Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

6.7.2011

Viime tingassa



Neljä kuukautta varjossa. Toiseksi viimeisenä päivänä ennen Suomen lomaa yritys saada rusketusta pintaan. Yritykseksi se jäi. Hieman punoitusta reisissä ja muuten kalvakka iho. Vedin pintaan jopa rusketusöljyä, mutta ei auttanut. Jos tänään olisin oikein tehokas, niin voisin ehtiä vielä muutaman tunnin maata auringon alla. Auringon alla oleminen on vain todella kuumaa puuhaa ellei ole rannan välittömässä läheisyydessä.

Joka kesä tullessani Suomeen ihmettelevät ihmiset valkoista ihoani ja sitä kuinka siellä Afrikassa ei ole rusketusta tarttunut pintaan. Noh, minä yleensä välttelen auringoa, vaikka nyt mielessä siintää paistatus pohjolan auringon alla. Ehkä sitten Suomessa hankin väriä. Tosin ihoni ei ikinä ole ruskettunut, minusta tulee auringossa vain punainen ja palan helposti.

Se olisi kymmenen tuntia ja sitten nousee kone Mombasasta Nairobiin, Nairobista Pariisin ja Pariisista HELSINKIIN!

5.7.2011

Veitsen terällä - ei enää.


Jos ei Mombasa ole minua hellinyt niin ei se ole ollut lempeä fiskarsseillenikaan. Muutaman vuoden nuhteettomasti palvelleet luottoveitseni ovat kaikki antaneet periksi ihan muutaman viikon sisään.

Alla oleva kaunokainen sai kunnian hoitaa kokonaisen possun leikkaamisen suupaloiksi. Terä meni ihan epämääräiseksi sahalaidaksi ja terottaessa pää napsahti poikki.


Seuraava uhri joutui koiran suuhun. Onneksi suu säästyi haavoilta, harmiksi kahva ei.


Tämä luovutti ihan puhtaasti. Ruostui ja napsahti poikki, valkosipulia nitistäessä. 


Voi Fiskars minkä menit tekemään. Missä on elinikäinen kumppanuus?


Ehkä äiti sittenkin keksin mitä haluan synttärilahjaksi. Uudet terävät kaunokaiset.

4.7.2011

Mshangao = yllätys

Parina peräkkäisenä päivänä olen hyvin hiljaa kuullut vienon äänen jossain syvällä sisällä. Se ääni on huhuillut minulle Keniasta mietteitä. Huhuillut ja kertonut, että Kenia on ihan jees. Tänään se huhuili hieman lujempaa ja pakkohan sitä oli uskoa. Eli kai tämä on ihan hyvä paikka olla. Vähintäänkin asiat ovat kimurantteja, erilaisia ja arvaamattomia, mutta toisaalta se tekee kaikesta mielenkiintoisempaa vaikka ihan aina ei huvittaisi kaiken monimutkaistaminen.

Joka tapauksessa olen helpottunut, vihdoin voin ajatella, että alan sopeutumaan, tottumaan. En vieläkään kykene ymmärtämään saatika hyväksymään sitä kaikkea mitä ympärilläni näen. Olemisen helpottumiseen on varmasti vaikuttanut uudet kaverit, hienojen ihmisten kohtaaminen, tautikierteen katkeaminen, tuleva loma Suomessa, myöhemmin syksyllä tiedossa olevat ystävien matkat Mombasaan. Autolla ajaessa hymyillen ajattelen, että sitten kun haen kaverit lentokentältä he ovat niitä, jotka kauhusta kankeina täräyttävät päänsä kattoon teiden lukuisissa kuopissa ja pompuissa ja minä vaan nauran vieressä, ehkä neuvon, että ottavat tukea jostain. Se helpottaa pitämään tasapainon.


Niin ja sauna.


Lauantaina saunottiin useamman hengen voimin, yön hämärään saakka, neljän eri kansallisuuden voimin. Loppujen lopuksi sekamelskassa kaikki keskenämme, vuoronperään ylistäen saunaa ja sen autuutta, välillä polskien altaassa, jonka vesi oli vilpoista.

Ajatukset ovat jo kovasti Suomessa, matkalaukkua ei ole vielä kaivettu esiin, mutta mitäpä sitä kiirehtimään. Tällä kertaa aion ylittää itseni ja pakata minimaalisen määrän tavaraa mukaani. Taka-ajatuksenani on täyttää laukku Suomessa pullolleen.

1.7.2011

Viisi yötä

Ensin marmatusta, netti toimii kun toimii ja itse läppärikin toimii samalla periaatteella kuin netti. Akkukin on taas sanonut itsensä irti, joten postaaminen on muuttunut haastavaksi, samoin sähköposteihin vastailu jne... Olen uponnut entistä syvemmälle survivor-kirjoihin ja hamuan niitä kuin teinityttönä harlekiineja, tosin en ikinä ole piitannut kevyistä diipadaapa naiskirjoista.

Se marmatuksesta! Tänään on heinäkuu, kalenterin lehteä kääntäessä eteen tuli yksi lempirunoistani, heinäkuun lapsi, kyllä kalenterikin sen vaan tietää. Olen suunnitellut jo muutaman päivän leipovani tasan viikon päästä mansikkamarenkikakkua. Tänään leivon suklaakakkua. Viikon päästä aion istua myös mukavien ihmisten seurassa ja kuunnella mitä kaikkea Pohjolaan kuuluukaan.

Eilen vihdoin ja viimein tapahtui jotain taianomaista. Me saunoimme. Toista tuntia. Istuimme omille lauteille ja olimme onnellisia. Sauna on ollut minulle aina solmujen avaaja - löylyt pehmittävät viestejä, hämärässä on tilaa uskaltaa. Suomessa asuessa mietimme miehen kanssa monesti ennen muuttoamme pois, että missä me sitten oikein juttelemme, mitä ihmettä me teemme perjantai-iltaisin, jos sauna ei ole enää vaihtoehto. Nyt ei tarvitse enää ihmetellä. Voi sauna, kyllä sinua on kaivattu.

Jo toista päivää olen saanut seuraa kuusivuotiaasta tytöstä, meidän kodinhoitajan nuorimmasta lapsesta. Tyttö on ujo kuin mikä, uskomattoman kaunis lapsi. Tytönhän pitäisi olla koulussa, mutta viime viikonloppuna tyttö teloi jalkansa niin, että siinä olevaa haavaa pitää hoitaa jatkuvasti. Viikon kolme ensimmäistä päivää koulussa tulehduttivat haavan. Onneksi tyttö tuli meille niin olen voinut putsata sitä antiseptisillä aineella suolaveden sijaan. Tänään leivomme suklaakakkua. Telkusta on käännetty piirretyt esille ja hymy on mairea.

Oikein hyvää viikonloppua! Ensi viikonloppuna minä olen Suomessa, jee!!!