Mietin kovasti miten paljon vaatteita tulisi laittaa, että voin viedä lapsenkin ulos. Itseni pelastaa nuoruusvuosina lahjaksi saamani aito ja alkuperäinen norjalaisneule. Se vaan toppatakin alle niin pelastus on taattu. Toinen koira, Hilda, on ihan hätää kärsimässä. Tassut jäätyvät samantien eikä ulkoilusta meinaa tulla mitään.
Tavoitteeni on saada oma yritys pyörimään täysillä tehoilla tänä vuonna, muutamia lankoja on jo vedelty ja lähiviikot tuovat toivottavasti lisää tietoa. En ole ikinä nähnyt itseäni yrittäjänä, enkä kuusi vuotta sitten Afrikan asujanakaan. Nyt fiilikset ovat hyvät kummankin asian suhteen. Näin juuri saksalaisnuorten tekemän reissuvideon Namibiasta, niin kliseinen kun se olikin niin ihan yhtä paljon se herätti hihkuvaa oloa ja liikutusta, myös välittömän halun päästä sinne lomalle.
Hipun kanssa kolistellaan kattiloita aamupäivät, ulkoillaan koirien kanssa ja ilman. Käydään muskarissa, uutena juttuna seurakunnan järjestämässä perhekerhossa ( mikä oli eka kerran perusteella ihan tosi mukava ja tervetullut juttu, siellä toivotettiin tervetulleeksi itse leivotuilla sämpylöillä ja isolla leikkialueella. Jatkettiin laululla ja tanssilla, jumalan kämmenellä oli ainut ns.virsi, tanssittiin vähän ja lopuksi vielä askarreltiin hieno taideteos), ensi viikolla meinaan, että mennään tutustumaan sirkuskerhoon. Kolme iltaa viikosta olen toistaiseksi vielä töissä.
Viime syksyn sameus alkaa tuntua pikkuhiljaa jo eletyltä ajalta, en olisi osannut ajatella aiemmin palaamisen kotmaahan olevan näin raastavaa. Jos kulttuurishokki uuteen maahan tullessa on monelle tuttu käsite, niin paluushokki onkin jo tuntemattompii. Sanotaan myös, että palaaminen on usein vaikeampaa kuin kokonaan uuteen sopeutuminen.
Ruoka uuniin. Lapsi villoihin. Ulos.
Aurinko paistaa niin alhaalla lähes kirkkaalta taivaalta. Asteita on -16. Tajuttoman kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti