Nielut ja ipadit

Viime viikko ei mennyt ihan putkeen, sairastupaa kyllä vietettiin, mutta ei Hipun nieleurisaleikkauksen vuoksi vaan ihan vaan flunssan ja rähmäisten silmien takia. Keskiviikkoaamuna olisi pitänyt mennä leikkaukseen, mutta tiistai-iltana Hipulle nousi kuume ja leikkaus peruuntui. Keskiviikkoiltana oltiinkin sitten Tyksin päivystyksessä ja molemmilla pojilla todettiin silmätulehdus. Siihen auttoi onneksi nopeasti silmätipat, pienelle helppo antaa ja isommalle ei niinkään. Maanittelu, lepertely, uhkailu ja lopulta lahjonta. Lahjonta toimi, panoksenaan jäätelö.

Viisi päivää lähes koko ajan kotona on jokseenkin haastavaa. Lauantaina oli pakko pitää miehen kanssa palaveri, missä mietittiin miten paljon 2,5-vuotias voi käyttää ipadia taikka katsoa telkkua. Toki sisällä vietetyt päivät lisäävät käyttöä, mutta silti vaikka on kipeä niin ei niitä mielestäni voi katsoa kaiken aikaa. Päädyimme siihen, että lapsi saa katsoa illan pikkukakkosen (60min) ja aamulla sen mitä ehtii. Harvoin illallakaan katsoo koko jaksoa eikä joka ilta olla edes kotona. Telkkuajan lisäksi kolme lastenohjelmaa ipadilta, lastenohjelmat kestää max 20 minuttia eli niistäkin voi tulla jo tunti päivässä eli noin niinku periaatteessa Hippu saattaisi katsoa lastenohjelmia kolmekin tuntia päivässä. Se kuulostaa rajulta ja isolta määrältä, tiedän. Telkkua en koe ongelmaksi, koska sitä Hippu harvoin katsoo pitkiä aikoja, mutta tuo ipadi on kyllä kamala laite, koukuttava niin lapselle kuin aikuiselle. Sitä en voi kieltää etteikö se olisi välillä huojentavaa antaa lapsen katsoa ipadia ja istahtaa hetkeksi vaikka juomaan kuppi kahvia tai syöttää vauvaa rauhassa tai tehdä ruokaa. Mutta sitten taas ne raivarit, joita lapsi saa kun ipadi ei vaikka toimi (netti pätkii) tai jos ipadi pitää antaa pois, ovat ihan poskettomia, ilman mitään tolkkua. Niitä raivareita todistaessa ei voi olla ajattelematta, että ipadi on liikaa noin pienelle ihmiselle ja että se turmelee pienen ihmisen sielua. Vaikeaa tämä rajojen määrittely. Tiukasti olen pitänyt parhaani mukaan kiinni siitä, että ruoka syödään yhdessä saman pöydän äärellä ilman mitään välineitä. Vaikeaa sekin. Ja sitten taas toisaalta jos olen yksin niin mitä tee, selaan nettiä ja syön samalla, olen sohvalla ja herkuttelen telkkua katsoesssa, silloin olen yksin ilman seuraa, joten se on minulle eri asia. Uskon siihen, että elävä ja edessä oikeasti oleva toinen ihminen on parempi vaihtoehto kuin ruudun takana oleva, siksi yhteiset ruokailut ja siksi osittain ipadin rajoittaminen.Toinen osa rajoittamista on se, että suosin fyysisiä leikkejä joissa oma mieli ohjaa toimintaa.

Nyt odotellaan uutta aikaa nielurisaleikkaukseen, sanoivat että tulisi jo ennen joulua. Toivon itse, että tulisi vasta joulun jälkeen tai sitten hyvissä ajoin ennen joulua.

Räkäkadut Suomessa

Sitäpä minä vaan, kun olin kaveria tapaamassa ja kerroin Suomi-lomastani hälle, niin jätin kertomatta sen mikä eniten hyppäsi tänä kesänä silmille. Johtuiko se silmille hyppääminen sitten siitä etten itse ollut menossa mukana vai olenko nyt ollut jonkun maagisen ajan poissa Suomesta, jotta asia jotenkin hyppäsi silmille niin räikeänä vai mitä, mutta herranjestas sitä juoppojen määrää.

Ilta yhdeksän jälkeen ei kaupungilla juuri selvää aikuista vastaan kävellyt, vastaan tuli kyllä remuavia ja kovaäänisiä känniläisiä, ympärilleen kuseskelevia miehiä, kaikenikäisiä pariskuntia suuteloimassa kitarisoja ja kourimassa takapuolia, harittavia katseita ja kompurovia askeleita.

Keniassa on jokseenkin ihan normaali näky nähdä lapsia illalla ravintolassa, Suomessa minulle tuli pelko, että viranomaiset tulevat ja vievät lapseni minulta, kun sen niin myöhään olen ravintolaan (ruokaravintolaan) ottanut mukaani ja kärräilen ympäri humalaisia katuja mukanani. Viimeisinä päivinä ei sitten enää huvittanutkaan ottaa vauvaa illalla syömään, mieluummin haki takeawaynä ateriansa.

