Oih ja huokaus, parin liian pitkän vuoden jälkeen näin elokuvan, joka ei ollut Hollywoodia. Se oli taattua Pedro Almodovaria, rakkautta Espanjaan. DSTV-kanavapaketissamme on monta leffakanavaa, mutta harvoin sieltä tulee elokuvia katsottua, lähinnä siksi ettei tarjonta miellytä. Tänään oli tarkoitus kokata miehelle, mutta jotenkin onnistuin katsomaan televisiota hetkisen ja bongasin Almodovarin elokuvan nimeltä Los abrazos rotos. (Särkyneet syleilyt)
Lukiossa jo alkanut espanjan kielen ihannointi ei ole vieläkään taantunut, vaikka onkin elellyt suhteellisen hiljaa viime vuodet. Rakastan espanjan kieltä, sen rikasta ilmaisua, kaikkia pieniä, mutta niin merkityksellisiä sanoja, jotka painottavat puhetta. Sanontoja, jotka eivät aina ole niin imartelevia. Siinä kulttuurissa minkä minä tunnen rakastan myös tietynlaista espanjalaista surumielisyyttä, joka liippaa suomalaista melankoliaa olemalla silti niin erilaista. Ajatelkaa flamencoa, niitä vahvoja andalusialaisia naisia, jotka antavat laulaessaan ja tanssiessaan kaikkensa ammentaessaan inspiraationsa tuskasta. Suomalaisen surumielisyyden ollessa hiljaista ja sisäänpäin kääntynyttä, antaa espanjalainen tuskan tulla ulos kaikkien kuultaville.
Almodovarin elokuva oli niin väkevä, todellinen ja elämänmakuinen. Kerronta oli vahvaa ja kieli vei mennessään, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Oih ja huokaus, lisää tälläistä.
Ps. Sanoin jo miehelle, että seuraava ulkomaankomennus voi olla vain ja ainostaan Espanjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti