Kahdessadas

Kuvastakoon tämä blogini 200. postaus sitä mitä tämä kaikki on suunnilleen ollut. Jos Namibiassa sai tanssia ruusuilla niin täällä tanssitaan kaivaen kiukkupiikkejä ahterista pois ja niitä piikkejä tuntuu olevan  loputon määrä. Tarkoituksenani oli tänä aamuna pohtia sitä kuinka ihmiset lukevat blogiani niin eri tavoin, rivien välit saavat merkityksensä lukijan ajatuksissa, usein erilaisina toisistaan ja minun ajatuksista. Sitähän se kai on, kirjoittajan ja lukijan välinen suhde. Mutta sitten tuli epämääräinen piikki sähkökatkoja, nettitaukoja, kiukkupuheluita netin operaattorille.

Toiset ovat sitä mieltä, että minulla menee tosi hyvin, olen hyvinvoiva ja nautin elämästä. Jollekin näyttäydyn surkeana kotirouvana, joka ruikuttaa kaikesta. Yksi ei ymmärrä kuinka olen lähtenyt Keniaan ja mollaan sitä aina, näyttäytyen siirtolaisrouvan perikuvana. Joku ajattelee, että asenteeni on rento ja yritän toimia niin hyvin kuin mahdollista tässä ympäristössä. Yhden mielestä asenteeni on muuttunut kolmen tällä mantereella eletyn vuoden aikana, positiivisesta negatiiviseksi.

Itse en aio lähteä itseäni sen enempää julkisesti analysoimaan, mutta tunnistan itseni siitä, että silottelen blogikuvaani, asenteeni on muuttunut ja nimenomaan negatiiviseen suuntaan ja voisinpa vielä sanoa, että Keniassa oloni on ollut enemmän surkeaa kuin mitään muuta. Helppoa tämä ei ole ollut.

Joka tapauksessa aamulla tunsin tarvetta puhua elämän kauniimmista puolista, ladata muutaman kuvan eiliseltä ja hieman paistatella tulevaa sekä miettiä mitä lukijani minusta ajattelevat ja miten se kohtaa sen mitä itse itsestäni ajattelen. Viikonlopun kestänyt netittömyys (sen merimiehen heittämän ankkurin jälkeen meni sitten meidän nettimastomme tuosta ihan vierestä kaatumaan) näytti päättyneen tänään. Viime yönä sähköt ei menneet kertaakaan ja olo oli lähes mairea.

Ei nannaa kuitenkaan mahan täydeltä. Menihän ne sähköt sitten kuitenkin, just kun olin klikannut kaikki netin luetut sivut pois ja lataamassa uusia. Pieneltä kuulostava vastoinkäyminen saa isot mittasuhteet kun niitä vastoinkäymisiä on jatkuvalla syötöllä. Tapanani on tosiaan jo pidemmän aikaa ollut avata mahdollisimman monta nettisivua auki jolloin sähkökatkon tullessa ei nettitoimintani häiriinny välittömästi. Tänään ajoitus meni vain pieleen. En ehtinyt avata yhtään lempiblogiani, en yhtään uutista, en päivittää facea enkä edes sähköpostia. Mikä takaisku... mutta yritäpä itse keksiä tylsiin ja tyhjiin päiviisi tekemistä. Minulle kone ja netti on pääsylippu pois näistä pienistä arjen ympyröistäni.

Sähköjen tullessa takaisin, ei netti enää toiminut. Hurraa. Mielenhäiriö oli kypsynyt. Ei huvittanut enää mikään muu kuin hokea kirosanoja peräjälkeen. Pohditaan sitten joskus muulloin niitä elämän kauniita puolia.

Vihaan näitä katkoksia. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan itse sähköttömyyttä ja ihan myös sitä mitä tunteita se saa minussa aikaan. Miksen voisi olla ajatuksiltani hiukkasen toisenlaisempi? Jos ennen ulkomaankomennusta ymmärsin ja hyväksyin ihan liikaa, liikaa siinä mielessä että olin mielestäni ihan liian avoin ja helposti huijattavissa niin nyt en sitten ymmärrä mitään. Missä olet seesteisyys ja rauha? Alkaisitko huomenna? Huomenna on suuri päivä minulle, oloni saa uudenlaisen merkityksen, kauan kaivatun statuksen monen vuoden tuuliajon jälkeen.