En tuomitse alkoholin käyttöä, rakastan itsekin sitä rentouden tunnetta, joka muutaman lasin avulla nousee, mutta kiesus miksi pitää räkä poskella örveltää, juoda nimenomaan sen takia, että se räkä siellä poskella roikkuisi?

Piip-piip, miten meidän käy?

Ote kaverin facebook-statuksesta:


"Fact one: Currently humanity uses 30 percent more of our planet’s natural resources than we can replace. Fact two: If everyone on this planet wanted to live with the lifestyle of the average European, we would need three planets’ worth of resources to pull it off. Fact three: If everyone on this planet wished to live like an average North American, then we’d need five planets to pull it off."


Elikkäs tärkein viesti tuossa yllä on minulle se, että tapa, jolla elämme on kestämätön luonnonvaroja ja maapalloamme ajatellen. Jos jokainen pallontallaaja eläisi kuin eurooppalainen, pitäisi meillä olla kolmen maapallon verran luonnonvaroja käytössä. Mutta kun ei ole.


Välillä omatunto yrittää piipittää minulle, että lopeta tuo valitus. Valitus siitä, kun ei ole tarpeeksi viileää, siitä kun en löydä kaupasta mitä haluan (täällä oli muuten yli viikon kestävä puute maitotuotteista, nakumatin jugurtti, juusto, voi ja muut maitotuotehyllyt loistivat paljaina ja kun minä sitten maanantaina hamstrasin pari törkyhintaista juustoa ja viimeiset jugurtit ja maidot niin eikö tiistaina hyllyt olleet täynnä ja pulasta ei tietoakaan, liekö ollut nakumatin oma varastontyhjennyskikka). Siitä, kun netti ei toimi kunnolla (se merimiehen rikkoma kaapeli ei vieläkään ole korjattu loppuun asti). Ja siitä, kun mikään ei toimi niin kuin olen tottunut. Vaadin asioita, joista moni ei ole täällä kuullutkaan tai ikinä osannut edes kaivata. Sopeudun siis huonosti ympäristööni. Mutta kun minä tiedän, että nuo vaatimani asiat ovat mahdollisia, myös täällä. Jos ne vain olisivat muillekin yhtä tärkeitä kuin minulle. Jos olisi niin miten kävisi?

Kuvitellaan sitten, että yhtäkkiä kaikilla olisi mahdollisuus ilmastoituun asuntoon, toimivan nettiin, omaan autoon, lämpimään veteen ja puhtaaseen veteen, miten tämän maapallon kävisi? Miten kauan länsimaalainen elämäntapa pitäisi meidät hengissä? Puhumattaakaan kaikesta matkailusta mitä monet länkkärit harrastaa.

Omantunnon piipittäessä edelleen säälittävän pienellä teholla, vaimennan sen miettimällä, että olen kulttuurini tuotos, minulle kaikki nuo elämän perusmukavuudet ovat aina olleet itsestäänselvyyksiä, niitä koskaan sen enempää miettimättä. Mökki on tuonut eksotiikkaa ilman juoksevaa vettä ja vesivessaa, mummola omintakeisella kaivovedellään ja hieman hitaammalla nettiyhteydellä sekä leivinuunilla.

Namibiassa minun ei ikinä tarvinnut poistua omalta mukavuusalueeltani, olisiko siellä ollut kaksi kertaa sähkökatkos, joka kesti puoli tuntia (oman talomme sähkökaapelit onkin sitten oma juttunsa), vettä tuli aina ja siinäkin suurin ongelmani oli pieni vedenpaine.

Keniassa ollaan (ehkä jopa onneksi) niin eri vaiheessa kehitystä menossa, että täällä länkkäri saa pudistella päätänsä monta kertaa päivässä, huokaista ja luovuttaa. Ja tanssia voitontanssia ilmastointilaitteen edessä, kun se vihdoin illan kuumina ja hämärinä tunteina pärähtää käyntiin. Voiko silloin mikään tuntua paremmalta kuin ne ihoa ja oloa välittömästi viilentävät puhallukset? Ei. Jopa koirat autuaasti kaatuvat lattialle ottamaan tuon helpotuksen vastaan, kunnon länkkärikasvatuksen saaneena :)

Meidän ihana puutarhurimme sanoi hiljattain ettei ikinä olisi uskonut, että tekee ruokansa kaasuhellalla avotulen sijaan, että se on hänelle yhdenlainen unelmien täyttymys. 

En sitten tiedä mikä olisi se oikea tapa toimia ja elää vai onko sellaista edes olemassakaan? Tarvitseeko länkkärin potea huonoa omaatuntoa siitä, että kaikilla ei asiat ole samalla tavalla? Onko oikeudenmukaisuuden mittari absoluuttinen ja kuka sen voi määrittää? Onko se todellista kehitystä, että joka hetki tulee uutta, mikä tuhoaa samalla luonnonvaroja?


