Huithapelin elämää

Luettuani tämän postauksen ja erityisesti sen kommentit arjesta ja eri keinoista selviytyä siinä, minulle aukeni aivan uusi maailma. En tiennyt, että voi olla noin järjestelmällinen tai pureutua noin pieniin yksityiskohtiin. Jutussa käsiteltiin kuinka eräs perhe järjestää joka sunnuntai viikkopalaverin seuraavan viikon menoista, merkkaa ne kalenteriin, sopii lastenhoitojärjestelyt sekä se minua erityisesti kiinnostanut osio, suunnittelee seuraavan viikon menun ja kauppalistan siihen. Kommenteissa tätä menua ja kauppalistaa oli hiotttu aivan viimeiseen loistoonsa asti. Jotkut (huom useat) tekee ruokalistansa sen mukaan missä kaupassa käy eli hyllyjärjestyksen mukaan. Yksi kertoi kirjaavansa ylös ensin resepteistä tarvikkeet ja sitten kirjoittavansa vielä toisen listan, jossa tavarat on kauppaan sopivassa järjestyksessä. Siis mitä? Tietysi nämä organisointimestarit kävivät kaupassa myös vain kerran viikossa.

Postaus aiheutti minussa suurta ihailua ja halua pystyä samaan, olla järjestelmällinen ja suunnitella arki sujuvaksi. Tottahan se on, että jos esikoinen on kotona niin lämmintä ruokaa tulee olla pöydässä kahdesti päivässä, mielellään ravitsevaa eikä aina samaa. Välillä se kuormittaa ja tuntuu haastavalta keksiä aina jotain hyvää syömistä. Noh, viime sunnuntaina istuimme mekin perhepalaveriin. Siitä se lähtisi uusi ja uljas arki. Kalenterit päivitettiin ajantasalle niin ei joka aamu tarvitse miehen miettiä, että onko Hipulla hoitopäivä. Menun kirjasin postauksen esimerkin innoittamana meidänkin keittiössä löytyvään liitutauluun.

Maanantai kanapasta
Tiistai kookoskalakeittto
Keskiviikko jauhelihakastike ja perunoita
Torstai kalaa ja uunikasviksia
Perjantai salaattia ja bataattikeittoa

Maanantaina menin kauppaan, en kyennyt kuitenkaan kirjoittamaan ruokalistaa hyllyjen mukaan. Keräsin ostoksia, mutta jossain vaiheessa ajattelin ettei minun kannata ostaa koko viikon ruokia kerralla, että tulen sitten loppuviikosta hakemaan perjantain ruuat.

Niin ja ei se menukaan kantanut kuin tiistaille. Kalakeiton jälkeen tuli kahden päivän makaronilaatikko...

Tänään ei auta kuin ottaa raivosiivous alle ja siitä kauppaan ostamaan viikonlopun ruuat. Huomenna on vauvan kastejuhla. Eilen vihdoin päätimme nimen, jee!! Junalla Savosta saapuva mummisaattue tulee ruokkia hyvin ja lämmöllä, huomenna pitopalvelu saa pitää meistä huolen ja toivottavasti isänpäiväksikin riittää jotain rippeitä.

Mun pää ei vaan kykene suunnitelmallisuuteen ruuan suhteen. Saatan käydä kaupassa helposti vaikka joka toinen päivä, päättää mitä syödään samalla kun jo kokkaan. Mutta silti aion istuttaa miehen taas sunnuntaina alas ja käydä ensi viikon menot läpi. Se oli meinaan vapauttavaa kun molemmat tiesi mitä menoja on tiedossa ja sekin oli huojentavaa, että edes ajatuksen tasolla ruoka-asiat ovat kunnossa tulevalle viikolle. Kukaties vaikka väsynyt äiti oppii uusia tapoja.

Mielessä tänään

Lomahaaveilun voisi jakaa eri osiin. Haaveilen siitä kenen kanssa vietän aikaa, miten matkustan paikasta toiseen (Tampereelta Kuopioon maisemat ovat kauniit, suosikkipaikkojen keskittyessä Jyväskylän ja Kuopion välille, tuota kyseistä tietä olen matkannut lukuisat kerrat ja sen varrella on autossa, bussissa ja junassa haaveiltu niin paljon.), kuinka asiat sujuvat vaivatta ja miten silti kiroilen itsepalvelukulttuuria, sauna ja uintikombosta, kaikista paikoista missä haluan viettää aikaa ja mitkä haluan nähdä. Ehkä silti eniten haaveilen ja näen itseni syömässä, kuka olisi arvannut?! Ahdistun jokseenkin ruokakauppaostoksista, valinnanvaraa ihan pienessä Siwassakin on liikaa, mutta voi jukupätkä sitä tunnetta kun esimerkiksi pääsee äitin jääkaapille, sieltä löytyy ihan kaikkea mistä vain osaan haaveilla. Tai anopin valmistamalle aterialle ja erityisesti jälkiruokien pariin. Tai ravintolaan, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, että lautaselta löytyisi salaattia tai jotain muuta potentiaalista ruokamyrkytyksen aiheuttajaa. Tai mummolaan, mummolassa ei yksinkertaisesti vain koskaan ole mitään muuta kuin herkkuruokaa, kahvi maistuu myös jostain syystä mummolassa aina niin hyvältä (ainii, se on se ehta kerma) ja sieltä löytyy aina jotain pientä perinteistä herkkua kahvin seuraksi.

