Nielut ja ipadit

Viime viikko ei mennyt ihan putkeen, sairastupaa kyllä vietettiin, mutta ei Hipun nieleurisaleikkauksen vuoksi vaan ihan vaan flunssan ja rähmäisten silmien takia. Keskiviikkoaamuna olisi pitänyt mennä leikkaukseen, mutta tiistai-iltana Hipulle nousi kuume ja leikkaus peruuntui. Keskiviikkoiltana oltiinkin sitten Tyksin päivystyksessä ja molemmilla pojilla todettiin silmätulehdus. Siihen auttoi onneksi nopeasti silmätipat, pienelle helppo antaa ja isommalle ei niinkään. Maanittelu, lepertely, uhkailu ja lopulta lahjonta. Lahjonta toimi, panoksenaan jäätelö.

Viisi päivää lähes koko ajan kotona on jokseenkin haastavaa. Lauantaina oli pakko pitää miehen kanssa palaveri, missä mietittiin miten paljon 2,5-vuotias voi käyttää ipadia taikka katsoa telkkua. Toki sisällä vietetyt päivät lisäävät käyttöä, mutta silti vaikka on kipeä niin ei niitä mielestäni voi katsoa kaiken aikaa. Päädyimme siihen, että lapsi saa katsoa illan pikkukakkosen (60min) ja aamulla sen mitä ehtii. Harvoin illallakaan katsoo koko jaksoa eikä joka ilta olla edes kotona. Telkkuajan lisäksi kolme lastenohjelmaa ipadilta, lastenohjelmat kestää max 20 minuttia eli niistäkin voi tulla jo tunti päivässä eli noin niinku periaatteessa Hippu saattaisi katsoa lastenohjelmia kolmekin tuntia päivässä. Se kuulostaa rajulta ja isolta määrältä, tiedän. Telkkua en koe ongelmaksi, koska sitä Hippu harvoin katsoo pitkiä aikoja, mutta tuo ipadi on kyllä kamala laite, koukuttava niin lapselle kuin aikuiselle. Sitä en voi kieltää etteikö se olisi välillä huojentavaa antaa lapsen katsoa ipadia ja istahtaa hetkeksi vaikka juomaan kuppi kahvia tai syöttää vauvaa rauhassa tai tehdä ruokaa. Mutta sitten taas ne raivarit, joita lapsi saa kun ipadi ei vaikka toimi (netti pätkii) tai jos ipadi pitää antaa pois, ovat ihan poskettomia, ilman mitään tolkkua. Niitä raivareita todistaessa ei voi olla ajattelematta, että ipadi on liikaa noin pienelle ihmiselle ja että se turmelee pienen ihmisen sielua. Vaikeaa tämä rajojen määrittely. Tiukasti olen pitänyt parhaani mukaan kiinni siitä, että ruoka syödään yhdessä saman pöydän äärellä ilman mitään välineitä. Vaikeaa sekin. Ja sitten taas toisaalta jos olen yksin niin mitä tee, selaan nettiä ja syön samalla, olen sohvalla ja herkuttelen telkkua katsoesssa, silloin olen yksin ilman seuraa, joten se on minulle eri asia. Uskon siihen, että elävä ja edessä oikeasti oleva toinen ihminen on parempi vaihtoehto kuin ruudun takana oleva, siksi yhteiset ruokailut ja siksi osittain ipadin rajoittaminen.Toinen osa rajoittamista on se, että suosin fyysisiä leikkejä joissa oma mieli ohjaa toimintaa.

Nyt odotellaan uutta aikaa nielurisaleikkaukseen, sanoivat että tulisi jo ennen joulua. Toivon itse, että tulisi vasta joulun jälkeen tai sitten hyvissä ajoin ennen joulua.

