitä kauppaan ostamaan viikonlopun ruuat. Huomenna on vauvan kastejuhla. Eilen vihdoin päätimme nimen, jee!! Junalla Savosta saapuva mummisaattue tulee ruokkia hyvin ja lämmöllä, huomenna pitopalvelu saa pitää meistä huolen ja toivottavasti isänpäiväksikin riittää jotain rippeitä.

Mun pää ei vaan kykene suunnitelmallisuuteen ruuan suhteen. Saatan käydä kaupassa helposti vaikka joka toinen päivä, päättää mitä syödään samalla kun jo kokkaan. Mutta silti aion istuttaa miehen taas sunnuntaina alas ja käydä ensi viikon menot läpi. Se oli meinaan vapauttavaa kun molemmat tiesi mitä menoja on tiedossa ja sekin oli huojentavaa, että edes ajatuksen tasolla ruoka-asiat ovat kunnossa tulevalle viikolle. Kukaties vaikka väsynyt äiti oppii uusia tapoja.

Yöhulina II

Mikä ihana nukkunut olo. Just sellainen, että kahvilla tästä päästään hyvään päivään ilman jatkuvaa ajatusten kehää, joka pyörii vain väsymyksen yllä.

Olen kyllästynyt väsymykseen, kyllästynyt olemaan koko ajan väsynyt ja ajattelemaan kaikkea väsymyksen kautta. Silti ja siitä huolimatta eilen tuli taas sellainen olo, että väsymys on saavuttanut uuden tason. Alussa joidenkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen on sellainen haukotusolo, jossa kuitenkin voi toimia, seuraavaksi tulee äreä väsymys, kun ei muuta kuin ole pahalla päällä ja tiuskii, siitä siirrytään siihen kun vain haaveilee makuuasennosta ja ajasta kun voi vaan nukkua, kun aikoo pyhittää elämänsä vain nukkumiselle, tästä seuraa sumeus, kun kulkee vaan robottina eteenpäin, epätoivo eikö koskaan saa nukkua. Ajatukset, että lukkiutuu vessaan nukkumaan. Jossain vaiheessa sokeri kiehtoo, makeaa menee hirmuiset määrät, kai sitä huijaa itseään pysymään hereillä. Eilen minulla oli se uusi vaihe, joka on tuttu pitkästä valvomisesta, olo kuin olisi humalassa, naurattaa eikä mikään enää harmita. Tuleva yö ei pelota, on vain valmis ottamaan kaiken vastaan. Ja kappas, vauva nukkui 23.00 jo yöuntaan, minä ja mies heti siinä perässä. Esikoinen siirtyi pedistään eteisen lattialla vasta viiden jälkeen aamulla, mies hänet sieltä nosti meidän viereen ennen kuutta ja siinä nukuttiin tyytyväisinä puoli kahdeksaan asti. Toki vauva syö usein, mutta se ei ole tuntunut haittaavan uniani.

Mutta josko sitä hetkeksi, olkoon se vaikka vain tämä päivä, onnistun ajattelemaan muitakin asioita. Kuten vaikka vauvan tulevaa nimeä, jota juhlistetaan lauantaina. Nimi pitäisi myös osata valita lauantaihin mennessä.

Yöhulina

Niin paljon kun seitsemän viikkoisen vauvan rytmistä voi puhua, tilitän tässä hieman. Meidän vanhempien avustuksella olemme ohjanneet vauvan unirytmin itsellemme oikein epäsuotuisaksi. Vauvan pääasiallinen uniaika on yöyhdestä iltapäivän kello kolmeen. Silloin vauva nukkuu ja herää vain syömään. Iltapäivä, ilta ja yön alkutunnit menevät torkahdellessa, valvoessa ja syödessä. Iltaan kuuluu myös vahvasti refluksioireet. Me vanhemmat olemme siis valvoneet myöhään iltaisin television ja datailun äärellä, varsinainen unille rauhoittuminen makkarissa vie vauvalla ainakin tunnin verran, välillä parinkin tunnin.

Lauantaina päätin, että nyt yritän vaihtaa rytmiä niin, että yöunille päästäisiin inhimillisempään aikaan. Noh, päästiin puoli kahdelta. Puolen tunnin erävoitto! Se ei vaan auttanut totaaliväsymykseen ollenkaan. Esikoinen herätti jo kello kahdelta, hysteerisella itkullaan, autokirjansa oli kadoksissa ja sitä olisi pitänyt lukea. Ei auttanut kuin tyynnytellä Hippu uneen. Olin illalla mennyt jo makkariin heti, kun esikoinen oli unillaan eli vaille yhdeksän. Omille unilleni pääsin joskus, kai.