Minulla ei ole mielessä mitään tiettyjä ruokia, haluan vain mutkatonta ruokaa ilman jatkuvaa pohdintaa siitä onko se turvallista syödä. Mutta siis tietysti mielessä on karjalanpiirakat, muikut, perunat, kukkakaalit, mansikat ja herneet, lohi kaikissa muodoissaan, salaatin lehdet ja kaikki yrtit, kirsikkatomaatit ja sanoinko jo mansikat ja herneet niin ja mustikat. Parasta on käydä hakemassa torilta pussillinen herneitä ja mutustaa niitä kaikkialla, olla pulassa tyhjien palkojen kanssa ja mutustaa taas vähän lisää herneitä.

Ei sillä, kyllä Mombasassakin herkkuja riittää. Ne ovat vaan erilaisia, hedelmät ovat täällä vailla vertaisiaan. Mango ja ananas on perusvieraita. Kala on alkanut taas raskausajan jälkeen maistumaan, kokonainen kala grillissä on tosi jees. Tänään olemme menossa kavereille grillaamaan ja ihan just pitäisi lähteä hakemaan tuoretta kalaa mukaan grilliin. Yläkerrassa on vain todella hiljaista, poika ja mies ovat tainneet simahtaa molemmat. Kömpiäkö sinne väliin vai hätyyttää ne liikkeelle?

Suklaata mulle nyt heti.

Kolme viimeisintä päivää on ollut toimintaa täysi. Joulupuuhia, tänään jo hymyssä suin toteutettuja. Ikinä en ole näin paljoa nähnyt vaivaa jouluruokien eteen. Kinkkukin on itse suolattu, tai sitä suolataan juuri parasta aikaa... Saa yön yli maustua ja aamulla odottaa uuni.

Imelletty perunalaatikko valmistui tänään samoin pähkinäterriini (minulle kinkuksi). Huomenna on rosollin, pähkinä-päärynä-viinirypäle-juustosalaatin ja jälkiruuan vuoro. Porkkanalaatikko ja karjalanpiirakat ovat olleet jo muutaman päivän valmiina.

Olen myös halunnut pitää ruuan määrän minimissä, en kestä sitä hukkaan heitettyä ruokaa enkä kyllä neljää päivää samaakaan ruokaa. Tapanina pitää saada jo jotain raikasta.

Aamu alkaa joulusaunalla ja riisipuurolla. Meille on tulossa saunojia lähemmäs 20.

Lahjoja olen saanut paketoida aimo annoksen tänä vuonna, enemmän kuin vuosikausiin. Lokakuun vieraamme toi mukanaan ison kasan lasten vaatteita, jotka kodinhoitajamme lahjoittaa asuinalueensa yksinhuoltajille ja orpokodin lapsille. Halusin myös muistaa kodinhoitajamme neljää lasta ja paketoin heistä jokaiselle joululahjan, vanhimmat saivat kirjat ja nuorimmat palapelin ja värityskirjan värikynineen.

Suomen perhe ja rakkaat ovat olleet mielessä myös. Joululahjana olemme Namibian vuosina halunneet antaa jotain sellaista, joka hyödyttää yhteisöä paikallistasolla, joten olemme lahjoittaneet rahaa valitsemaamme kohteeseen ja antaneet ilon perheenjäsenillemme olla lahjoittajia. Tänä vuonna lahjoituskohde on löytynyt Keniasta missä myös Namibian tavoin koulutus laahaa valovuosien päässä mistään hyväksyttävästä, nimenomaan valtion kouluissa. Kenia sanoo olevansa ilmaisen peruskoulun maa, mutta tämä tarkoittaa sitä, että vain opetus on ilmaista, ei mikään muu. Kaikesta muusta pitää maksaa, on koulupuvut, vessamaksut, kirjakulut, koulun tilojen käyttömaksut jne... Valtion koulut ovat täällä kalliimpia kuin Namibiassa, meidän kodinhoitajallamme menee koulumaksuihin lähes 600 euroa vuodessa ja palkka on vain puolet sitä enemmän.

Yksi suurimmista kompastuskivistä oppimisen tiellä on pakollinen esikoulu. Esikoulut ovat aina yksityisiä eli maksullisia. Kaikista köyhimmillä perheillä ei ole varaa esikouluun ja ilman esikoulua ei pääse valtion peruskouluun. Loogista, eikö totta?

Kenian rannikolla jo reilun kaksikymmentä vuotta lähetystyöntekijöinä toimineet Reijo ja Krista Kuokkanen ovat olleet vahvasti esikoulun edelläkävijöitä. He ovat perustaneet pieniin ja köyhiin kyliin esikouluja, antaneet kirkkojen tiloja käyttöön, järjestäneet opettajia, tukeneet esikouluja toimimaan omavaraisesti. Esikoulut ovat vain yksi pieni osa tämän tarmokkaan pariskunnan toimista. He ovat tarjonneet apua ja tukea niin monille yhteisön ulkopuolelle jääneille, nostaneet monta kuolevaa kylää henkiin ja tehneet erittäin esimerkillistä työtä, jota ei voi kuin ihailla. Heidän apuaan on voinut hakea kuka vaan uskonnosta ja yhteiskuntaluokasta huolimatta.

Sanomattakin selvää lienee siis, että meidän joululahjat menevät esikouluille ja niiden toiminnan turvaamiseen. Kuokkasten työskentelyä sivusta seuranneena tiedän myös, että joka ainut sentti menee perille eikä yksikään jää byrokratian rattaisiin. Tämmöinen pieni paikallistason auttaminen on just minun juttuni. Tiedän tarkalleen minne lahjoitus menee ja voin vaikka itse mennä joskus sitä paikan päälle todistamaan.

