Sweet Ocean View

Viime yönä nukuin maksimissaan kolme tuntia ja nekin kieriskellen kuumuudessa, koska sähköt olivat poikki. Silti tänään Kapiin saapumisesta lähtien minulla on ollut energisempi olo kuin aikoihin. Voi, sitä raikasta ilmaa heti lentokentällä, Atlantin valtamerellä on puolensa.

Ensimmäiset kolme yötä ennen Namibiaan siirtymistä olemme aivan ihastuttavassa paikassa. Meillä on oma huone kylpyhuoneella ja yhteinen tila toisen huoneen kanssa, joka on sisustettu niin viehättävästi ettei minun edes tekisi mieli poistua täältä. Eikä siinä toisessa huoneessa edes ole ketään. Luksusta.

Netti on uskomattoman nopea. En muistanutkaan, että tämä surffailu voi olla näin mielekästä puuhaa.

Eipä mulla muuta kuin että virtaa tuntuu nyt piisaavan. Mukavaa vuoden viimeistä perjantai-iltaa!

Se tavallinen tarina

Paperilla, kuultuna tai jostain kaukaa seuranneena voisi ajatella, että elämäni on mennyt viime vuosina juuri niin tavallisesti kuin tilastot peruspertistä ja - kaisasta kertovat. Ehkä hieman jälkijunassa vaan, noin niin kuin iän puolesta.

Kolme vuotta seurustelua ja kihlaus.

Neljä vuotta seurustelua ja avioliitto.

Yhdeksän kuukautta avioliittoa ja raskaus.

Kun näen tuon silmieni edessä kirjoitettuna, en voi kuin ihmetellä. Minä, joka en ole koskaan pitänyt avioliittoa elinehtonani, haaveillut omakotitalosta, farmarista, kultaisesta noutajasta ja lapsista kivassa lähiössä, tunnun lipuvan sitä kohti ilman sen suurempaa vastustelua taikka pyrkimystä. Mitä on tapahtunut?

Meillä on omakotitalo kotinamme, kaksi autoa, citymaasturi ja pick up, kaksi koiraa ja lapsi tulossa. Ahdistus. Ja onni. Yhtaikaa.

Okei, tavallinen suomalainen perhe-elämä on ollut valovuosien päässä viimeiset kolme vuotta. Elämämme on kuitenkin mielestäni niin normaalia ja arkista kuin se vaan voi olosuhteissamme olla. Minä tykkään. Toki meillä on ollut mahdollisuuksia matkustaa ja kokea monia hienoja juttuja, parhaillaan istun kentällä odottaen lentoa Etelä-Afrikkaan, ikuiseen rakkauskaupunkiini Kapiin. Kotona meillä on kaksi loistavaa työntekijää, jotka tuntuvat pitävän kunniatehtävänään meidän tyytyväisyyttä heidän työhönsä. Martin ja Hildan voi huoletta jättää heidän hoitoonsa.

Ehkä se tavallinen tarina pitää paikkansa parisuhteen kehittymisen ja lujittumisen suhteen. Neljässä vuodessa avioliitto alkoi tuntua luonnolliselta jatkumolta suhteellemme. Kartan tosin edelleen sanaa avioliitto, puhun edelleen pari -ja ihmissuhteesta. Sitähän tämä ennen kaikkea on ennen tarkentavia määritelmiä. Me olemme viettäneet niin miljoona tuntia toistemme seurassa, että siinä on ehtinyt tutustua toiseen, toivottavasti ei sentään läpikotaisin, mutta paljon kuitenkin. 

Tulevana vanhempana sitä on katsellut ympärilleen ja etsinyt niitä ihanteita sille millaiseksi vanhemmaksi haluaisi kasvaa. Kauhulla katson niitä vanhempia, jotka ovat menettäneet otteensa elämään ja perusrealiteetteihin pikkumonstereiden pyörittäessä karusellia.  Tai niitä vanhempia, jotka juhlivat läpi jälkikasvunsa lapsuuden ilta toisensa jälkeen nannyjen pitäessä huolta naperoista. Namibiasta mieleeni on jäänyt yksi tuttavapariskunta, joiden toimia en voinut kuin ihailla. Lapsi tuntui olevan aina itse päivänsäde, vanhemmat tekivät töitä, kävivät harrastuksissaan, juhlivatkin aina välillä ilman lasta, mutta silti pitivät tärkeimpänä asianaan viettää aikaa yhdessä. Tai rakas ystäväni, joka sai kesällä esikoisensa, kaikki on tuntunut sujuvan niin luonnollisesti, mutta silti niin ajatuksella. Vauva oli vain viikon ikäinen, kun vierailin hänen luonaan. Astuin tupaan hiljaa kuiskutellen, pelkäsin herättäväni vauvan, ystäväni sanoi minulle, että ”meillä ei kuiskailla, meillä puhutaan ihan tavalliseen ääneen, vauvan ei tarvitse oppia siihen, että talo on hiirenhiljainen, kun nukutaan”. Silloin tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja lohduttavaa, että vaikka vauva kääntää maailman uudelle kulmalleen niin ei se silti käännä. Vaikka tulen rakastamaan jotain enemmän kuin ikinä osaisin nyt edes uneksia, ei se tarkoita sitä että minun tarvitsisi muuttua tai heittää omaa itseäni nurkkaan odottamaan, että vauva kasvaa aikuiseksi. Että asioilla on aina se toinen puoli, reippaalla savolaisen järjellä kyllä pärjää (ja turkulaisen insinöörin tekniikan tietämyksellä).

En ole koskaan päässyt näin aikuisiällä seuraamaan ihan vierestä kenenkään läheiseni raskausaikaa saatika sitä itse vauvan kasvamista. Kaikki tulee uutena, opin joka päivä jotain uutta, tieto helpottaa ja samalla lisää tuskaa. Yritän vältellä asioiden hysteriasoimista (miten tuo sana taipuu?), syön edelleen inkivääriä, vaikka suomalaiset nettisivut sitä kehottavat välttämään. Käyn saunassa, vaikka kaikki muun kuin Suomen lääkärit sen jyrkästi ja ehdottomasti kieltävät. En syö raakaa kalaa tai oikeastaan mitään kalaa (yökötys), vaikka japanilaiset naiset niin tekevät, välttelen homejuustoja ja muita pehmeitä herkkuja, vaikka jokainen ranskatar niitä raskausaikanaan nauttiikin (tämä tosin tekee tiukkaa), en syönyt antibiootteja, kun lääkäri niitä korvatulehdukseen hiljattain määräsi. Tarvetta on siis määritellä omat rajat.