Eilen illalla jatkoin toimia, onnistuminen odotti mukavasti jo puoli kahdeltatoista. Tuulettelin ja mietin makoisia tulevia unia (toki niihin kuuluu parin kolmen tunnin välein vauvan syöminen). Ensin aloitti mies kuorsaamalla terrorisoimaan uniani. Puoli kahdelta yöllä esikoinen heräsi, mies haki pojan viereemme nukkumaan. Siinä yli tunnin valvottuaan vein Hipun takaisin omaan sänkyynsä. Poika sanoi alkavansa unilleen. Jätin pojan siis huoneeseensa, palasin makkariin, syötin vauvan. Poika valvoi, kieriskeli lattialla, sammutteli ja sytetteli valoja. Minä puhisin ja kihisin. Laskin sataan ja menin pojan luo. Silittelin ja odotin unta. Uni ei tullut. Kello oli jo puoli neljä. Sitten neljä. Menin herättämään miehen. Mies jatkoi ja jollain maagisella (tai sitten vaan jo lasta väsytti) tavalla sai Hipun nukahtamaan. Pian koko talo uinui syvässä unessa kunnes vartin yli seitsemän soi ovikello. Onneksi soi, muuten olisi joku myöhästynyt hoidosta, toinen hoidosta ja kolmas sekä neljäs toisen vasu-keskustelusta.

Mitäköhän ensi yö tullessaan? Hippu on nyt kaksi yötä hulinoinut, miksi oi miksi?

Vasu-keskustelu = varhaiskasvatussuunnitelman luominen ja siitä keskusteleminen lasta hoitavan tahon ja vanhempien välillä

Harharetket

Vuosi sitten syksyllä kävin jo haistelemassa toisia blogialustoja, oli tarve aloittaa uudelta pohjalta, anonyymina. Halusin kirjata ylös ajatuksiani, mutta en halunnut kenenkään tietävän kenen ajatukset ovat, joten loin uuden blogin. Päivitin sitä joitain kertoja kunnes elo heitti märän rätin silmille ja into sammui. Tänä syksynä tein saman jutun uudelleen, elo ei heittänyt märkää rättiä silmille vaan antoi jotain kallisarvoista. Uudelle blogialustalle siirtyminen ei silti tuntunut hyvältä alun innostuksen jälkeen.

Kesän aikana olen oppinut itsestäni sen, että yksi peloistani on, että minua ei kuunnella eikä ymmärretä. Tämä konkretisoituu ihan jo arjessa niin, että jätän paljon asioita sisälleni puhumatta niitä ääneen. Oletan myös mieheni omaavan supekyvyn lukea ajatuksiani. Minusta on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin niin, että se tuntuisi luonnokkaalta, en keksi mitään hauskaa sanottavaa, en osaa ajatella, että olisin itse niin kiinnostava toisten silmissä että minuun viitsisi tutustua, vaikka toisaalta taas itse olen hyvinkin kiinnostunut toisista, jos kommunikaatio on yhtään aidolla pohjalla. Jenkkityylinen rupattelu on raskasta, vaikka ulkomailla asuessa tuli pakostakin opeteltua tyhjänpäiväinen pälätys, siinä tosin jäin ihan sinne alkeistasolle. Mutta siis tämä pohjustuksena sille, että vaikka puhunkin välillä ihan sujuvasti kaikenlaisesta, on minulle aina ollut hankala jakaa mielipiteitäni, mieltymyksiäni ja uskomuksiani, siis sellaisia henk.kohtaisella tasolla olevia. Ja siitä syystä kai ajauduin vieraille maille bloggaamaan, oli tarve jakaa jotain henkilökohtaisempaa (vaikka sekin julkisesti, ihmeellinen tämä ihmisen mieli) ilman, että olisin oikeasti olemassa oleva henkilö lukijalle.