Vakavasta kepeään... Kotimme on saanut tänään pienenpienen ja hienoisen joulukuorrutuksen. Vähän vihreitä lehtiä ja punaisia kukkia sekä pienen joululaatikkoni sisällön hopeapalloineen. Kyllä tämä tästä, nyt vaan vielä kun olisi glögiä ja geishaa niin hienosti menisi. Onneksi on Cadburyn suklaata!

Oikein ihanaista joulua kaikille teille, ottakaa rennosti ja muistakaa katsoa lumiukko aattoaamuna, se tulee varmasti jommalta kummalta ylen kanavalta joskus 11.00 aikoihin. Minä olen silloin ehkä saunassa, kiitos joulukuun vieraidemme siellä tuoksuu kuusipuu.

sadankahdenkymmenen karjalanpiirakan jälkeen

• Kantapääni huusivat korkealta ja kovaa hoosiannaa. Ei kotirouvan jalat kestä enää monen tunnin seisomista kerrallaan.
• Nypytykseni alkoi olla aika mallikasta.
• Aikaa oli vierähtänyt ainakin neljä tuntia.
• Siinä sivussa valmistui ihanaisen Iidan toimesta myös porkkanalaatikot jouluksi.
• Totesin mielessäni, että aikaa oli mukavasti myös vaihtaa kuulumisia.
• Kolme rouvaa jakoi kiltisti piirakat ja lähti tyytyväisinä kotia syli täynnä tuomisia.

• Ennen piirakoita lähtivät Suomi-vieraat, talo kaikuu tyhjyyttään.
• En ennen, enkä jälkeen enkä edes siinä samalla ole vieläkään lähettänyt joulukortteja. Tykkään korteista ja niiden lähettämisestä, mutta nyt tämä joulukuu vilahti jotenkin niin ohi. Kortit odottavat tuossa pöydällä, kirjoittamattomina. Onneksi viisas Norjan kummitätini ratkaisi pulmani lähettämällä eilen joulukortin sähköpostitse, eikä se ollut mikä tahansa kortti vaan oikein kunnon kirje siitä, mitä kaikkea vuonna 2011 tapahtui heidän elämässään ja millaisia mietteitä ensi vuosi on herättänyt. Tykkäsin kovasti kirjeestä ja sen sisällöstä.
• Joulusuunnitelmat eivät ole vieläkään oikein selviytyneet, se on varmaa, että kiuas sihahtaa meidän pihalla aattoaamuna kello 10 alkaen, tiukkojen alkoholimääräysten saattelemana. Aion toimia portinvartijana ja takavarikoida jokaisen ylimääräisen olutpullon, se on yksi per saunoja ja siitä ei jousteta. Minä voisin vaan olla kotona aaton ja joulupäivänä mennä kavereiden luokse iltapäivälounaalle. Mies tuntuu olevan levottomampi ja haluavan säntäillä paikasta toiseen. Minä vihaan säntäilyä. Eli hyvin menee...
• Aamupala on luksusluokkainen, karjalanpiirakkaa ja itse tehty mangobanaanismoothie.

ces't la vie

Minua jaksaa aina ihmetyttää tämä elämäni syklittäinen eteneminen. Hirmuinen hulina ja sitten taas välillä täysi hiljaisuus ja lähes tylsyyteen vaipuminen. Toki kotirouvan arkea on syyskuusta asti rytmittämyt mukavasti jumpat ja jooga, joka arkipäivä nousen seitsemältä liikkumaan. Olen myös auttanut muutamia tuttuja fysioterapian saralla ja tehnyt oikeastaan jotain fysioterapiaan liittyvää lähes joka arkipäivä menneen kuukauden ajan.

Joten eikö niin, että loma on hiukan jo ansaittu? Huomenna meille saapuu kolme vierasta Suomesta ja sunnuntaina me starttaamme pienimuotoisen seikkailun Tansanian suuntaan ja Zanzibarille. Autolla lähdetään itse ajamaan, matkaa joka on 551km, mutta aikaa menee kuulema vähintään 12 tuntia. Kovin vähän viamichelinin nettisivut tietääkään, sillä siellä ajoajaksi ilmoitetaan alle viisi tuntia. Tarkoitus on alla takaisin Mombasassa viikon päästä sunnuntaina.

Emännällä on parhaillaan sämpylät uunissa, toissapäivänä valmistui 60 karjalanpiirakka, joista osa pääsi pakkaseen odottamaan joulua ja toivottomalta tuntuvia hetkiä. Minä olen palannut ruuan suhteen niin jonnekin Savon juurille kuin vain voi, ikinä en aiemmin ole näin suomalaista ruokaa kokannut. Muutama viikko sitten tein kananmunakastiketta, joku aika sitten kinkku -ja kasviskiusausta. Kerran viikossa on ainakin perunamuussia ja eilen tein miehelle porsaankyljyksiä kermakastikkeessa, oli kuulema herkkua. Ruokainspiraatiot tulevat, kun muistelen mitä molemmassa mummolassa sai pienenä. Jumpan jälkeinen aamupala on ollut muutaman viikon mannapuuro (semolina-jauhosta tehtynä). Paikalliset mausteet ovat jääneet hyllylle pölyttymään paitsi siitä ei pääse yli eikä ympäri että intialainen curry on jamia intialaisten linssipatojen ohella. Odotan jo, että pääsen Zanzibarille Stone Towniin viime kerralla bongattuun  intialaiseen ravintolaan. Paikallinen hedelmäkausi alkaa pian olla parhaillaan ja monen kuukauden tauon jälkeen mangot ovat taas pian ihanan makeita syötäväksi.