Kontti, maha, arki, ketutus

Mombasan auringo alle ei juuri uutta kuulu, mitä nyt vatsa muuttaa muotoaan ja oloni on hetki hetkeltä enemmän raskas. Netti, sähköt ja vesi temppuilee, kaupasta on edelleen maitotavarat loppu, voita ei ole saanut viiteen viikkoon (ei minkäänlaista paitsi sellaisia huoneenlämmössä säilyviä, niitä ei kai voiksi tai margariiniksi voi edes kutsua). Kontti on edelleen satamassa ja sitä tuskin sieltä ikinä saa ulos niin ihmeellisiä käänteitä sen matkan varrelle on sattunut. Minusta tuntuu ettei koko konttia ole edes olemassa.Kuinka paljon murhetta yksi perhanan kontti voikaa aiheuttaa?

Valonpilkahdus pimeässä oli vappumunkit ja vappupäivä. Sauna ja koivutuoksu. Mahassa heiluvat pikkujalat ja yhä hitaammin ja vaivalloisemmin vispaava pylly.

Palaan langoille kunhan minulla on jotain kivaa kerrottavaa. Ei ihan oikeasti huvita vaan aina valittaa eikä minulla nyt oikein ole mitään positiivista mielessä.

The Big Day part III

Pipariksi se meni kokonaan. Ei ollut mitään isoa kuin vain omat kuvitelmani ja odotukseni. Mistä sitä aikuinen ihminen ammentaakin hattaramaisia odotuksia? Mies ei muistanut koko asiaa, minä loukkaannuin siitä verisesti ja niinpä päädyin niiskuttamaan sänkyyn jo kahdeksalta illalla. Äitiysloma ei olisi voinut alkaa paljoa kurjemmin, toivottavasti vanha klisee pitää paikkansa siitä, että tästä ei voi mennä kuin eteenpäin.

The Big Day, part I

Kirjoittaja pelasti itsensä lempikahvilaansa. Ja löysi sieltä internetin. Jännittää parhaillaan mantelicroissantinsa kohtaloa...

Aamulla mantran tavoin hoettu ”tästä tulee hyvä päivä” yrittää sinnikkäästi pitää vielä pintansa, vaikka heti alakertaan tultuani näin nettimodeemin plinkuttavan kirottua oranssista virhekoodiaan. Soitto AccesKenyaan ja ikävät uutiset, se nettimasto, joka kaatui lauantaina on taas vioittunut. Alkaako maailmankaikkeus antaa takaisin Kenialle,niitähän nämä sähkö – ja nettiongelmat eniten koskettavat, jotka täällä eniten pahaa saavat aikaan.

Aamu tuli sateen rummuttamana, oikein monta tuntia.

Tänään piti olla minun päiväni.  Ja tulee olemaankin. Tänään minulla alkaa äitiysloma (saa soittaa fanfaareja ja onnitella). Virallinen, Suomen Kelan tunnustama. Olen ladannut päivään paljon odotuksia. Päivästä piti tulla vertauskuvallinen sille miten äitiysloma sujuu.

Tilanne tällä hetkellä:

Vituttaa niin paljon, että järki jätti. Taas. Mikään ei huvita. Asenneongelmani on venynyt liian pitkälle, en tiedä enää kuinka saada se entisiin mittoihinsa. Olen kärttyinen. Ilmeisen mukavia hetkiä on siis tiedossa.

Ehkä pelastusköyteni on se, että tuijotan Marttia silmiin.

Tai se, että Hippusen synnyttyä kaikki heittää niin suuren häränpyllyn, että minua ei kiinnosta internetti eikä mikään muukaan. Ehkä sukellan sitten täysillä sinne äitipumpuliin ja unohdan muun maailman.

Mutta kun olisi niin kivaa pysyä edes jotenkin mukana tässä maailman menossa.

Auttaisikohan lempikahvilan mantelicroissant? Ei se kai ainakaan voi pahentaa tilannetta ja sitä paitsi olen kieltäytynyt siitä herkusta jo ainakin kolme viikkoa. Tosin niiden saanti siinä kahvilassa on erittäin epävarmaa ja en tiedä kestäisinkö pettymystä.