Miten tämä kaikki vanhemmuuspuhe sitten liittyy tavalliseen tarinaamme? Noh, ensinnäkin oli niin kivaa kertoa eilen raskaudesta täällä blogissa, että asian tiimoilta voisin jauhaa loputtomiin. Mutta kai se heijastelee sitä, mitä elämästä ajattelee ylipäätänsä. Sitä, että antaa omille ajatuksilleen tilaa ennen kuin nielee valmiina annetun tiedon, että jaksaa pureskella ennen nielemistä. Vaikka sitten taas toisaalta tietyt asiat ovat niin kovin mustavalkoisia, kun toisia pitää käännellä ja väännellä loputtomiin, jotta tietäisi missä omat rajat kulkevat, yhtakaikki tämä antaa tilaa muutokselle ja jokaiselle mahdollisuuden rakentaa sen oman tavallisen tarinansa. Hassua kuinka sitä on lapsuuden jälkeen pyristellyt kaikkea tavallista vastaan ja nyt esimerkiksi toivoo hartaammin kuin mitään muuta, että vauva olisi niin normaali kuin vaan voi olla.

Matkanteko on jo siirtynyt pilvien päälle. Malawi-järvi on ollut jo kauan aikaa alapuolellamme. Johannesburg on muutaman tunnin päässä enää, Kapi viiden tunnin päässä. Lempiravintolani on auringonlaskun päässä ja kuherruskuukausi on tässä ja nyt. Olen onnellinen.

Kohokohtia vuodelta 2011

Rakkausjuhlat eli avioliittoon asteleminen heti vuoden 2011 alussa. Parasta juhlissa olivat niin monet ystävät ja sukulaiset, jotka olivat päässeet jakamaan meille tärkeän päivän ja parasta olivat myös juhlien jälkeiset päivät, jolloin sai vaan nautiskella loistavasta seurasta. (Viikko ennen häitä on jotensakin hävinnyt muististani.)

Maaliskuun toisena päivänä nähdä Martti ja Hilda elossa ja hyvävointisina Mombasan lentokentällä, siinä matkatavarahihnalla kuljetuskopeissaan matkalla kohti rahtipuolen viranomaisia.

Kesäkuun puolella saada vihdoin kolmen kuukauden vatsataudille nimi - e.coli.

Kesäjuhlat jos toisetkin Suomessa.

Uudet perunat ja silli Suomessa, niin monen monta kertaa.

Kolin tunturilla samoilu, mustikoiden poimiminen suoraan puskasta, vaatteina mitä ihmeellisemmät yhdistelmät ystävän äidin mökkivarustuksista.

Huomata elokuussa Suomi-loman jälkeen, että Keniaan palaaminen olikin ihan kivaa. Mies ja koirat tekevät kotini.

Löytää muutama uusi ystävä, toinen ihan mieletön tapaus ja toinen myös, molemmat tavallaan. Toisen kanssa jaan perunarakkauden ja toisen kanssa jahkaamisen taidon.

Fazerin sininen jokaikinen kerta kun se suuhuni on sulanut. En voi käsittää, että mieheni vain puree ja nieleksii suklaan hetkessä. Minusta, varsinkin täällä kaukana, sille pitää antaa oma hetki, ilman häiriötekijöitä ja se tekee siitä niin täydellisen.

Puhelinsoitto syyskuun lopulla, kun sain kuulla vahvalla intialaiskorostuksella Jenni, you are very much pregnant. You couldn't be more pregnant.


Kuumailmapallolento lokakuussa hirmuisen jahkailun jälkeen, olin juuri kuullut raskaudestani ja vasta lentoa edellisenä iltana sain tietää ettei lentoa suositella raskaana oleville. Päätin kuitenkin jutella pilotin kanssa, onnekseni pilotti oli nainen, joka ymmärsi pelkoni ja riskin, mutta sanoi suosituksen johtuvan siitä, että joskus laskeutuminen voi olla niin pomppuista, että siksi lentoa ei suositella. Pilotti myös kertoi, että hänen uransa aikana vain kerran laskeutuminen on ollut rankka, vuosia oli ainakin kymmenen hänellä takana. Päätin lähteä lentoon, eikä kaduta. Unenomainen lipuminen taivaalla täydessä hiljaisuudessa auringon noustessa oli kuin suoraan sadusta. Eläimien bongailu ja upea aamiaistarjoilu lennon jälkeen olivat bonusta.

Kaikki ne kerrat kun olemme miehen kanssa maalailleet mielessämme kuvia siitä millainen kauhukakara meidän geeniperimästä voikaan syntyä. Uskokaa vaan, minä olen ollut pienenä ihan hirmuinen rasavilli, näsäviisas ja itsepäinen ja mies on sitä vieläkin.

Kohokohtiin lukeutuvat tietysti myös kaikki ne ensimmäiset kerrat (okei, myös toiset, kolmannet, neljännet jne..), kun on tapahtunut jotain pienen hippusen kehittymiseen ja kasvamiseen liittyvää. Ultrat, potkut, vanhemmille asiasta kertomiset, kavereille, jotka onnesta soikeana hyppäävät kaulaan onnittelemaan.

Kaikki ihanat vieraat keitä olemme saaneet kestitä. Olette parhaita, vaikka olenkin ollut hieman väsynyt.

Rauhallinen joulu, aattoillan illallinen ihan vain kahdestaan miehen kanssa Maran ja Hildan tiiviin katseen alla. Maistoin jopa joulukinkkua ja se oli herkkua.

Vuoden sokerina pohjalla on se, että vuosi tulee vaihtumaan Kapkaupungissa. Voisiko olla parempaa paikkaa? Viime kerrasta Kapissa on sitä paitsi ihan liian pitkä aika.

Kohokohtia pohtiessani huomaan, että paljon on onnea mahtunut vuoden sisään, vaikka minulle vuosi on ollut myös äärihaastava, joustamisen ja omien rajojen etsimisen vuosi ja myös sen, ettei aina tarvitse kaikkea hyväksyä ja on ihan okei ja jopa suotavaa asettaa omat rajat ja pitää niistä kiinni.

Lumisadetta Suomeen ja Mombasaa viileämpää ilmaa Kapiin toivoen,
Jenni

Suklaata mulle nyt heti.