Meidän pihassa on muutama hedelmäpuu, passion ja zenza (appelsiinin, sitruunan ja mandariinin risteytys makuna). Apinat ovat myös huomanneet sen ja niinpä nuo pikkumonsterit ovat alkaneet tulla päivittäisille ryöstelyreissuille ajaen koirat ja puutarhurin hulluuden partaalle. Apina saattaa ottaa yhden haukun hedelmästä ja heittää sen sitten menemään ja ottaa taas uuden. Mokomat tuhlarit.

Mies on vieläkin töissä, ensi viikon loma tarkoittaa sitä, että sitä ennen tehdään töitä 24/7.

Emäntä lähtee nyt hakemaan toista pellillistä sämpylöitä uunista ulos. Mitenköhän ne saisi pysymään tuoreen oloisina huomiseen aamuun asti?

niin ja oikein mainiota joulukuun ensimmäistä!

harjoitus tekee torttumestarin

Viikko sitten sunnuntaina

Eilen alkoi jo syntymään ihan oikean näköisiä joulutorttuja, meillähän ei täällä ole mitään muotteja taikka käteviä valmiita oikeankokoisia taikinalevyjä saatika edes sitä valmista luumuhilloa.

Me vietettiin eilen pikkujouluja, uusien Suomi-tuttavuuksien seurassa. Tarjolla oli kaikkea herkkua, minä söin viisi karjalanpiirakkaa... Ne oli ihan out of this world - hyviä.

Perunaa ja pasteijoita

Tietotekniset ongelmat ei kun vain jatkuvat, minä murisen ja näppäimistö kieltäytyy toimimasta. Mutta nyt taas jostain kumman syystä keskiviikon aamupäivä tuo toivoa. Kone toimii (liekö syynä 24h tuultin vieressä  sekä yö ilmastoidussa huoneessa, btw - ilmastoinnin on oltava yksi parhaista keksinnöistä pohjalaiselle hikipirkolle).

Kuumuus ei kuin kuumenee ja kosteus tihenee. Yöt ja aamut tuntuvat olevan täysin tuulettomia, minkään sortin ilmavirtausta ei ole ellei sitä sähköllä tuota. Aamulla joogassa neljä aurinkotervehdystä kasteli paidan läpimäräksi, yhden jalan asana sai hikikarpalot valtoimenaan virtaamaan. Paikalliset kaverit naureskelevat ja sanovat, että tämä ei tästä helpommaksi muutu, toukokuuhun saakka ilma on tiheää ja kuumaa. Juomaveden kulutus on noussut, viikossa menee jo 40 litraa vettä meidän kahden kulutuksessa eli reipas viisi litraa päivässä ja mies on valveillaoloajasta noin neljä tuntia viitenä päivänä viikossa kotona.

Joulu lähestyy, kaupoissa on ollut jo kauan aikaa raketteja ja koristeita myynnissä. Aina yhtä ihastuttavia muovikuusia ja kirkuvia jouluvaloja. Not. Minulla on pikkulaatikko täynnä joulukoristeita, mutta taidanpa jättää ne sinne viimeiselle viikolle ennen joulua. Sunnuntaina tosin testasin jo joulutorttujen tekoa, mikä alkoi ihan itse luumuhillon tekemisellä. Tortuista tuli vähän surkuhupaisia, koska oikaisimme vähän ja ostimme pakastealtaasta valmista taikinaa, joka ei sitten ollutkaan niin kovin kuohkeaa.

Tänään jatkan kaverini kanssa jouluruokatestaamista. Olen nimittäin löytänyt veroiseni perunarakastajan täältä Mombasasta. Tämä Suomi-kaverini saattaa olla jopa piirun verran innokkaampi perunafani. Perunarakkauden jakaessamme päätimme kokeilla tuota niin kovin pelättyä ja vaikesti valmistettavaa imellettyä perunalaatikkoa. Eilen hoidin alkujärjestelyt eli keitin perunat (kuorineen, kyllä), kuorin keittämisen jälkeen, muussasin ja jätin ne yöksi keittiökeijujen seuraksi imeltymään ja niinpä vaan aamulla muussi oli mennyt vetelämmäksi ja ilmeisesti imeltymistä oli tapahtunut. Tänään on tarkoitus paistaa itse laatikko loppuun asti, tehdä muutamat joulupasteijat ja ehkäpä saan kaverini myös houkuteltua mutakakun leipomiseen.

Ei kenelläkään olisi mitään punajuuresta valmistettavaa ruokaa mielessä? Semmoista mihin ei tule tuorejuustoa ja paketillista liivatetta, täältä kun niitä ei oikein saa. En ole varmaan koskaan ollut näin aikaisin liikkeellä jouluun liittyvissä asioissa.

Oma rakas, paras rakas.

Mies saapui hetki sitten takaisin kotiin. Väsyneenä, mutta onnellisena ja laukut pullollaan herkkuja ja muita kapistuksia kotimaasta. Mahtuipa laukkuun 10 ledilamppua, auringolla toimivaa, pallogrilli, kymmeniä pareja työhanskoja (niiden puutteesta mies on valittanut koko ulkomaanpestinsä ajan), läjäpäin mätitahnaa ja ruisleipää, karkkia, metukkaa ja oltermannia kavereille, kirjoja, lehtiä, hiustuotteita, hajuvesiä, työkaluja, Fiskarsin veitsiä (plus yksi harha-askel Victorinoxin suuntaan). Jos ei näillä pärjää seuraavaan Suomen visiittiin niin ei sitten millään.