Kahdessadas

Kuvastakoon tämä blogini 200. postaus sitä mitä tämä kaikki on suunnilleen ollut. Jos Namibiassa sai tanssia ruusuilla niin täällä tanssitaan kaivaen kiukkupiikkejä ahterista pois ja niitä piikkejä tuntuu olevan  loputon määrä. Tarkoituksenani oli tänä aamuna pohtia sitä kuinka ihmiset lukevat blogiani niin eri tavoin, rivien välit saavat merkityksensä lukijan ajatuksissa, usein erilaisina toisistaan ja minun ajatuksista. Sitähän se kai on, kirjoittajan ja lukijan välinen suhde. Mutta sitten tuli epämääräinen piikki sähkökatkoja, nettitaukoja, kiukkupuheluita netin operaattorille.

Toiset ovat sitä mieltä, että minulla menee tosi hyvin, olen hyvinvoiva ja nautin elämästä. Jollekin näyttäydyn surkeana kotirouvana, joka ruikuttaa kaikesta. Yksi ei ymmärrä kuinka olen lähtenyt Keniaan ja mollaan sitä aina, näyttäytyen siirtolaisrouvan perikuvana. Joku ajattelee, että asenteeni on rento ja yritän toimia niin hyvin kuin mahdollista tässä ympäristössä. Yhden mielestä asenteeni on muuttunut kolmen tällä mantereella eletyn vuoden aikana, positiivisesta negatiiviseksi.

Itse en aio lähteä itseäni sen enempää julkisesti analysoimaan, mutta tunnistan itseni siitä, että silottelen blogikuvaani, asenteeni on muuttunut ja nimenomaan negatiiviseen suuntaan ja voisinpa vielä sanoa, että Keniassa oloni on ollut enemmän surkeaa kuin mitään muuta. Helppoa tämä ei ole ollut.

Joka tapauksessa aamulla tunsin tarvetta puhua elämän kauniimmista puolista, ladata muutaman kuvan eiliseltä ja hieman paistatella tulevaa sekä miettiä mitä lukijani minusta ajattelevat ja miten se kohtaa sen mitä itse itsestäni ajattelen. Viikonlopun kestänyt netittömyys (sen merimiehen heittämän ankkurin jälkeen meni sitten meidän nettimastomme tuosta ihan vierestä kaatumaan) näytti päättyneen tänään. Viime yönä sähköt ei menneet kertaakaan ja olo oli lähes mairea.

Ei nannaa kuitenkaan mahan täydeltä. Menihän ne sähköt sitten kuitenkin, just kun olin klikannut kaikki netin luetut sivut pois ja lataamassa uusia. Pieneltä kuulostava vastoinkäyminen saa isot mittasuhteet kun niitä vastoinkäymisiä on jatkuvalla syötöllä. Tapanani on tosiaan jo pidemmän aikaa ollut avata mahdollisimman monta nettisivua auki jolloin sähkökatkon tullessa ei nettitoimintani häiriinny välittömästi. Tänään ajoitus meni vain pieleen. En ehtinyt avata yhtään lempiblogiani, en yhtään uutista, en päivittää facea enkä edes sähköpostia. Mikä takaisku... mutta yritäpä itse keksiä tylsiin ja tyhjiin päiviisi tekemistä. Minulle kone ja netti on pääsylippu pois näistä pienistä arjen ympyröistäni.

Sähköjen tullessa takaisin, ei netti enää toiminut. Hurraa. Mielenhäiriö oli kypsynyt. Ei huvittanut enää mikään muu kuin hokea kirosanoja peräjälkeen. Pohditaan sitten joskus muulloin niitä elämän kauniita puolia.

