Dear Eki

Joulukuu on uponnut harmaaseen suohon, väsymykseen ja ikuiseen heräämiseen. Esikoisen viikon takainen nielurisojen poisto ei ollut mikään pikkujuttu. Kipulääkettä on annettava säännöllisesti, myös keskellä yötä. Esikoinen herää siitä huolimatta joko kipuun tai muuten vaan. Viime yönä neljän aikaan Hippu päätti, että nyt on aamu ja hiippaili olohuoneeseen, vaati puuroa ja tyyntyi vain lupauksella meidän viereen pääsyllä. Kätevä perhepeti, neljä meitä siinä nukkuu samalla sängyllä. Kuopus taasen on alkanut olemaan hereillä jos ei kerran tunnissa niin ainaki joka toinen tunti. Kummankin lapsen tarpeisiin vastaan minä. Viime viikon miehen työleskenä ja nyt ihan vaan siksi, että minulta vauva saa tarvitsemansa ja esikoinen taas on niin äitiriippuvainen kuin vaan voi.

Kuten edellisistäkin postauksista niiin myös tästä näkee, että väsymys koettelee. En jaksa ajatella tai suunnitella mitään sen enempää kuin on ihan pakko pakko. Kaikista eniten harmittaa tämä ajatusteni kehä joko pyörii vaan väsymyksen ympärillä. Ja onhan tämä pimeys myös ihan hanurista, ainainen vesisade. Lauantaiaamun yllätys ja melkoinen piristys oli kyllä lumi maassa, joka tietysti oli sunnuntaina jo sulanut.

Viikon päässä häämöttävä joulu on lupaus kaikesta kivasta, vaikka matkanteko Savon perukoille hieman arveluttaa mieltä, se on ainakin sen seitsemän tuntia autossa istumista ja muutama mieltä ylentävä abc-vierailu. Dear Eki, help us. Ehkä mä nukun sen matkan. Ehkä ajatus siitä voisi lohduttaa.

Yöhulina II

Mikä ihana nukkunut olo. Just sellainen, että kahvilla tästä päästään hyvään päivään ilman jatkuvaa ajatusten kehää, joka pyörii vain väsymyksen yllä.

Olen kyllästynyt väsymykseen, kyllästynyt olemaan koko ajan väsynyt ja ajattelemaan kaikkea väsymyksen kautta. Silti ja siitä huolimatta eilen tuli taas sellainen olo, että väsymys on saavuttanut uuden tason. Alussa joidenkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen on sellainen haukotusolo, jossa kuitenkin voi toimia, seuraavaksi tulee äreä väsymys, kun ei muuta kuin ole pahalla päällä ja tiuskii, siitä siirrytään siihen kun vain haaveilee makuuasennosta ja ajasta kun voi vaan nukkua, kun aikoo pyhittää elämänsä vain nukkumiselle, tästä seuraa sumeus, kun kulkee vaan robottina eteenpäin, epätoivo eikö koskaan saa nukkua. Ajatukset, että lukkiutuu vessaan nukkumaan. Jossain vaiheessa sokeri kiehtoo, makeaa menee hirmuiset määrät, kai sitä huijaa itseään pysymään hereillä. Eilen minulla oli se uusi vaihe, joka on tuttu pitkästä valvomisesta, olo kuin olisi humalassa, naurattaa eikä mikään enää harmita. Tuleva yö ei pelota, on vain valmis ottamaan kaiken vastaan. Ja kappas, vauva nukkui 23.00 jo yöuntaan, minä ja mies heti siinä perässä. Esikoinen siirtyi pedistään eteisen lattialla vasta viiden jälkeen aamulla, mies hänet sieltä nosti meidän viereen ennen kuutta ja siinä nukuttiin tyytyväisinä puoli kahdeksaan asti. Toki vauva syö usein, mutta se ei ole tuntunut haittaavan uniani.

Mutta josko sitä hetkeksi, olkoon se vaikka vain tämä päivä, onnistun ajattelemaan muitakin asioita. Kuten vaikka vauvan tulevaa nimeä, jota juhlistetaan lauantaina. Nimi pitäisi myös osata valita lauantaihin mennessä.

Yöhulina

Niin paljon kun seitsemän viikkoisen vauvan rytmistä voi puhua, tilitän tässä hieman. Meidän vanhempien avustuksella olemme ohjanneet vauvan unirytmin itsellemme oikein epäsuotuisaksi. Vauvan pääasiallinen uniaika on yöyhdestä iltapäivän kello kolmeen. Silloin vauva nukkuu ja herää vain syömään. Iltapäivä, ilta ja yön alkutunnit menevät torkahdellessa, valvoessa ja syödessä. Iltaan kuuluu myös vahvasti refluksioireet. Me vanhemmat olemme siis valvoneet myöhään iltaisin television ja datailun äärellä, varsinainen unille rauhoittuminen makkarissa vie vauvalla ainakin tunnin verran, välillä parinkin tunnin.

Lauantaina päätin, että nyt yritän vaihtaa rytmiä niin, että yöunille päästäisiin inhimillisempään aikaan. Noh, päästiin puoli kahdelta. Puolen tunnin erävoitto! Se ei vaan auttanut totaaliväsymykseen ollenkaan. Esikoinen herätti jo kello kahdelta, hysteerisella itkullaan, autokirjansa oli kadoksissa ja sitä olisi pitänyt lukea. Ei auttanut kuin tyynnytellä Hippu uneen. Olin illalla mennyt jo makkariin heti, kun esikoinen oli unillaan eli vaille yhdeksän. Omille unilleni pääsin joskus, kai.

Eilen illalla jatkoin toimia, onnistuminen odotti mukavasti jo puoli kahdeltatoista. Tuulettelin ja mietin makoisia tulevia unia (toki niihin kuuluu parin kolmen tunnin välein vauvan syöminen). Ensin aloitti mies kuorsaamalla terrorisoimaan uniani. Puoli kahdelta yöllä esikoinen heräsi, mies haki pojan viereemme nukkumaan. Siinä yli tunnin valvottuaan vein Hipun takaisin omaan sänkyynsä. Poika sanoi alkavansa unilleen. Jätin pojan siis huoneeseensa, palasin makkariin, syötin vauvan. Poika valvoi, kieriskeli lattialla, sammutteli ja sytetteli valoja. Minä puhisin ja kihisin. Laskin sataan ja menin pojan luo. Silittelin ja odotin unta. Uni ei tullut. Kello oli jo puoli neljä. Sitten neljä. Menin herättämään miehen. Mies jatkoi ja jollain maagisella (tai sitten vaan jo lasta väsytti) tavalla sai Hipun nukahtamaan. Pian koko talo uinui syvässä unessa kunnes vartin yli seitsemän soi ovikello. Onneksi soi, muuten olisi joku myöhästynyt hoidosta, toinen hoidosta ja kolmas sekä neljäs toisen vasu-keskustelusta.

Mitäköhän ensi yö tullessaan? Hippu on nyt kaksi yötä hulinoinut, miksi oi miksi?

Vasu-keskustelu = varhaiskasvatussuunnitelman luominen ja siitä keskusteleminen lasta hoitavan tahon ja vanhempien välillä