Parasta oli kuitenkin mies itse <3

Ikävä oli jo suuri.

Nyt se tuhisee väsymystään sängyssä ja en voisi olla onnellisempi.

Nzuri ya chakula = hyvä ruoka

Selvisihän se syy meikäläisenkin sairastelulle, E.coli se jyllää täälläkin, se samainen bakteeri, mikä siellä tottelee nimeä ehec. Minun e-coli ei onneksi ole yhtä pahaa sorttia kuin saksalainen lajitoverinsa. Ihan antibiootilla pitäisi mennä ohi. Nairobin reissulla lääkäri määräsi jo kuurin, jota nyt tulee jatkaa vielä viidellä päivällä. Elimistön pitäisi sen jälkeen olla suhteellisen puhdas. Sinällään uutiset ovat hyvät - E.colista on helppo päästä eroon toisin kuin viruksista ja alkueläimistä.

Kolmas terve viikko on meneillään ja arvatkaas mitä? Siihen kolmeen viikkoon ei juuri ulkona syömistä kuulu paria kertaa lukuunottamatta. E.coli leviää täällä yleisimmin ulosteen kautta elikkäs mitä luultavimmin sairastelun syynä on joku kakkakäsi, joka on jossain minulle ateriaa kokannut. Olenkin tässä miettinyt, että luovunko kokonaan ravintoloista (jotka ovat yksi suurin huvittelun muoto täällä) vai kuinkakohan loukkaavaksi se koetaan, jos pyydän tarjoilijaa lähettämään keittiöön "pese kädet saippualla" pyynnön aina ravintolaan astuessani?

Jos et halua tietää koko totuutta niin skippaa tämä kappale (sisältö on ällöä). Syy e.colille voisi myös hyvin todennäköisesti löytyä vedestä. Kuten jo aiemmin olen maininnut niin vesi säilytetään täällä maanalaisissa tankeissa. Pihalta löytyy siis vesitankkeja, mutta pihoilta löytyy myös jätetankkeja. Keniassa jätehuolto on vielä hyvin pienissä lapsenkengissä. Vessan tuotokset lasketaan siis omaan pihaan jätekaivoihin, jotka sijaitsevat samoissa syvyksissä kuin vesitankit. Jätetankit pilaavat myös maaperän tai ainakin antavat otollisen kasvualustan kaikelle kamalalle. En ihan perillä ole tuosta jätehuollosta, mutta kerran kurkkasin yhteen omistamme ja näky oli kyllä karmea. En siis mene vannomaan etteikö se jäte sieltä tankista jonnekin menisi, mutta joka tapauksessa kyllä se tässä omassa pihassa myös lilluu hyvän tovin. Eläinlääkärimme kertoi, että heidän vesitankissaan on e.colia ja siksi hän käyttää klooria vedessään, jotta vesi puhdistuisi pahimmista tauteja aiheuttavista tekijöistä.

Viime viikonloppuna tapasin englantilaisen naisen, jolla on yritys, joka tarjoaa erilaisia toimintapoja jätehuoltoon ja veden kanssa pelaamiseen. Hänen kertomansa esimerkkitapaukset olivat nekin karmeita. Ei ole yhtään tavallisuudesta poikkeavaa, että hotellit merenrannalla laskevat putkea pitkin kaiken jätteen mereen. Olen itsekin noita putkia rannalla nähnyt. Se niistä paratiisimaisista valkoisista hiekkarannoista. Tosin tällä hetkellä Kenian ympäristöministeriö tekee paljon töitä, jotta jätehuolto saadaan nykyaikaiseksi.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten ruualle mitä Keniassa syödään? En kaikkea tiedä, mutta ainakin se tarkoittaa sitä, että maaperä on pahasti saastunut. Yhä edelleen täällä myös multaa tehdään sekoittamalla hiekkaa ja eläinten jätöksiä. Jälleen bakteerit kiittävät paratiisista lisääntyä. Viidenneksi suurin tunnistettu kuolinsyy on ripuli, siihen kuolee vuodessa 1,6 miljoonaa ihmistä, yhdeksänneksi eniten ihmisiä kuolee suolistomatoihin. Luvut ovat vuoden 2009 tilastoista.

Miten sitten saa hyvää ruokaa? Minulla on tällä hetkellä järeät aseet käytössä. Kaupasta valitsen hyvin tarkkaan mitä otan. Mitään kolhuja ei saa olla missään, vihannesten pitää näyttää ulospäin täydellisiltä. Kotiin tullessa pesen ne välittömästi puhdistetulla vedellä. Ennen ruuan valmistusta kaikki minkä pestä voi menee lillumaan 20 min veteen, johon laitan ruualle tarkoitettua puhdistusainetta. Sen jälkeen huuhtelen taas kaiken huolella puhdistetulla vedellä ja alan keittelemään. Välillä kyllä syön raakaa tomaattia ja omenoita, mutta nekin ovat käyneet tiukan prosessin läpi. Maitotuotteet syynään tarkasti läpi, kaiken pitää olla pastoroitua.

Minulla on ollut opettelemista. Olen aina ollut hyvin leväperäinen, ajatellut, että bakteerit karaisee ja auttaa vastustuskyvyn luomisessa. Suomessa en juuri koskaan pessyt mitään, vaikka itse olen ollut töissä kaupassa ja nähnyt varsin hyvin kuinka vihanneksia käsitellään (pikkupaljastus: niitä käsitellään varsin mallikkaasti ja hygienisesti). Keniassa keittiömme desinfioidaan päivittäin. Viilaan pilkkua pienen pieneksi ja olen tarkka kuin porkkana. Pidän huolta, että työntekijöillämme on aina saippuaa ja vessapaperia vessassa ja myös kyselen käsienpesusta. Tiskialtaan vieressä fairypurkin vieressä on desinfioiva käsisaippua.