Kolme viimeisintä päivää on ollut toimintaa täysi. Joulupuuhia, tänään jo hymyssä suin toteutettuja. Ikinä en ole näin paljoa nähnyt vaivaa jouluruokien eteen. Kinkkukin on itse suolattu, tai sitä suolataan juuri parasta aikaa... Saa yön yli maustua ja aamulla odottaa uuni.

Imelletty perunalaatikko valmistui tänään samoin pähkinäterriini (minulle kinkuksi). Huomenna on rosollin, pähkinä-päärynä-viinirypäle-juustosalaatin ja jälkiruuan vuoro. Porkkanalaatikko ja karjalanpiirakat ovat olleet jo muutaman päivän valmiina.

Olen myös halunnut pitää ruuan määrän minimissä, en kestä sitä hukkaan heitettyä ruokaa enkä kyllä neljää päivää samaakaan ruokaa. Tapanina pitää saada jo jotain raikasta.

Aamu alkaa joulusaunalla ja riisipuurolla. Meille on tulossa saunojia lähemmäs 20.

Lahjoja olen saanut paketoida aimo annoksen tänä vuonna, enemmän kuin vuosikausiin. Lokakuun vieraamme toi mukanaan ison kasan lasten vaatteita, jotka kodinhoitajamme lahjoittaa asuinalueensa yksinhuoltajille ja orpokodin lapsille. Halusin myös muistaa kodinhoitajamme neljää lasta ja paketoin heistä jokaiselle joululahjan, vanhimmat saivat kirjat ja nuorimmat palapelin ja värityskirjan värikynineen.

Suomen perhe ja rakkaat ovat olleet mielessä myös. Joululahjana olemme Namibian vuosina halunneet antaa jotain sellaista, joka hyödyttää yhteisöä paikallistasolla, joten olemme lahjoittaneet rahaa valitsemaamme kohteeseen ja antaneet ilon perheenjäsenillemme olla lahjoittajia. Tänä vuonna lahjoituskohde on löytynyt Keniasta missä myös Namibian tavoin koulutus laahaa valovuosien päässä mistään hyväksyttävästä, nimenomaan valtion kouluissa. Kenia sanoo olevansa ilmaisen peruskoulun maa, mutta tämä tarkoittaa sitä, että vain opetus on ilmaista, ei mikään muu. Kaikesta muusta pitää maksaa, on koulupuvut, vessamaksut, kirjakulut, koulun tilojen käyttömaksut jne... Valtion koulut ovat täällä kalliimpia kuin Namibiassa, meidän kodinhoitajallamme menee koulumaksuihin lähes 600 euroa vuodessa ja palkka on vain puolet sitä enemmän.

Yksi suurimmista kompastuskivistä oppimisen tiellä on pakollinen esikoulu. Esikoulut ovat aina yksityisiä eli maksullisia. Kaikista köyhimmillä perheillä ei ole varaa esikouluun ja ilman esikoulua ei pääse valtion peruskouluun. Loogista, eikö totta?

Kenian rannikolla jo reilun kaksikymmentä vuotta lähetystyöntekijöinä toimineet Reijo ja Krista Kuokkanen ovat olleet vahvasti esikoulun edelläkävijöitä. He ovat perustaneet pieniin ja köyhiin kyliin esikouluja, antaneet kirkkojen tiloja käyttöön, järjestäneet opettajia, tukeneet esikouluja toimimaan omavaraisesti. Esikoulut ovat vain yksi pieni osa tämän tarmokkaan pariskunnan toimista. He ovat tarjonneet apua ja tukea niin monille yhteisön ulkopuolelle jääneille, nostaneet monta kuolevaa kylää henkiin ja tehneet erittäin esimerkillistä työtä, jota ei voi kuin ihailla. Heidän apuaan on voinut hakea kuka vaan uskonnosta ja yhteiskuntaluokasta huolimatta.

Sanomattakin selvää lienee siis, että meidän joululahjat menevät esikouluille ja niiden toiminnan turvaamiseen. Kuokkasten työskentelyä sivusta seuranneena tiedän myös, että joka ainut sentti menee perille eikä yksikään jää byrokratian rattaisiin. Tämmöinen pieni paikallistason auttaminen on just minun juttuni. Tiedän tarkalleen minne lahjoitus menee ja voin vaikka itse mennä joskus sitä paikan päälle todistamaan.

Vakavasta kepeään... Kotimme on saanut tänään pienenpienen ja hienoisen joulukuorrutuksen. Vähän vihreitä lehtiä ja punaisia kukkia sekä pienen joululaatikkoni sisällön hopeapalloineen. Kyllä tämä tästä, nyt vaan vielä kun olisi glögiä ja geishaa niin hienosti menisi. Onneksi on Cadburyn suklaata!

Oikein ihanaista joulua kaikille teille, ottakaa rennosti ja muistakaa katsoa lumiukko aattoaamuna, se tulee varmasti jommalta kummalta ylen kanavalta joskus 11.00 aikoihin. Minä olen silloin ehkä saunassa, kiitos joulukuun vieraidemme siellä tuoksuu kuusipuu.

sadankahdenkymmenen karjalanpiirakan jälkeen

• Kantapääni huusivat korkealta ja kovaa hoosiannaa. Ei kotirouvan jalat kestä enää monen tunnin seisomista kerrallaan.
• Nypytykseni alkoi olla aika mallikasta.
• Aikaa oli vierähtänyt ainakin neljä tuntia.
• Siinä sivussa valmistui ihanaisen Iidan toimesta myös porkkanalaatikot jouluksi.
• Totesin mielessäni, että aikaa oli mukavasti myös vaihtaa kuulumisia.
• Kolme rouvaa jakoi kiltisti piirakat ja lähti tyytyväisinä kotia syli täynnä tuomisia.