Vihaan näitä katkoksia. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan itse sähköttömyyttä ja ihan myös sitä mitä tunteita se saa minussa aikaan. Miksen voisi olla ajatuksiltani hiukkasen toisenlaisempi? Jos ennen ulkomaankomennusta ymmärsin ja hyväksyin ihan liikaa, liikaa siinä mielessä että olin mielestäni ihan liian avoin ja helposti huijattavissa niin nyt en sitten ymmärrä mitään. Missä olet seesteisyys ja rauha? Alkaisitko huomenna? Huomenna on suuri päivä minulle, oloni saa uudenlaisen merkityksen, kauan kaivatun statuksen monen vuoden tuuliajon jälkeen.

Vanhojen uutisten kaivelua

Jokin aika sitten kirjoitin blogiin siitä kuinka Mombasan kaupunki antoi kiinteistöjen ja talojen omistajille aikaa muutaman viikon maalata talonsa valkoiseksi. Tänään lehdessä oli jatkoa tarinalle. Kaupunki ilmoitti tyytymättömyytensä talojen omistajille ja kertoi jo haastaneensa yli sata omistajaa oikeuteen. Talonsa oli maalannut kuulema vain muutama. Olisinko ikinä uskonut?

Kaupungi edustaja kiitteli näitä muutamaa omistajaa vuolain sanoin ja kehotti muita seuraamaan esimerkkiä. Kaupungin perusteluna talojen valkoisiksi maalaamiselle on ollut se, että ne näyttävät paremmalta ja näin esimerkiksi vaikuttavat turismiin positiivisesti, toinen perustelu on se, että valkoinen pitää kuumuutta poissa parhaiten. Allekirjoitan tuon viimeisen, mutta ehkä turismiin vaikuttaisi vieläkin positiivisemmin vaikka se, että tiet kunnostettaisiin edes vähän tasaista muistuttavaksi, poliisin toimintaa ohjattaisiin muuhun kuin korruptiota ylläpitäväksi patsasteluksi liikenteen seassa, kadut pidettäisiin siisteinä ja kaupungin suurin kaatopaikka siirrettäisiin kaupungin ulkopuolelle.

Olenko mieleltäni muuttunut vai mitä minulle on tapahtumassa? Tuleeko tylsistyneestä ihmisestä valittaja, joka etsii epäkohtia ympäriltään ja kuvittelee tietävänsä enemmän kuin tietääkään? Oikeasti kyllä välttelen Kenian uutisia niin paljon kuin mahdollista, tänään vain odottaessani miestä lounastreffeille en voinut olla lukematta päivän lehteä.

Tsunamin jälkipuintia

Kuumuuskoomasta herätessäni eilen iltapäivällä säpsähdin yllättävän nopeasti hereille iltalehtien kirkuvien tsunamiotsikoiden ansiosta. Ensimmäisenä tuli mieleen hyvä ystäväni, joka on parhaillaan Thaimaassa lomailemassa. Nopea vilkaisu facebookkiin kaverin sivulle ja huomioni kiinnittyi siihen kuinka moni sinne oli jo ehtinyt jättää ystävälleni viestin tsunamista. Itse ajattelin turvautua puhelimeen ja laitoin viestin. Tuntuu hieman oudolta luottaa siihen, että Thaimassa lomaileva olisi aina netin äärellä, ainakaan hätätilanteessa.

Tuossa vaiheessa siis tsunamia vielä odotettiin tulevaksi.

Meni tunti ja vaaran sanottiin olevan ohi Thaimaan rannalla.

Meni puoli tuntia ja mombasalainen kaverini postasi faceen, että kello 20.06 odotetaan tsunamin iskevän Kenian rannalle.

Yksi kenialainen sanomalehti oli uutisoinut aiheesta nettisivuilleen, hallitus oli antanut määräyksen tyhjentää rannat ja kutsua kalastajat takaisin mereltä. Siinä kaikki. BBC:n nettisivuillakin oli asiasta maininta, mutta mitään paikallista luotettavaa tietolähdettä en asiasta löytänyt. Lähdimme miehen kanssa lenkille, mutta sään muuttuessa erittäin tuuliseksi meni minulla hermo jatkuvasti puista tippuviin käpyihin. Ne sattuvat tippuessaan kymmenestä metristä. Taivas pimeni viiden jälkeen pilvien kerääntyessä Mombasan ylle, tuuli voimistui ja meri kohisi kovaa. Tunnelma alkoi siis olla aika jännittävä.