Keittiöstä tulee huumaava tuoksu, linssikeitto porisee ja odottaa syöjäänsä. Linssit ja pavutkin kävivät tänään läpi tarkan puhdistuksen. Koputan puuta ja toivon parasta. Toivottavasti saan hyvää ruokaa.

ps. ei mennyt maanantai-iltana kymmentä minuuttia kauempaa kun rakas insinöörini oli jo korjannut johdon. Muutaman viikon tietokoneeni on jaksanut kertoa minulle, että akun ikä tulee täyteen ja eilen se simahti sitten kokonaan. Tällä hetkellä laturi on niin kuuma, ettei siihen kärsi koskea ja ilman verkkovirtaa kone ei käy ollenkaan. Nähtäväksi jää kuinka kauan minulla on kone käytössä.

Mapishit jakoon!

Mapishi eli resepti. Minulla olisi tämmöisiä herkkuja täällä. Ihana häälahja, joka kesti matkan kontissa Keniaan, jaksoi odottaa satamassa monta viikkoa. Katselee minua päivittäin hyllyltä, hiplaan niitä varovaisesti. Pelko sydämessä, että teen peruuttamatonta.

Peukalo on vaan keskellä kämmentä mitä kuivattujen sienien valmistamiseen tulee.

Joten arvon lukijat kertokaas kuinka toimia. Kertokaa minulle herkkureseptejä! Odotan jo matkaa kotoisten tuoksujen ja makujen parissa.

Chini ya jua = auringon alla

Ei uutta auringon alla. Viikonloppu soljui kauniina ja kuumana, liian paljon hyvää ruokaa, aamu-uinteja ja uusien drinkkejen testailua. Jo esittelemäni Dawa on kaiken hehkutuksen arvoinen, kiiruhtaen kiipesi ykkössuosikikseni.

Maanantaiaamu jatkui aamu-uinnilla, lenkkeily on saanut väistyä siihen tosiseikkaan, että en saa itseäni ylös sängystä aamukuudelta. Mutta ei tuo aamujumppa Intian valtameressä hullumpaa ole. Päivä jatkui Nakumatissa ostoksilla, lihakaupasta kävin taas hakemassa muovipussin pohjalle miehelle pihviä. Tällä kertaa sain vain sellaisen klöntin, että aika paljon sitä sai itse veitsellä veistellä ennen kuin se pannun pohjalla päätyi. Miehelle kelpasi mainiosti. Mieheni on siitä kätevä, että hän syö melkeinpä mitä vain napisematta ja turhia kursailematta (kiitokset anopille!) ja muistaa aina silloin tällöin kehuakin.

Lautaselle päätyi myös kasvispurilaisia, sämpyläksi uunissa 15 minuuttia paahdettua kesäkurpitsaviipaletta, kesäkurpitsaviipaleen päälle tomaattia, sipulia ja ripaus mustapippuria, pihviksi mozzarellaa ja vielä yksi viipale kesäkurpitsaa kruunaamaan purilainen ja takaisin uuniin 10 minuutiksi. Oli oikein herkullista salaatin kanssa ja tällä kertaa onnistui karppauskin. Auttaakohan se jos karppaa aina joka toisella aterialla?

Maustehyllyni on vielä ihan vaiheessa, sieltä löytyy vasta suolaa, mustapippuria, chiliä, korianteria, juustokuminaa eli jeeraa ja currya. Mausteita kaupat ovat pullollaan, kaikki ovat vain vieraita minulle, opettelen siis mauste kerrallaan. Basilikaa en ole löytänyt mistään, nyyh.

Eilen saimme monta kymmentä senttiä korkean pinon suomalaisia lehtiä, enimmäkseen naistenlehtiä. Sanomattakin kai selvää, että aika on kulunut niiden parissa, ihan luksusta. Huomenna voisin virittää itselleni paikan auringoon ja kärventää hieman nahkaa lehtien parissa. Väriä täällä on tarttunut ihan pakostakin, vaikka itse auringossa en ole ihan vain ruskettumisen vuoksi vielä kertaakaan ollut. Aurinko on ollut ihan liian kuuma siihen. Tarkoittaako tämä sitä, että alan sopeutua kuumuuteen? Tänään ei lentänyt yhtään ärräpäätä, kun kokkasin illallista ja hiki valui solkenaan, vaikka se hikitippa tuossa nenän ja ylähuulen välissä on aivan liian tuttu kaveri. Pahemman laatuisten hikikohtausten määrä on tänään ollut kolme.

Tamarindi

Keskiviikkona olimme illallistamassa yhdessä Mombasan parhaimmaksi kutsutuista ravintoloista, ruoka oli erinomaista, ainakin omalla lautasellani.

Rapua vierustoverin lautasella. Valehtelematta isoin näkemäni rapu ikinä. Bloggeri tahtoo välttämättä kääntää kuvan, ei voi mitään.

Minun superhyvää tonnikalaa. Kastike taisi olla ehdan puoleista voita valkosipulilla ja purjolla, keskellä on perunamuussia pinaattipedillä. Melkein karppaajan unelma...

Creme brulee, yllättävää kyllä vanilla vei voiton.