Noh, se polku ei kauas kantanut. Tämä blogi on kulkenut niin monessa mukana, sen kautta kannan mukana Keniaa ja ulkomaan vuosia. En osaa taikka halua tätä jättää. Se hetki, kun kirjoitin chromen tekstikenttään auringonnoustessa sitten viime tammikuun, vei pitkälle muistoihin, jäin lukemaan juttujani tunneiksi, olin niistä ihan täpinöissä ja niin kiitollinen itselleni, että olin kirjannut asioita ylös. Monen postauksen taustalla oli asioita, jotka muuten ehkä unohtaisin. Joidenkin juttujen takana asioita, joita en kertonut ääneen, koska en tohtinut, mutta jotka kuitenkin muistin, koska olin ne itselleni tarinoihin piilottanut.

Toivotan täten siis itselleni pitkää ikää ja intoa bloggauksen pariin! Vielä, kun saisin ladattua jonkun kuvankäsittelyohjelman koneelle niin voisin kuviakin siirtää.

Uni ja väsy

Vauva nukkui lähes kolme tuntia heräämättä sitten ikinä. Ulkona, vaunuissa, raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa. Minä reilun tunnin jälkeen aloin vilkuilemaan vaunuja, tarkistin itkuhälytintä, hoidin monen monta juoksevaa asiaa ja söin vielä lounastakin.

Vauva heräsi, makoilee nyt sylissäni, silmät edelleen tiukasti kiinni, masu pullollaan maitoa.

Vauva on niin kovin kaunis kuuden viikon iässäään. Oikea sylikissa, pitkä poika ja loputon syöppö. Kuusi viikkoa ja poika on kuin aina olisi siinä ollut ja silti tämä kaikki on niin uutta, on ja tuntuu. Yhä edelleen tuntuu oudolta puhua lapsista monikossa tai pojista. Se ei ole kertaakaan vielä mennyt ilman, että olisin sen huomannut, jäänyt hetkeksi miettimään, että niin teitä on tosiaan kaksi. Minä olen kahden pojan äiti.

Minulla on ollut kolme vuotta väsynyt olo. Se alkoi odottaessani Hippua, väsymys silloin raskausaikana ja nyt kuopusta odottaessa oli jotenkin todella voimakasta, se hyökyi päälle ja peitti alleen kaiken muun. En vain yksinkertaisesti pysynyt hereillä kunnes viime keväänä tuli toisia ongelmia, uniongelmia. Väsymys nosti päätään uudella tavalla, uni ei tullut silmään eikä lepoa taikka helpotusta tuntunut olevan ollenkaan. Kesäreissu Kyprokselle, Hipun rytmissä elo (päiväunet ja yöunet samaan aikaan) lopulta katkaisivat kuukausien unettomuuskierteen, nukuin käytännössä tuon lomareissun aikana aina, kun Hippukin nukkui. Luin hetken kirjaa kunnes nukahdin ja nukuin siihen, että Hippu herätti. Unta tuli siis melkein päivittäin 14 tuntia.

Raskaana ollessa uni on joka tapauksessa katkonaista, pitää käydä vessassa, asennon vaihtaminen ei luonnistu ilman heräämistä ja vauva herättää tansseillaan. Vauvan synnyttyä hormoonit hyrrää ja väsymys väistyy. Keho tekee kaikkensa ollakseen tehokas maidontuottaja ja ollakseen aina valmis vauvan tarpeisiin, tuntuu kuin kuuloaisti triplaantuisi, aistit ovat muutenkin äärimmilleen viritettyinä, vauvalle. Kaikki muu jää huomiotta. Olo on yhtä aikaa yhtä hattaraa ja silti haikeutta.

Nyt suurimpien hormonimyrskyjen laannuttua ajoittaisiksi piikeiksi alkaa väsymys taas nostaa päätään. Parin tunnin yhtäjaksoinen uni tuntuu luksukselta öisin, päivisin en ole osannut enää nukkua, vaikka tiedän että pitäisi. Keho ei vaan malta. Tuntuu, että fysiikka kaipaa happea, liikuntaa ja vilkastunutta verenkiertoa. Ulkona kävellessä väsymys väistyy ainakin hetkeksi.

Toisinaan huomaan ajattelevani vuosien päähän ja yksi keskeisistä asioista niissä tulevaisuuden ajatuksissa on se, että olenkohan silloin väsynyt, voinkohan silloin nukkua? Melkein lähitulevaisuuden toivoa väsymyksen selättämisestä tuo myös se, että esikoinen alkoi nukkua yöt heräämättä reilun vuoden ikäisenä.

Nyt yksi tiukka kahvi ja ulos lenkille, mars.