Vihdoin maikkarin seitsemän uutiset toivat helpotuksen, tsunamivaara on peruttu Intian valtamerellä.

Lievää hermostuneisuutta oli ilmassa, luotettavaa tietoa aiheesta oli vaikea löytää, kenialaiset viestimet eivät tuntuneet reagoivan asiaan mitenkään, ainakaan netissä, sen yhden sanomalehden sivuille ei päivitetty enää uutta tietoa kuin vasta tänä aamuna.

Olihan se suurlähetystökin meitä muistanut lähettämällä sähköpostia tsunamista, ystävällisesti kehoittaen välttämään rannikkoa. Viime vuonna Japanin tsunamin jälkiseurauksena varoitettiin myös itäisen Afrikan rannikkoa olemaan varuillaan, jättiaallon odotettiin iskeytyvän rantaan yöllä kello kolme. Suurlähetystö varoitti tästäkin lähettämällä illalla sähköpostin kello kahdeksan jälkeen. Mitä ihmettä? Jos jotain olisi oikeasti tapahtunut niin olisiko sähköpostin lähettäminen illalla ollut tarpeeksi tehokas varoituskeino? Minä ainakin luin postin vasta seuraavana päivänä. Eikä minun pieneen päähäni ollut edes tullut epäilystä siitä, että Japanin tsunami olisi voinut matkata tänne asti. Tuossa tapauksessa kehno varoitustapa oli vaan hyvä, koska olin silloin yksin kotona, asuimme vielä rantatalossa eikä minulla ollut autoakaan käytössä. Minähän olisin panikoinut koko yön.

Jotenkin sitä vaan kuvittelisi, että Suomen suurlähetystöllä olisi tehokkaampi tapa tavoittaa kansalaisensa, nuo sähköpostien lähettämiset tuntuvat vain käsien pesulta vastuusta. Tottakai meistä jokaisella on vastuu itse itsestään sekä siitä, että seuraamme mitä ympärillä tapahtuu, mutta silti. Tiedottaa nyt vakavista asioista sähköpostitse maassa, jossa sähkökatkot ovat jokapäiväistä todellisuutta ja netin toiminta epävarmaa.

että tämmöistä purnausta tänään.

Totta tämäkin.

Viime päivät olen useasti kysellyt itseltäni, että mitä ne Kenian hyvät puolet olikaan tai olenko mahtanut edes ikinä niitä löytää, voisiko joku muistuttaa?

Riittääkö se, että läheisestä kahvilasta saa hullun hyviä croissanteja ja vielä parempia mantelicroissanteja?

Tai se, että kohtasin perunarakastajan?

Tai se, että Hilda saa metsästää päivät pitkät liskoja?

Tai, että mies tykkää työstään?

Kukaan muu kuin minä ei kai tiedä siihen vastausta.

Tämän viikon on turhauttanut ihan liian paljon se, että netti ei toimi kuin välillä. Ihan miten sattuu. Ja se, että sähköt on poikki vähän väliä. Eilen aamuysistä iltaseiskaan. Maanantaina muutaman tunnin, tiistaina myös.  Ja aina keskellä päivää. Ja aina just silloin, kun on kaikkein kuumin. Lämpöasteet eivät huitele täällä missään uskomattomissa luvuissa, alle 40 ollaan koko ajan, mutta kosteusprosentti lähenteleekin sitten sataa. Tuulettimenkin edessä hiki valuu, se vain onneksi kuivuu nopeasti. Tuuletin ei tosin toimi ilman sähköä. 