• Ennen piirakoita lähtivät Suomi-vieraat, talo kaikuu tyhjyyttään.
• En ennen, enkä jälkeen enkä edes siinä samalla ole vieläkään lähettänyt joulukortteja. Tykkään korteista ja niiden lähettämisestä, mutta nyt tämä joulukuu vilahti jotenkin niin ohi. Kortit odottavat tuossa pöydällä, kirjoittamattomina. Onneksi viisas Norjan kummitätini ratkaisi pulmani lähettämällä eilen joulukortin sähköpostitse, eikä se ollut mikä tahansa kortti vaan oikein kunnon kirje siitä, mitä kaikkea vuonna 2011 tapahtui heidän elämässään ja millaisia mietteitä ensi vuosi on herättänyt. Tykkäsin kovasti kirjeestä ja sen sisällöstä.
• Joulusuunnitelmat eivät ole vieläkään oikein selviytyneet, se on varmaa, että kiuas sihahtaa meidän pihalla aattoaamuna kello 10 alkaen, tiukkojen alkoholimääräysten saattelemana. Aion toimia portinvartijana ja takavarikoida jokaisen ylimääräisen olutpullon, se on yksi per saunoja ja siitä ei jousteta. Minä voisin vaan olla kotona aaton ja joulupäivänä mennä kavereiden luokse iltapäivälounaalle. Mies tuntuu olevan levottomampi ja haluavan säntäillä paikasta toiseen. Minä vihaan säntäilyä. Eli hyvin menee...
• Aamupala on luksusluokkainen, karjalanpiirakkaa ja itse tehty mangobanaanismoothie.

Joulumieli

Kesällä ostamani läppäri on saapunut takaisin Suomesta Keniaan. Kiitokset vaan kaikille asiassa avustaneille! Tietokoneongelmien jälkeen tuntuu aika luksukselta käyttää vain tätä yhtä läppäriä kirjoittamiseen entisen ulkoisen kovalevyn ja vanhan läppärin osittain toimivan näppiksen jälkeen.

Sähköt katkesivat juuri... Tukahduttava kuumuus iskee samantien, kun niskan takana ei tuuletin pyöri. Mitenköhän selviän tästä päivästä? Olen lupautunut valokuvaamaan ystävän järjestämää hyväntekeväisyystapahtumaa, joka järjestetään päiväsaikaan ulkona. Noh, hyvän asian puolesta, mutta viisi tuntia hikoilua auringon alla voi olla vähän liikaa. Päivälämpötilat kipuavat jo sinne 40 asteeseen, aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja ilma on tiheääkin tiheämpää, tunkkaista ja niin kosteaa.

Marraskuun lopussa intouduimme Mombasassa tapaamani suomalaisen tytön kanssa kokeilemaan muutamaa jouluruuan valmistusta suhteellisen hyvin tuloksin. Keittiössä raikasi Jari Sillanpään joululaulut (muutakaan ei löydetty siihen hätään) ja me häärättiin ja suunniteltiin joulumenuuta. Sitten tuli joulukuu, Zanzibar ja entistä kuumempi. Joulumieli hävisi jonnekin. Muutaman tutun kotona on muovikuuset koristeltuina, kimmeltävät koristeet ripustettuina ympäriinsä, kaupoissa (lue kaupassa) soi välillä joululaulut, mutta kaikki on niin kovin maltillista. Käsittääkseni Keniassa joulua juhlitaan suurimman osan väestöä kesken (muslimit ja intialaiset jättävät välistä), juhlinta keskittyy 25.päivään ja aatto on ihan normaalipäivä.

Minä haaveilen kuusentuoksusta, pimeydestä, lumesta ja kylmyydestä. Villasukista, viltin alle kääriytymisestä ja kuuman juoman juomisesta. Kynttilöistä ja suklaasta, joka ei ole sulanut jo kymmentä kertaa.

Ehkäpä katan meille jouluaterian makuuhuoneeseen, laitan ilmastoinnin täysille ja nautin vaihteeksi illallisesta ilman hikoilua.

Sähkölasku on muuten noussut melkein 100 eurolla sen jälkeen, kun aloimme käyttää ilmastointia öisin. Viileän yön hinnaksi voi siis laskea 3,3 euroa.

Koirat makaa päivät edes hieman viileillä kivilattioilla sisällä ja hiukan innostuvat menemään ulos auringon laskeuduttua.

löydä tässä sitten joulumieli, vaikka aikamoinen rauhan valtakunta mielessä asustaakin.

Ennen yhtätoista

Oma koti kullan kallis, vaikka sitten kuumassa Mombasassa. Paluu hikisen ja tomuisen reissun jälkeen oli ihana. Oma sänky, omat puhtaat lakanat, tutuntuoksuinen (tai siis hajuinen) vesi, bakteerikanta, jonka hallitsee ja sitten nuo mamman omat mussukat. Mara itki sydäntä raastavasti kauan aikaa ja Hilda kävi ympyräkierroksilla.

Zanzibar oli taas yhtaikaa niin kiehtova ja silti niin raivostuttava. Hitaus ja kaaos, en ymmärrä kuinka ne sopivat yhteen, mutta niin täällä itärannikolla vaan asiat tuntuvat tapahtuvan. Meri oli ehkä vielä kauniimpi kuin edellisellä kerralla, snorklausreissu oli vertaansa vailla. Ruoka oli loistavaa tällä kertaa, vaikka lähes jokainen meistä saikin vatsataudin.

Matkassa oli siis viisi kaverusta, joista oli kolme poikaa, jotka ovat kaikki kai suhteellisen tunnettuja siitä, että yön tunnit eivät aina meinaa riittää hauskanpidolle. Mitä tapahtui tällä kertaa? Zanzibar tuuditti  meidät kaikki nukkumaan joka ilta ennen yhtätoista, ennen yhtätoista. Näinkö meille käy kun vuosia on kasassa yli 30?

pole pole in dar es salaam

Miten paljon on välttämätöntä, kun esittelee uuden asuinmaansa outouksia ja erilaisuuksia? Tai uuden naapurimaansa? Matka kohti Zanzibaria on kestänyt jo kauan. Tarkalleen ottaen matkanteko alkoi sunnuntaiaamuna aikataulussaan kello 8.00. Nyt kello on puoli kaksitoista ja on maanantai-ilta. Kilometrejä on takana vaatimattomasti vain reilu 500, mutta itse autossa vietettyjä tunteja on istuttu reippaasti yli 16. Jos tahtoo voi laskea tuota vaikkapa keskinopeuden. Minnen tahdo. Minä toivon, että huomenaamuna olemme matkalla kohti Zanzibaria, että iltapäivällä makaan riippukeinussa palmun alla ilman että kookospähkinä kolahtaa otsaan.

Tansanian tiet ovat olleet ihan omaa luokkaansa verrattuna Keniaan, positiivisella tavalla. Tansanian on myös tarjonnut huikeita maisemia ja vihreääkin vihreämpää luontoa. Maksettiinpa me jopa sakot ylinopeudesta poliisille, ihan oikeat sakot eikä mitään lahjuksia edes yritetty kysyä. Keniassahan poliisi ei kirjoita sakkoja vaan sakkoja varten mennään aina oikeuteen, tämä ehkä osaltaan on myös syynä Keniassa siihen, että lahjukset ovat niin suosittuja.

