Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

20.1.2014

Blogille suunta

Blogin ulkoasu kyllästyttää, pienellä vaivalla värit katosivat ja jäi lähes mustavalkoinen sivu. Miellyttää näin enemmän sielua ja silmää, tänään. Tykkään kirjoittaa jos ja kun siihen on aikaa ja ajatuksia sekä virtaa. Blogini punainen lanka on kai aina ollut jonkinlainen raportointi niin kovin eksoottisesta elämästä päiväntasaajan toisella puolella. Asemapaikan vaihduttua Suomeen meni ajatukset ja virta. Pienen pienin askelin sitä virtaa alkaa taas tulla, ajatukset ovat yhtä sekanaiset kuin aina ja aikakin rajoittuu muutamaan hetkeen viikossa. Kun lapsi nukkuu, pitäisi hoitaa työhommia eikä riekkua muilla mailla.

Aloitetaan silti kuitenkin kertauksella minusta, näin uuden vuoden ja uuden puhdin kunniaksi (eri asia on kuinka kauan sitä taas piisaa). Itsensä määritteleminen sekä esitteleminen on muuten todella vaikeaa jos haluaa välttää perusjuttuja kuten että olen äiti, vaimo, koiranomistaja ja fysioterapeutti. Olenkohan niitä nimenomaan tuossa järjestyksessä kuten ne spontaanisti luettelin? Mutta siis, odotan kovasti parin viikon päästä häämöttävää etelänlomaa Kanariansaarille, minä ja lapsi lähdetään mun lapsuusperheen kanssa viikoksi eri maisemiin. Odotan myös innolla pian starttaavia pilates-kurssejani. Kävin syksyn ajan fysioterapeuteille ja ammattilaistanssijoille suunnattua Basi Pilates -koulutusta ja pääsin loppukokeista kunnialla läpi. Syön suklaata valtavia määriä, kiukuttelen iltaisin, jos koirien ulkoilutusnakki napsahtaa minulle juuri ennen kuin olisin sukeltamassa peiton alle, haaveilen kokkauksesta ajan ja ajatuksen kanssa (onnistuin eilen tekemään ehkä kamalinta ruokaa ikinä), onnistun pitämään kodin suht järjestyksessä vaikka lapsi vähintään kymmenen kertaa päivässä levittää kaikki lelunsa kaikkialle. Haaveilen Oi mutsi mutsi -blogissa tutuksi tulleesta 52 viikkoa ja 52 kuvaa -sarjasta. Siinä 52 viikon ajan otetaan kuva äidistä ja lapsesta joka viikko, näin tallentuu kokonaisen vuoden ajan elämää kameran linssin läpi. Edelleenkin vaan minulta se toimiva kamera uupuu.

Olkoon tämä blogini tästä alkaen yhtä rönsyilevä ja päätön kuin ennenkin, punaisena lankana ylimalkaisesti elämä.


17.1.2014

Menossa just nyt


Mietin kovasti miten paljon vaatteita tulisi laittaa, että voin viedä lapsenkin ulos. Itseni pelastaa nuoruusvuosina lahjaksi saamani aito ja alkuperäinen norjalaisneule. Se vaan toppatakin alle niin pelastus on taattu. Toinen koira, Hilda, on ihan hätää kärsimässä. Tassut jäätyvät samantien eikä ulkoilusta meinaa tulla mitään.

Tavoitteeni on saada oma yritys pyörimään täysillä tehoilla tänä vuonna, muutamia lankoja on jo vedelty ja lähiviikot tuovat toivottavasti lisää tietoa. En ole ikinä nähnyt itseäni yrittäjänä, enkä kuusi vuotta sitten  Afrikan asujanakaan. Nyt fiilikset ovat hyvät kummankin asian suhteen. Näin juuri saksalaisnuorten tekemän reissuvideon Namibiasta, niin kliseinen kun se olikin niin ihan yhtä paljon se herätti hihkuvaa oloa ja liikutusta, myös välittömän halun päästä sinne lomalle.

Hipun kanssa kolistellaan kattiloita aamupäivät, ulkoillaan koirien kanssa ja ilman. Käydään muskarissa, uutena juttuna seurakunnan järjestämässä perhekerhossa ( mikä oli eka kerran perusteella ihan tosi mukava ja tervetullut juttu, siellä toivotettiin tervetulleeksi itse leivotuilla sämpylöillä ja isolla leikkialueella. Jatkettiin laululla ja tanssilla, jumalan kämmenellä oli ainut ns.virsi, tanssittiin vähän ja lopuksi vielä askarreltiin hieno taideteos), ensi viikolla meinaan, että mennään tutustumaan sirkuskerhoon. Kolme iltaa viikosta olen toistaiseksi vielä töissä.

Viime syksyn sameus alkaa tuntua pikkuhiljaa jo eletyltä ajalta, en olisi osannut ajatella aiemmin palaamisen kotmaahan olevan näin raastavaa. Jos kulttuurishokki uuteen maahan tullessa on monelle tuttu käsite, niin paluushokki onkin jo tuntemattompii. Sanotaan myös, että palaaminen on usein vaikeampaa kuin kokonaan uuteen sopeutuminen.

Ruoka uuniin. Lapsi villoihin. Ulos. 

Aurinko paistaa niin alhaalla lähes kirkkaalta taivaalta. Asteita on -16. Tajuttoman kaunista.

7.1.2014

Vuoden eka purnaus ( toivottavasti myös viimeinen)

Viime vuoden loppu siitä syyskuusta alkaen on ollut aikamoista selviytymistä päivästä toiseen, painimista syvissä vesissä synkeä mieli kumppanina. Ei siitä sen enempää, sen verran vain on todettava, koska olen tyystin jättänyt blogini huomiotta. Ei ole ollut minkäänlaista mielenkiintoa kirjoittamiseen.

Muutama päivä sitten kaupassa käydessä minut valtasi surumieli. Juuri heippa-sanan oppinut poikani vilkutteli maksettuamme kaikille ja jokaiselle iloisesti heippaa hokien eikä kukaan, ei yksikään ihminen välittänyt vastata. Ajattelin heti mielessäni, että kyllä minä ainakin sanoisin heippa jos näkisin lapsen joka minulle vilkuttaisi. Uskon, että me kaikki sen tekisimme, jos lapsi todellakin seisoisi tai olisi suoraan näkökenttämme keskiössä antamatta mahdollisuutta kääntää katsetta muualle. Mutta jos on mahdollisuus katsoa muualle niin silloin katson herkästi muualle. Mistä ihmeestä tämä kumpuaa? Tottahan on, että pian pieneni lopettaa heipat ja vilkuttelen, koska vastakaikua ei saa ja liittyy mukaan välinpitämättömien joukkoon. Niin surullista (ja suomalaista).

En sano, että aina näin olisi, mutta sanon kuitenkin, että on enemmän poikkeus ja huomionarvoista jos on lämmin vastaanotto. Johtuuko monen suomalaisen kokema vastenmielisyys lapsia kohtaan siitä kuinka heitä on kohdeltu lapsina?