Onneksi kehon oma turvotusjärjestelmä toimii ilman sähköä ja nimenomaan lämmöllä. Helpointahan on olla niin, että mahdollisimman vähän vartalosta on kosketuksessa mihinkään. Jotta turvonneet jalat saa koholle on pakko käydä makuulle ja uskokaa minua, se on kuumaa puuhaa. Iltapäivän kuumimmat tunnit, kello 12 -16 on vaikea pysyä hereillä, sitä vaipuu semmoiseen lämpöhorrokseen, johon nukahtaa. Siitä herääminen on kamalaa. Olen yltä päältä hiestä, paikka jossa nukuin on ihan likomärkä. Tukka on liiskautunut ja vaatteet liimautuneet iholle. Kylmä suihku pelastaa, siksi aikaa kun siellä veden alla viitsii olla. Niin ja jos on sähköä, ilman sähköä ei toimi vesipumppu ja ilman pumppua hanasta tulee vedet muutamana pisaran jonona.

Eilen radiossa epäiltiin, että sateet olisivat runsaita tänä vuonna ja alkaisivat jo huhtikuussa. Toivon sitä niin, lämpötila tippuisi silloin edes vähän ja ei sovi unohtaa myöskään viime vuoden kuivuuden aiheuttamaa nälänhätää Somaliassa ja monessa paikkaa Keniaa. Eilinen sanomalehti tosin julkaisi uutisen, jonka mukaan sateet jäävät tänä vuonna vähäisiksi, ota siitä sitten selvää.

Luulin tosiaan, että eniten minua harmittaa netti ja sen toimimattomuus sekä jatkuvat sähkökatkot, mutta ehkä se onkin tämä kuumuus.

Tulin läheiseen kahvilaan (juurikin tänne mistä saa mantelicroissanteja), jossa netti on aina toiminut. Noh, ei se toimi täälläkään. Word-tiedosto tässä vaan täyttyy hyvää vauhtia. Taidan tilata mantelicroissantin. Ja jatkaa Unihiekkaa etsimässä – kirjan lukemista jo toista kertaa.

Blaah, niiden croissantit on loppu. Tää on niin tätä. Mitä ne Kenian hyvät puolet olikaan?

Ripoti ya matibabu = sairauskertomus

Jälleen kerran vapisevat sormet, mustat silmänaluset, tiheästi pumppaava sydän ja mitättömät verenpaineet. En voi olla ajattelematta tällä hataralla päälläni muuta kuin sitä, että minua on pakko odottaa jotain ihanaa Keniassa, jos vain selviän koettelemukset hengissä tai luovuttamatta. Toinen vaihtoehto on se, että minun pitäisi ottaa nyt hyvin nopeasti jalat alleni ja lähteä menemään tästä paikasta, lopettaa elämäni tuhlaaminen vatsatautiin.

Viime lauantaista alkanut vatsatauti vei keskiviikkona taas niin heikkoon kuntoon että oli lähdettävä jo niin tutuksi tulleelle lääkärireissulle, antibioottia vaan lisää nassuun. Karkeasti sanottuna olen joka toinen viikko lääkärissä ja antibioottikuurilla ja sitten taas joka toinen viikko saan yksittäisen ohimenevän vatsakohtauksen, joka on niin penteleen kivulias. Viikko sitten otettiin veriviljely, tulokset saamme maanantaina, jos siellä on jotain tuloksia jakaa. Veriviljelystä pitäisi nähdä millainen bakteeri taikka virus on kyseessä. Tehtiinpä minulle myös allergiatesti, koska olkavarsia on alkanut kutittamaan niin paljon öisin, että nukkumisesta ei tule mitään, jos siihen olisi vatsalta mahdollisuus.

Jos veriviljelystä ei tule tulosta, niin sitten en tiedä mitä tehdä. Tänne en ainakaan jää, jos asiantuntevaa hoitoa ei löydy.

Ainoa, joka tästä kiittää on peilikuvani, kiloja on alkanut rapisemaan pois.