Vieraillamme on riittänyt ihmeteltävää, ihasteltavaa ja on täällä kiukkuakin nielty.

Dar es Salaam on ollut hektinen. Puhtaampi ehdottomasti kuin Mombasa, mutta kiesus tätä väen määrää.

Äiti, puhelin ei toimi. Elossa ollaan. Sunnuntaina taas ollaan kotona ja Kenian puolella.

Kiitokset Turkuun, sain perjantaina paketin! Harmillisesti vain unohtui lehti kotiin, vaikka sen oli tarkoitus tulla matkalle mukaan.

ces't la vie

Minua jaksaa aina ihmetyttää tämä elämäni syklittäinen eteneminen. Hirmuinen hulina ja sitten taas välillä täysi hiljaisuus ja lähes tylsyyteen vaipuminen. Toki kotirouvan arkea on syyskuusta asti rytmittämyt mukavasti jumpat ja jooga, joka arkipäivä nousen seitsemältä liikkumaan. Olen myös auttanut muutamia tuttuja fysioterapian saralla ja tehnyt oikeastaan jotain fysioterapiaan liittyvää lähes joka arkipäivä menneen kuukauden ajan.

Joten eikö niin, että loma on hiukan jo ansaittu? Huomenna meille saapuu kolme vierasta Suomesta ja sunnuntaina me starttaamme pienimuotoisen seikkailun Tansanian suuntaan ja Zanzibarille. Autolla lähdetään itse ajamaan, matkaa joka on 551km, mutta aikaa menee kuulema vähintään 12 tuntia. Kovin vähän viamichelinin nettisivut tietääkään, sillä siellä ajoajaksi ilmoitetaan alle viisi tuntia. Tarkoitus on alla takaisin Mombasassa viikon päästä sunnuntaina.

Emännällä on parhaillaan sämpylät uunissa, toissapäivänä valmistui 60 karjalanpiirakka, joista osa pääsi pakkaseen odottamaan joulua ja toivottomalta tuntuvia hetkiä. Minä olen palannut ruuan suhteen niin jonnekin Savon juurille kuin vain voi, ikinä en aiemmin ole näin suomalaista ruokaa kokannut. Muutama viikko sitten tein kananmunakastiketta, joku aika sitten kinkku -ja kasviskiusausta. Kerran viikossa on ainakin perunamuussia ja eilen tein miehelle porsaankyljyksiä kermakastikkeessa, oli kuulema herkkua. Ruokainspiraatiot tulevat, kun muistelen mitä molemmassa mummolassa sai pienenä. Jumpan jälkeinen aamupala on ollut muutaman viikon mannapuuro (semolina-jauhosta tehtynä). Paikalliset mausteet ovat jääneet hyllylle pölyttymään paitsi siitä ei pääse yli eikä ympäri että intialainen curry on jamia intialaisten linssipatojen ohella. Odotan jo, että pääsen Zanzibarille Stone Towniin viime kerralla bongattuun  intialaiseen ravintolaan. Paikallinen hedelmäkausi alkaa pian olla parhaillaan ja monen kuukauden tauon jälkeen mangot ovat taas pian ihanan makeita syötäväksi.

Meidän pihassa on muutama hedelmäpuu, passion ja zenza (appelsiinin, sitruunan ja mandariinin risteytys makuna). Apinat ovat myös huomanneet sen ja niinpä nuo pikkumonsterit ovat alkaneet tulla päivittäisille ryöstelyreissuille ajaen koirat ja puutarhurin hulluuden partaalle. Apina saattaa ottaa yhden haukun hedelmästä ja heittää sen sitten menemään ja ottaa taas uuden. Mokomat tuhlarit.

Mies on vieläkin töissä, ensi viikon loma tarkoittaa sitä, että sitä ennen tehdään töitä 24/7.

Emäntä lähtee nyt hakemaan toista pellillistä sämpylöitä uunista ulos. Mitenköhän ne saisi pysymään tuoreen oloisina huomiseen aamuun asti?

niin ja oikein mainiota joulukuun ensimmäistä!

Herra Ihanuus

Siellä se ihanuus rauhoittavasti huokaili ja tarkkaili, kun me eilen kuvasimme uuden sänkymme vikoja.

harjoitus tekee torttumestarin

Viikko sitten sunnuntaina

Eilen alkoi jo syntymään ihan oikean näköisiä joulutorttuja, meillähän ei täällä ole mitään muotteja taikka käteviä valmiita oikeankokoisia taikinalevyjä saatika edes sitä valmista luumuhilloa.

Me vietettiin eilen pikkujouluja, uusien Suomi-tuttavuuksien seurassa. Tarjolla oli kaikkea herkkua, minä söin viisi karjalanpiirakkaa... Ne oli ihan out of this world - hyviä.

Perunaa ja pasteijoita

Tietotekniset ongelmat ei kun vain jatkuvat, minä murisen ja näppäimistö kieltäytyy toimimasta. Mutta nyt taas jostain kumman syystä keskiviikon aamupäivä tuo toivoa. Kone toimii (liekö syynä 24h tuultin vieressä  sekä yö ilmastoidussa huoneessa, btw - ilmastoinnin on oltava yksi parhaista keksinnöistä pohjalaiselle hikipirkolle).

Kuumuus ei kuin kuumenee ja kosteus tihenee. Yöt ja aamut tuntuvat olevan täysin tuulettomia, minkään sortin ilmavirtausta ei ole ellei sitä sähköllä tuota. Aamulla joogassa neljä aurinkotervehdystä kasteli paidan läpimäräksi, yhden jalan asana sai hikikarpalot valtoimenaan virtaamaan. Paikalliset kaverit naureskelevat ja sanovat, että tämä ei tästä helpommaksi muutu, toukokuuhun saakka ilma on tiheää ja kuumaa. Juomaveden kulutus on noussut, viikossa menee jo 40 litraa vettä meidän kahden kulutuksessa eli reipas viisi litraa päivässä ja mies on valveillaoloajasta noin neljä tuntia viitenä päivänä viikossa kotona.