Chakula = ruoka, part 2

Mombasa on oiva paikka herkkusuille. Kuka minua yhtään tuntee, tietää varmasti rakkauteni ruokaan. Koko Keniassa olon aikana olen vain kerran maistanut ruokaa, joka ei minua erityisemmin ilahduttanut, ja hei huomenna tulee neljä viikkoa täyteen täällä. Olen kokannut muutaman kerran kodinhoitajamme kanssa, olen muun muassa oppinut kuinka chapatia tehdään ( naan-leivän ja tortillaletun tapainen), oppinut hieman maustamisen saloista. Suosittelen kaikille juustokuminaa, joka on toiselta nimeltään myös jeera. Ei maistu muuten yhtään tavan kuminalle, josta en erityisemmin piittaa. Juustokumina antaa pienen ripauksen aasialaista eksotiikkaa lautaselle ja käy kaiken kanssa. I love it!

Viikonloppuna tuli syötyä vain kodin ulkopuolella. Perjantaina intialaisessa, jam! Lauantaina suomalaisten tuttujen grillijuhlissa, maistui niin kodilta, oli perunasalaatteja pariakin lajia, herkkusieniä sinihomejuustolla, tonnikalasalaattia ja paljon lihaa. Jälkiruokana taivaallisia juustoja, korvapuusteja (slurps!) sekä kääretorttua, maut toivat niin mieleen Suomeen. Eilen olimme paikallisessa ravintolassa, joka tarjosi menullaan paikallisia herkkuja, se oli  semmoinen paikka, minne ainakin kaikki vieraat täytyy viedä. Kasvisyöjälle tämä on paratiisi. Kaikissa paikoissa missä  olemme käyneet on menusta löytynyt välillä jopa enemmän kasvisvaihtoehtoja kuin lihaisia. On meinannut tulla valinnan vaikeus. Monet ravintolat myös mainostavat olevansa kasvisravintoloita ja sehän passaa minulle hyvin.

Aamurutiinini on muuttunut aamupalan osalta. Olen syönyt vuosikausia aina kaksi leipää juustolla, kurkulla ja herbamarelle. Nykyään blenderi sekoittaa minulle aamuisin mangoa, banaania ja jogurttia yhteen. Kuuma ilma pitää huolen siitä, että ei tule syötyä liian raskaasti. Vaaka on kyllä sitä mieltä, että muutama kilo on jo tullut lisää, luulen sen johtuvan ennemminkin juomista. Aina ei jaksa juoda vettä, limpparit ja olut tuntuvat tuovan paremmin viilennystä iholle.

Eilen illalla paikallisessa ravintolassa

Papumuhennosta ja toisessa cassavaa, jonkin sortin juuresta se on.

Kuka keksii mitä kuvasta puuttuu?

Kädet pestiin ennen ja jälkeen aterian.

Ruuan mukana täällä tulee harmillisesti aika usein erilaisia bakteereja, joista maha ei tykkää. Mies on sairastanut jo kerran mahapöpön ja minä sairastan parhaillaan, joku ameeba on löytänyt kodin mahastani. Närästää niin julmetusti kaiken aikaa, mutta onneksi lääkkeet pitävät kivun loitolla. Muu seurue söi kanaa, joka oli hautunut ainakin kaksi tuntia maakuopassa, oli kuulema ihan todella hyvää.

Mboka = kasvissyöjä

Olen odottanut tätä hetkeä. Nyt se tapahtui. Mies soitti ja sanoi, että haluaisi lihaa. Kaksi kertaa olen ostanut lihaa Keniassa ja valmistanut miehelle ruokaa. Lähellä sijaitsevan Nakumatin vieressä oleva lihakauppa ei ole vakuuttanut sen jälkeen, kun näin erään toisen lihakaupan. Sinne on liian pitkä matka ihan vain lihaa ostamaan, joten kotona on kiltisti syöty kasviksia ja salaattia. Viikonloppu meni ilman lihaa, paitsi kyllä minä miehelle aamuisin paistoin pekonit. Lauantaina söimme sushia, mies jopa tilasi itselleen merileväkeiton alkupalaksi, mikä hämmästytti meitä molempia, miestä hieman enemmän.

Tänään mies kävi pikavisiitilla lounastauolla, kodinhoitajamme oli loihtinut kasvispataa meille. Äsken valmistin linssikeittoa illalliseksi, molemmille maistuvaa, mutta mies halajaa lihaa. Aikoo käydä Nakumatin kautta katsomassa josko pakastimesta löytyisi chicken wingsejä. Toivotaan parasta.

Niin ja aika usein me ollaan ulkona syöty, lähes poikkeuksetta miehen lautaselta löytyy silloin lihaa, ei tässä nyt totaalisen hipeiksi olla ryhdytty.

Siku ya samaki = päivän saalis

Pari tuntia markkinoilla vierähti. Kiesus, sitä melua ja melskettä. Matatun jo sinänsä jännittävä kyyti kalpeni markkinahumun vierellä. Saalistani ihaillessa en voi silti kuin hymäillä. Ilman kodinhoitaajaa en olisi silti reissusta selvinnyt, niin monta kertaa joku nappasi kädestä kiinni, huuti muzungoa (valkoinen) ja halusi saada minusta jotain. Vajaan viis euroa reissu kustansi. Nakumatista ostettuna saalis olisi ollut tuplasti ellei triplasti enemmän. Kuulema kaupatkin käyvät aamuvarhaisella hakemassa tuotteensa markkinoilta.