Niin ja miehellä menee samaa tahtia, vuoroviikot ovat vaan erit plus että pakki on alkanut vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen kasvamaan.

Msaada Kenya, msaada = auta Kenia, auta

Oi Kenia, miksi teet elämästäni niin hankalaa? Miksi raivostutat minua päivästä toiseen? Miksi et vaan voisi olla lempeä ja toivottaa minua tervetulleeksi? Miksi sinun tarvitsee vedättää aina, vaikka tilaisuutta ei edes olisi? Miksi sinua on niin vaikea ymmärtää? Miksi et näytä edes jääkiekon mm-kisoja? Miksi annat hetken lämpöä ja heität sitten jäitä niskaan tai paremminkin puukotat selkään?

Voiko tälläiseen yhteiskuntaan sopeutua? Kun ei tätä voi edes käsittää. Lomalaisena, ulkopuolisena leijailijana Kenia on helppo ottaa vastaan, voi katsella lasien läpi kerjääviä äitejä vauvoineen, rauhoittaa mielensä antamalla rahaa katupojalle, rannalta voi ostaa upeita kankaita ja huiveja, mennä niiden kanssa takaisin kotiin ja muistella kaunista ja ah niin kovin eksoottista Afrikkaa. Kookospalmun alle iloisesti laulava tarjoilija tuo mitä maukkaimpia cocktaileja, illalla voi laittaa essun päälle tarjoilijan avustuksella ja syödä elämänsä isointa hummeria (ihan vain herätäkseen aamuyöstä mombasa expressin yllättäessä -okei, tää on ilkeä välihuomautus) ja aamulla jatkaa taas päiväänsä altaassa lilluen.

Entä kun pitäisi saada arki luistamaan? Kun, joka asiassa pitää vältellä paljastuvansa muzungoksi eli valkoiseksi eurooppalaiseksi niin alkaa jo sapettaminenkin riittämäään. Tuntuu, että kaikki on niin helevetin hankalaa, mikään ei suju niin kuin on tottunut, mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Vain siihen voi luottaa, että minua yritetään huijata joka tapauksessa.

Miten valheelliselta kaikki tänään tuntuikaan, kun auto tulee hakemaan pihasta, vie minut kaverin kanssa katsomaan yhtä kauppaa, josta kiiruhdamme yhteen kaupungin hienoimmista hotelleista viettämään rentouttavaa hetkeä. Siellä kipitämme kohti spata, mietin mielessäni, että kenen elämää elän, haluanko elää sen jonkun muun elämää, kulkea kuskin kyydillä kohti spata, saada siellä sieluttoman hoidon ilman mitään muuta tunnetta kuin inhotusta tukassa, koska se on lääpitty öljyllä tuhannen rasvaiseksi. Arvaatte varmaan vastauksen, en halua. (Oikeasti tuo autokuski on kyllä tehnyt elämästäni tällä viikolla miljoona kertaa parempaa ja avartanut mieltäni paljon.)

Minulla taitaa olla edelleen pahemmanlaatuisia sopeutumisvaikeuksia. Ehkä minun pitää rakastaa ensin Keniaa, jotta Kenia voi rakastaa minua takaisin. Voi Kenia, miksi olet niin vaikea?

ps. en vieläkään tiedä miten tuo muzungo kirjoitetaan oikeaoppisesti.

pps. värisevää sielua ei saa tallata, vinkkivinkki Kenia!

3.5.2011

Muutto tuntemattomaan osoittautui sangen mielenkiintoiseksi, paikan omistaja oli vasta taannoin päättänyt, että tekee talosta lomatalon. Mikäpä siinä, sijainti on loistava, tuuli käy niemenkärjessä jatkuvasti, isot laivat lipuu ohi ja rannan erottaa pihasta vain portti. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kertoa, että piha on täynnä kanoja ja ankkoja, ankoilla on iso pesue pikkuankkoja, tai ehkei kukaan ymmärtänyt, että meidän koirat syö ne kanaset tai vähintään katkaisee niskat. Siipikarjavaara on lukinnut meidät kaltereiden taakse terassille.

Talon omistaja, intialainen mama, häärää keittiössä, talossa ei nimittäin ole mitään keittiöön liittyvää tavaraa kuin jääkaappi. Niinpä mama saapui äsken kahden auton voimin laittamaan keittiön kuntoon. Tosin kaikki vain laitetaan kaappiin suoraan enkä tohdi sanoa, että ne pitäisi pestä ensin. Pääsen minäkin kuluttamaan aikaani johonkin, kunhan he poistuvat. Tosin just nyt minun pitäisi olla jossain ihan muualla, käymässä läpi toreja ja kauppoja etsien uuteen kotiimme huonekaluja, uunia, jääkaappia ja mitä näitä apareetteja nyt arkeen tarvitsee.

Tällä rannalla ei juuri puhelimeen puhuta, kuuluvuutta ei ole. Netti toimii kun toimii. Zeniläisen mielentilan ja minun välillä on esteenä vain tämä pirun muovituoli.

Ameeba, osa xxx

Nyt koetellaan naista ihan urakalla, viikonlopuksi ameeban selkä alkoi taittumaan, sunnuntaina ruoka maistui jo, mutta ihan vaan saadakseni siitä myrkytyksen. Eilinen oli sitten aika vaisu päivä, miehen kanssa molemmat saimme saman ruokamyrkytyksen, joko sunnuntain buffet-pöydästä tai sitten kotona valmistetusta kalasta. Joka tapauksessa taisin vannoa silloin itselleni, että kala ja meren antimet ovat osaltani nautittu. Taidan pitää ainakin paussin, ehkä sitten Suomessa lomalla...

Blogitauko taitaa siis venyä vielä huomisen puolelle. Hengissä ollaan kuitenkin, kiitos Väinämöisen palttoonappien.

Ameeba

Ihan pian ollaan taas sorvin äärellä. Toimintahäiriöitä kropassa - ameeban hyökkäys osa kaksi.

Jumamosi = lauantai

Hikeä ja lisää hikeä. Asuntoesittelyjä viisi tuntia. Havaintojeni mukaan paikalliset hikoilevat yhtä paljon, onkohan tämmöisellä hikoilulla terveydellisiä hyötyjä taikka haittoja? Vähintään reilua olisi, jos hikoilu ilman fyysistä aktiivisuutta kuluttaisi paljon energiaa.

Eilen illalla ikkunoita sulkiessa huomasin tämmöisen otuksen etupihalla ihan sen hippioven takana. Ilman kameraa en saanut selvää, että mikä se oli. Veikkasin hämähäkkiä, mutta rapuhan se oli ja ihan valehtelematta parin kämmenen kokoinen. Se ei tosin liikkunut sivuttain eikä edes taaksepäin vaan ihan eteenpäin olettaen, että kuvan yläreunassa on pää. Pahoittelut kuvanlaadusta, se on normaaliakin kehnompi, mutta oli pimeää ja käteen sattui pokkari. (järkkärillä olisin tuskin saanut pimeän aikaan mitään kuvaa aikaiseksi.)

Aamurutiinini ovat saaneet uuden lisän, tuon ikkunoiden availun. Kaikki talon ikkunat, ovet ja mahdolliset luukut avataan ensitoimin aamuisin ja iltaisin ennen ilmatoinnin napsauttamista taas suljetaan ikkunoita ja ovia.

Ps. Hilda on oppinut taitavaksi siilin käsittelyssä. Nykyään se kantaa niitä sujuvasti suussaan, kiepsauttaa ne ylösalaisin eikä ole milläänsäkään, vaikka siili puhisee ja pitää hirmuista ääntä. Minua hirvittää aika lailla, voi kunpa tuo siili poloinen ymmärtäisi lähteä pois täältä.

Pps.Talonmiehemme mukaan siilinliha on oikein maistuvaa.