Joulu lähestyy, kaupoissa on ollut jo kauan aikaa raketteja ja koristeita myynnissä. Aina yhtä ihastuttavia muovikuusia ja kirkuvia jouluvaloja. Not. Minulla on pikkulaatikko täynnä joulukoristeita, mutta taidanpa jättää ne sinne viimeiselle viikolle ennen joulua. Sunnuntaina tosin testasin jo joulutorttujen tekoa, mikä alkoi ihan itse luumuhillon tekemisellä. Tortuista tuli vähän surkuhupaisia, koska oikaisimme vähän ja ostimme pakastealtaasta valmista taikinaa, joka ei sitten ollutkaan niin kovin kuohkeaa.

Tänään jatkan kaverini kanssa jouluruokatestaamista. Olen nimittäin löytänyt veroiseni perunarakastajan täältä Mombasasta. Tämä Suomi-kaverini saattaa olla jopa piirun verran innokkaampi perunafani. Perunarakkauden jakaessamme päätimme kokeilla tuota niin kovin pelättyä ja vaikesti valmistettavaa imellettyä perunalaatikkoa. Eilen hoidin alkujärjestelyt eli keitin perunat (kuorineen, kyllä), kuorin keittämisen jälkeen, muussasin ja jätin ne yöksi keittiökeijujen seuraksi imeltymään ja niinpä vaan aamulla muussi oli mennyt vetelämmäksi ja ilmeisesti imeltymistä oli tapahtunut. Tänään on tarkoitus paistaa itse laatikko loppuun asti, tehdä muutamat joulupasteijat ja ehkäpä saan kaverini myös houkuteltua mutakakun leipomiseen.

Ei kenelläkään olisi mitään punajuuresta valmistettavaa ruokaa mielessä? Semmoista mihin ei tule tuorejuustoa ja paketillista liivatetta, täältä kun niitä ei oikein saa. En ole varmaan koskaan ollut näin aikaisin liikkeellä jouluun liittyvissä asioissa.

Kosteus vieköön.

Viime viikot tai oikeastaan ihan lokakuun alusta asti on riesanani olleet tietokoneongelmat. Heinäkuussa ostettu läppäri kieltäytyi kirjoittamasta, suurin osa näppäimistön kirjaimista lakkasi toimimasta. Vanha, tuskin eloa osoittava läppäri lopetti toimintansa muutaman näppäimen osalta, kuten välin, n -ja p-kirjaimen.

Kaceri lainasi pari viikkoa sitten ulkoisen näppiksen, joka on toiminut tämän viikon maanantaihin ihan hyvin, kunnes sitten alkoi toimimaan kirjainpareina. Tyyliin kun painan tabua menee caps lock päälle, kun painan a:ta tulee myös s ja niin edelleen. Kirjoittaminen alkoi olla aika työlästä, aikaa vievää ja ennen kaikkea hermoja raastavaa. Ja nyt, perjantai-iltana puolikymmeneltä näppäimistö toimii taas kuin unelma. En ymmärrä.

Tuttu pariskunta kertoi, että heillä on mennyt 10 tietokonetta rikki, ja sen nyt on pakko olla ainakin 10 vuoden sisällä. Kone per vuosi. Joko kovalevy tai näppis sanoo sopimuksen irti. Syynä tämä inha kosteus.

Kuumuus on laskeutunut Mombasaan marraskuun mukana. Kuumuus ja kosteus. Öisin en voi kuvitellakaan nukkuvani enää ilman ilmastointia, mikä on kyllä aika luksusta. Kahdeksan kuukauden jälkeen peiton käyttö tuntuu niin ylelliseltä. Mutta siis, aamulla kun avaa makuuhuoneen oven on vastassa hyvin kostea, tunkkaisen tuntuinen tiivis ilma. Sisätiloissa lämpötila on kohonnut 30 asteeseen, entisen 27 asteen sijaan ja voin kertoa, että siinä on huima ero, varsinkin kun kosteusprosentti on kohonnut myös. Vihaan tuota kuumaa ja tiivistä ilmaa, joka aamuisin ottaa aina vastaan. Se on kaikkea muuta kuin raikasta ja saa välittömästi harteille heitettyä nuhjaantuneen olon.

Vaatekaapit ja kaapit muutenkin on pidettävä auki ellei halua homekerrosta. Keittiössä puiset kauhat ja leikkuulaudat keräävät homeen muutamassa viikossa pinnalleen. Paikallinen tapa onkin kuivattaa kaikki suoran auringon alla, rutikuivaksi. Niinpä meidänkin kapustat matkaavat nykyään kerran viikossa auringon alle makaamaan.

Vielä syyskuussa ja ystävän matkatessa tänne lokakuussa jaksoin innolla ottaa aurinkoa. Ystävän lähdettyä en ole aurinkoon päin vilkaissutkaaan. Taisi tulla överit. Huolella hankitut rusketusrajat haalenevat ja kasvot alkavat kalveta. Niin ja tämä kuumuus alkaa olla liikaa.

Yksi kaveri kysyi muutama päivä sitten facebookissa että joko on alkanut kasvot valuu vettä -hiki? Vastasin, että kyllä.

Sunnuntai, hyvää isänpäivää!

Keskiviikko meni Nairobissa.

Torstaina oli sähköt poikki aamukuudesta iltaseitsemään. Jäätelö suli pakastimeen, prkl.

Perjantaina iski hirmuinen päänsärky, veti sänkyyn koko päiväksi.

Lauantaina menimme patjakaupoille, jotka päätyivät kaksituntiseksi keskusteluksi autoista. Mies ja liikkeen omistaja löysivät toisensa ja pian mies jo istuikin omistajan Porschessa ja kävi läpi joka hemmetin nappulan ja toiminnon. Sanomattakin selvää, että patjasta unohtui keskustella ja että allekirjoittaneella meni hermot täysin. Hei, se oli minun selkä ja uuden patjan hankintahetki. Ilta meni miehen kollegan läksiäisissä, kahdeksan vuotta Itä-Afrikassa, Tansaniassa ja Keniassa ovat varmasti jättäneet jälkensä tämän sympaattisen filpparin sydämeen. Iltaan kuului siis yllätysyllätys karaokea, paljon riisiä ja juomaa. Tunnelma on minun mielelleni niin absurdi, kun kolme filippiiniläismiestä laulaa hennoilla äänillä kaikkensa antaen Bon Jovin Bed of Rosesia. Tai Celine Dionia, Scorpionsia ja Michael Boltonia. Tähän väliin on taas sanottava, että nautin filppareiden seurasta, se on jotenkin niin täysin erilaista kuin  mikään koskaan kokemani kulttuuri. Äärettömän ystävällistä ja ujoa menoa, mutta silti jokainen laulaa karaokea ilman minkäänlaista häpeää ihan millaisella laulutaidolla tahansa.