Kaikki se pölyn ja lian haju, mausteiden tuoksut, mangojen, papaijoiden ja banaaneiden makeat tuoksut, vihannesten väriloisto, ihmisten jatkuva tungos ja iholla oleminen oli uutta minulle. Olo oli kuin olisin erkaantunut ruumistaani ja tarkastellut kaaosmaista elokuvaa. Hunnutetut naiset, taskuja tyhjentävät pikkupojat, kerjäläiset, raivokkaasti tuotteitaan myyvät kauppiaat ja sadat tavalliset ostajat. Välillä kuvittelin olevani Espanjan pikkukaupungin jokavuotisessa tomaattisodassa, tomaatteja myytiin pelkästään sata metriä kertaa sata metriä olevalla alueella, suoraan maasta pahvien päältä, joten voitte varmaan kuvitella kuinka paljon siellä oli karanneita tomaatteja, joiden kohtalona oli tomaattimurska ja tomaattimehu ihmisten jalkojen alla, puhumattakaan kuorma-autoista, joita ajeli pitkin pienen pieniä kujia.

Matatussa istuessani matkalla markkinoille minua hymyilytti ja nauratti kaiken aikaa, kompensoin takapuolessa hiillostanutta pelkoani sillä. Kyyti oli hirmuista, istuin takimmaisella penkille, äärimmilleen täytetyssä matatussa. Takana katonraja oli niin matalalla, että pää osui jokaisen pompun kohdalla kattoon eli koko ajan. Piti lysähtää istumaan velttona alas. Minulle kokemus oli kuin huvipuistossa vuoristoradan ajelu, harvinaista kauhulla sävytettyä hauskanpitoa. Suurimmalle osalle mombasalaisia se on jokapäiväistä, arkipäivää. Ketään ei kiinnosta vaikka kuski kaahaa hullunkiilto silmissään vastaantulijoiden kaistalla, seuraavana hetkenä ojanpuolella, nostaa välillä käden pystyyn merkiksi toisille autoille siitä, että väliin on päästävä. Jarrut kirskuu, mutta sitäkin enemmän kaasupoljin saa kyytiä. Minulle tuli syyllinen olo, koska ajelu oli mielestäni niin huvittavaa ja jännittävää, aivan kuin pilailisin toisten kustannuksella, toisten jokapäiväisellä elämällä.

Osa saaliista

Keittiöstä alkaa leijailemaan huumaavia tuoksuja, kodinhoitaja sanoi tekevänsä porkkanakeittoa, en laittanut vastaan.

Loppuun vielä muistutus! Sunnuntaihin asti on mahdollisuus saada postikortti Kenian Mombasasta, jos mielesi halajaa postikorttia, jätä kommenttilootaan kommenttisi, niin minä kirjoitan sinulle omin pikkukätösini kortin!

Chakula = ruoka

Suomessa pinnalla ollut ruokakeskustelu on pakostakin saanut suupielet nykimään. Kuinka erilaisissa yhteiskunnissa elämmekään? Suomessa eineshyllyt kasvavat kasvamistaan, E-koodejen jono kasvaa ruokapaketin kyljessä, kananugetista ei löydy enää kanaa ollenkaan ja silti liian moni tyytyväisenä lätkäisee einespaketin illalla mikroon ja lappaa sen suuhunsa joko tietokoneen tai television edessä. Toista ääripäätä taas edustaa terveysintoilu, jossa aikaa kuluu runsaasti kauppojen hyllyillä ja itse ruokaa valmistaessa. Mihin on kadonnut ruokailun normaalius, tavalliset jauhelihakastikkeet ja kaalikääryleet perunoilla?

Namibiassa kaupasta ei valmisruokaa löytynyt, pakastealtaasta ehkä jotain pitsaa ja noita kananugetteja. Ruoka valmistettiin alusta loppuun itse. Ainut ihmetyksen paikkani ruokakaupoissa oli tuoreen kalan ja merenelävän poissaolo. Tuoretta kalaa ei yksinkertaisesti saanut, vaikka asuimme meren rannalla. Rannikolta löytyi yksi kalakauppa, joka tuoretta kalaa tarjosi. Se oli tarpeeksi meille.

Mombasassa kaupat eivät tarjoa tuoretta lihaakaan, puhumattakaan kalasta. Liha ostetaan erikseen lihakaupasta, missä yhdessä tiskissä on kanaa, toisessa vuohta, kolmannessa nautaa ja ehkä neljännessä possua (jos omistaja ei ole muslimi). Tiskissä on suht isoja ruhonpalasia ja sitten pitäisi osata sanoa, että mitä osaa siitä ruhosta haluaa. Hmmm... Anatomian tunneilta muistissa on se, että lonkan koukistaja on sisäfilettä. Pekoni tulee vatsasta ja rimpsut kyljistä. Lihanmyyjä leikkaa paljain sormin ilman kumihanskoja sitten haluamasi palan ja lätkäisee sen muovipussiin, maksan ja avot kaupat on tehty. Lähden lihakimpale muovipussin pohjalla kävelemään kohti hippitaloamme. Teollisesta käsittelystä ei ole puhettakaan. Veikkaanpa, että ruoka on puhtaampaa Mombasassa, vaikka hygieniapuoli minua kauhistuttaakin.

Välihuomatuksena haluaisin muistuttaa, että itse en lihaa syö, en ole syönyt sitten vuoden -98, paitsi viime viikolla siinä hernekeitossa. Mies hoitaa lihansyönnin perheessämme ja mitäpä sitä ei rakkaansa vuoksi tekisi?

Kala on sitten toinen tarina. Kodinhoitajamme kertoi minulle, että kala haetaan rannalta, jossa kalastajat sitä myyvät yhden jälkeen päivällä. Tänään mennään siis rannalle kello yhdeltä!