Sunnuntai. Aamulenkki eilisen tappelupukareiden Akun ja Maran kanssa, porkkanasämpylöitä home made ja aamupala jo ennen kymmentä... Apua, mihin tämä maailma on menossa (niin ja ne sämpylätkin tuli uunista ulos jo ysin jälkeen)? Nyt patjagooglailua ja nettimaailman tietojen päivittämistä neljän päivän pimennon jälkeen.

Hyvää Isänpäivää kaikille iseille! ja erityisesti omalle isälle!

Mombasassa on läkähdyttävän kuuma vaikkei aurinkoa edes näy. Kaikki mahdolliset läpivedot on ikkunoita ja ovia avaamalla mahdollistettu, silti jokainen vähänkään toimiva katto -tai lattiatuuletin on päällä. Hiki.

Viikko on mennyt ilman roskien poltosta tulevaa savua, kannatti käydä papin juttusilla. Kaksi naapuria on nyt saatu luopumaan roskien poltosta pihoillaan. Hyvä saavutus, taputtelin itseäni olkapäälle vain jotta mieheni voi kertoa minulle, että on saanut valmiiksi jonkinlaisen rummun, jonka sisällä voimme polttaa omia puutarharoskiamme. Rummun idea on se, että sinne saa lämpötilan niin korkeaksi että savua ei juuri synny ja roska palaa myös hyvin nopeasti. Taitaa silti rumpu jäädä käyttämättä.

Puutarhajätettä tulee massiiviset määrät ihan yhdessä viikossa, luonto on täällä elossa koko ajan, puut kukkii taukoamatta, luovat uusia lehtiä samantien kun tiputtavat vanhansa, ruoho kasvaa viikossa polven korkuiseksi, pensasaita on leikattava vähintään kerran kuukaudessa. Kasvu on hurjaa, kompostoinnilla emme mitenkään pysty selättämään jätteestä kuin maksimissaan alle 10% ellemme tekisi koko pihastamme yhtä suurta kompostia. Puutarharitalonmiehemme saakin menemään helposti viisi päivää viikosta puutarhan hoitamiseen.

Viime viikolla hoitokoiriemme omistajat palasivat takaisin Keniaan, toinen rotikka lähti heidän matkaansa. Talo on hiljentynyt huomattavasti, öistä vartiokoiraakaan ei siis enää ole. Toinen rotikka potee vielä murtunutta jalkaansa täällä meidän hoidossa. Murtunut "ranne" on jo kunnossa, mutta lastasta aiheutunut makuuhaava on vielä paranemisvaiheessa. Hildasta onn kuoriutunut katolla kävelijä. Neiti hyppää parvekkeelta katolle ja käy kiertämässä taloa ja tähyilee horisonttiin. Parvekkeet, ikkunat ja ovet ovat kaikki täältä kalteroituja, mutta Hilda on keksinyt, että yksi väli (ehkä noin 12 välistä) parvekkeella on hieman leveämpi kuin loput, juuri Hildalle passeli. Siitä Hilda sitten loikkaa aina menemään kun tilaisuus koittaa.


Minä olen jumpannut ahkerasti, pidän edelleen kavereilleni kolme kertaa viikossa jumppaa ja kaksi muuta arkiaamua joogaan. Aamuisin noustaan viimeistään seitsemältä ja iltaisin minua ei näe hereillä enää kymmenen jälkeen. Paatunut kolmekymppinen.

Elämä menee täällä pitkälti omalla painollaan, viikot vilahtavat ohitse ja tuntuu uskomattomalta ajatella, että olemme olleet Keniassa jo kahdeksan kuukautta. Tänään lähden illalla miehen kanssa yhden yön reissulle Nairobiin, mies palaveriin ja minä hakemaan uutta passiani, jonka myötä on pakko alkaa ihan oikeasti muistamaan mikä on virallinen sukunimeni nykyään.

Kavalluksen hinta

Kuka muistaa vielä tämän uutisen? Kesäkuussa kerroin kuinka opetusministeriölle avustuksena tulleet 4,9 miljardia shillinkiä menivät opetusministeriön virkamiesten omiin taskuihin kun rahan olisi pitänyt mennä uusien koulujen rakentamiseen, opetuksen kehittämiseen ja yleensäkin mahdollistaa Kenian laki, joka julistaa peruskouluopetuksen olevan ilmaista (näinhän asia ei todellisuudessa ole). Tuolloin epäilin, että onko uutiselle tulossa jatkoa. Tulihan sille, monta päivää asiaa vatvottiin, etsittiin syyllistä ja kun syyllisiksi osoittautui valtaosa ministeriön työntekijöistä eika ketään loppujen lopuksi laitettu asiasta vastuuseen, ei edes ministeriön ylintä johtoa taikka itse opetusministeriä. Kollektiiviinen lain rikkominen tuntuu olevan Keniassa sallittua.

Tänään tämä kavallus oli lehdessä jälleen. Lähinnä Iso-Britaniasta tullut raha on maksettu lähes kokonaan takaisin, viimeinen erä 2,6 miljardia maksettiin maanantaina (eli joku reilu 20 miljoonaa euroa). Veronmaksajien rahoilla, tietysti. Oikeus sai jälleen näpeillensä tässä epärehellisyyttä kukoistavassa maassa. Hävitkää veronmaksajat tuplasti! Kyllä tässä maassa virkamies ja ministeri voi tehdä mitä tahansa, heitä ei laiteta vastuuseen ja veronmaksajat kyllä maksavat heidän rikoksensa.

España, te quiero.

Oih ja huokaus, parin liian pitkän vuoden jälkeen näin elokuvan, joka ei ollut Hollywoodia. Se oli taattua Pedro Almodovaria, rakkautta Espanjaan. DSTV-kanavapaketissamme on monta leffakanavaa, mutta harvoin sieltä tulee elokuvia katsottua, lähinnä siksi ettei tarjonta miellytä. Tänään oli tarkoitus kokata miehelle, mutta jotenkin onnistuin katsomaan televisiota hetkisen ja bongasin Almodovarin elokuvan nimeltä Los abrazos rotos. (Särkyneet syleilyt)

Lukiossa jo alkanut espanjan kielen ihannointi ei ole vieläkään taantunut, vaikka onkin elellyt suhteellisen hiljaa viime vuodet. Rakastan espanjan kieltä, sen rikasta ilmaisua, kaikkia pieniä, mutta niin merkityksellisiä sanoja, jotka painottavat puhetta. Sanontoja, jotka eivät aina ole niin imartelevia. Siinä kulttuurissa minkä minä tunnen rakastan myös tietynlaista espanjalaista surumielisyyttä, joka liippaa suomalaista melankoliaa olemalla silti niin erilaista. Ajatelkaa flamencoa, niitä vahvoja andalusialaisia naisia, jotka antavat laulaessaan ja tanssiessaan kaikkensa ammentaessaan inspiraationsa tuskasta. Suomalaisen surumielisyyden ollessa hiljaista ja sisäänpäin kääntynyttä, antaa espanjalainen tuskan tulla ulos kaikkien kuultaville.

Almodovarin elokuva oli niin väkevä, todellinen ja elämänmakuinen. Kerronta oli vahvaa ja kieli vei mennessään, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Oih ja huokaus, lisää tälläistä.

Ps. Sanoin jo miehelle, että seuraava ulkomaankomennus voi olla vain ja ainostaan Espanjaan.

Sydämen asialla

100 metriä meidän taloamme vastapäätä on kirkko. Babtistikirkko, joka tykkää polttaa roskiaan. Olen sivusta seurannut kirkon roskanpolttoa ja nyt viime aikoina se on kiihtynyt entisestään. Joka päivä sauhuaa niin siellä kuin täällä. Tänään menin sitten papin puheille. Vetosin kirkon vastuuseen olla esimerkkinä seurakunnalleen ja naapureilleen. Kerroin kuinka savu tulee meille sisälle, tuulen ollessa yhtään voimakkaampi tuhkan lentävän siinä samalla keittiön ikkunoista sisään. Pappi oli erittäin myötätuntoinen, nyökkäili ja hymyili lohduttavasti kahden tietokoneensa takaa, upouusien toimistokalusteiden ympäröimänä. Pappi lupasi puhua vanhemman papin kanssa ja kehittää jonkun kestävämmän ratkaisun jätehuoltoonsa. Lopuksi hän ojensi käyntikorttinsa ja pyysi soittamaan, jos savu vielä vaivaa. Kutsui pappi myös meidät sunnuntain jumalanpalvelukseen, nyt oli minun vuoroni nyökkäillä ja hymyillä. Kiitin kutsusta, kättelin ja lähdin.

Saa nähdä kuinka roskien polttamisen käy. Saatoin nimittäin myös eilen käydä puhdistamassa keuhkojani samaisen kirkon pihalla, kun yövartijat olivat joutuneet roskienpolttajiksi. He ainakin näyttivät niin säikähtäneiltä, että tuskin ihan just rohkenevat jatkaa.

Olen nyt ottanut tämän roskien yltiöpäisen polttamisen sydämen asiakseni. Pappi sanoi muuten olevansa erittäin iloinen siitä, että tiedän roskien polttamisen olevan kiellettyä puuhaa nykyään. Ota siitä sitten selvää mikä kirkon aito kanta asiaan on.

Safari = matkalla vol 2 kissat

Masai Mara kansallispuistona täytti kaikki odotukset. Eläimiä tuhannen hehtaarin puistossa oli aivan tolkuton määrä. Kaikkea mahdollista, sarvikuonot jäivät vain tunnetuimmista näkemättä.

Kissaeläimiä Masai Marassa oli paljon, onnistuimme näkemään ehkä seitsemän eri leijonalaumaa, leopardin, muutamia gepardeja ja hyeenan. Kissoilla oli myös monen monta suloista pikkupallerroa seuranaan. 

Nämä poikaset olivat kuulema kolmen kuukauden ikäisiä.

Kuka tunnistaa alla olevat pörröpallerot? Nämä olivat vain muutaman viikon ikäisiä.

Gepardin kolme poikastahan ne ovat.

Hyeena, en tiedä onko näillä huono näkö vai mitä, mutta koko ajan tämä hyeena tuntui siristelevän silmiään.

Alla oleva leijona oli juuri lähdössä saalistamaan, intensiivinen katse ja hidas äänetön kävely.

Leopardi. Näin ihkaensimmäisen kerran leopardin luonnossa vapaana. Siellä se kuilun pohjalla oli keskipäivän kuumuuttaa paossa.

Yksi vaikuttavimmista näyistä oli tämä leijona saaliinsa kanssa. Ympärillä olivat valmiina shakaalit ja korppikotkat käymään kiinni ruhoon kunhan leijona on vain ensin saanut tarpeekseen.

Miespuolisia leijonia näimme vain kaksi ja nekin ilman laumaa, jossain lähistöllä oli kyllä aina yksi naarasleijona.

Masai Mara oli todella vihreä, maisemat satumaisia, mutta kuten olen jo aiemmin todennut maisemakuvaajan lahjoistani niin tässä on paras yritys taltioida Masai Maran taikaa.

ps. pullat olivat menestys eilen.

Tänään suuntaamme ystäväperheen viisivuotiaan tytön syntymäpäiville.

Safari = matkalla vol I

The Great Rift Valley oli hengästyttävä, reilun kahden kilometrin korkeudessa vuoristossa seikkailtiin pikkubussilla, safarikelpoisella hiacella. Safari-sana on ehkä alkuperältään swahilia (päättelee sisäinen kielitieteilijäni), täällä se tarkoittaa mitä tahansa matkaa, reissua tai menoa paikasta a paikkaan b.

Näköalat olivat huikeat, minä vain olen ehkä surkein maisemakuvaaja ikinä, joten tarjolla on vain kuvia näköalapaikalta.

Näissä korkeuksissa on turkispipo nähtävästi tarpeen, ainakin auringon laskettua. Paljon oli lampaantaljoja ja turkishattuja myynnissä.

Tässä kylässä vierähti sitten vähän enemmän aikaa. Masait olivat päättäneet osoittaa mieltään, koska tie on niin huonossa kunnossa, joten he sulkivat sillan ja odottivat että joku ministeri saapuisi paikalle tai edes uutiskuvaaja. Odotimme ehkä kolme tuntia tien avautumista. En tiedä saapuiko sinne kukaan koskaan.

Mukavaa perjantaita! Minä odotan täällä apulaisia pullanleivontaan. Muutama yö sitten heräsin hirmuiseen pullanhimoon. Ystävä lupasi lainata kahta lastaan minulle apureiksi, joten pullatalkoot alkakoot hetkenä minä hyvänsä.