Olisi kiinnostavaa tietää tai osata laskea, että kulutanko nyt luonnonvaroja enemmän vai vähemmän kuin Suomessa asuessani. Veikkaan, että täällä kulutus on pienempää, mutta en sitä mene vannomaan. Suomessa olin huomattavasti tietoisempi asioista, suosin parhaani mukaan kestäviä ratkaisuja, kierrätin ja yritin olla niin vihreä kuin se oli silloin mahdollista. Täällä moisten valintojen tekeminen ei ole arkipäiväistä tai se ei ainakaan ole tehty niin helpoksi ja valmiiksi kuin Suomessa. Niin ja monesti sitä valintaa ei ole. Olen onnellinen, jos on sähköä, minua ei kiinnosta onko se tuotettu tuulella vai bensalla. Kaupan hyllyillä ei ole luomutuotteita, ellei ne sitten ole muualta tuotuja, jolloin koko luomun idea mielestäni kariutuu ja menee pahasti metsään. Olen yltiötyytyväinen siitä, että uudessa terveyskaupassamme on Pandan lakua, joka tulee Keniaan Kanadan kautta. 


Raijasiin tyytyväisenä kaikki Hippusen kamat Suomesta tänne ja tekisin sen uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Hyvin pikaisen harkinnan jälkeen päätin olla käyttämättä kestovaippoja täällä, se kun vaan ei olisi oikein mahdollista. Pesukone pesee tasan yhdellä lämpötilalla ja käsipesuaineet koen liian voimakkaiksi. Niin ja se pesukone on tosi iso ja pesee useita tunteja yhtä koneellista. Suomessa asia olisi mitä luultavimmin ollut toisin. 


En oikein tiedä kuinka suhtautua itseeni tässä asiassa, joka oli minulle vielä joskus niin tärkeä ja joka hiipuu koko ajan vaan kauemmaksi. Aika näyttää kuinka vihreiden arvojen käy, kun joskus palaan sinne missä niitä tietoisesti tulee toteutettua. Täällä kai on vihreä jo ihan luonnostaan, toteaa hän, jonka auton tankillisella (60l) pääsee maksimissaan 300km.

Hämmästys

Eilisessä sanomalehdessä Daily Nationissa oli ollut ilmoitus Mombasan kaupungilta. Kaupunki ilmoitti, että talon omistajien Mombasassa on maalattava talonsa 16 päivän sisällä tai tulee sakkoja. Toisin sanoen jokainen talo tässä kaupungissa on maalattava. Kaupunki ilmoitti myös aloittavansa tarkastukset määräyksen noudattamisesta.

Mistäköhän löytyy tarpeeksi maalia? Mistä löytyy tarpeeksi monta maalaria ja jokaiselle vielä tikapuut?

Ainii. Kaupungin herrat taitavat olla akuutissa rahapulassa ja näin voi kerätä nopeasti varoja. Mielivaltaisilla ja täyisin järjenvastaisilla keinoilla? Mites siellä? Kuinka akuutti rahapula hoidetaan?

Pelko

Uuden lukijan kommentista noussut aihe on mielenkiintoinen. Pelko. Ennen Namibiaan muuttamista minuakin pelotti ihan hirmuisesti, lähinnä kaikki. Ensimmäisinä päivinä Kapkaupungissa, kun koko elomme tällä mantereella alkoi, en uskaltanut liikkua hotellin ulkopuolella yksin ollenkaan. Olinhan kuullut kuinka siellä murhataan, raiskataan ja ryöstetään ihmisiä. Kun sitten uskaltauduin kadulle, painoin laukun tiukasti vatsaa vasten eikä siellä laukussa varmaan ollut kuin kaikkein välttämättömin, ja lähdin joka suuntaan pälyillen nopeasti harppomaan kohti päämäärääni.

Namibiassa ensimmäiset päivät sujuivat koomisesti nekin. Tuuletin uutta kotiamme niin, että valvoin ikkunan vieressä ettei kukaan tule siitä sisään. Siirryin seuraavan huoneeseen ja tein saman kunnes koko talo oli tuuletettu, kehnosti tosin.

Melko pian Kapissa tajusin, että suurin osa keskustan ja rannan aluetta ovat turvallisia liikkua päiväsaikaan ja että ne pelottavat murhapaikat ovat siellä minne minä tuskin koskaan eksyisin. Köyhistä köyhimmissä townshipeissä, surullista ja totta. Pelko jäi muistoksi.

Namibiassa pelko lientyi vielä nopeammin. Asuinalueemme vierestä kulki tasan yksi tie, tie, joka oli tyhjää täynnä seuraaviin kaupunkeihin. Pahan yrittäjille ei voisi käydä hyvin, koska pakenemisreittejä ei olisi kuin tuo yksi. Niin ja muutenkin, ei se vaan sopinut siihen hiekkadyyni ja valtameri-idylliin. Tiedon karttuessa tuli myös selväksi, että Namibiassa on vähemmän rikollisuutta kuin esimerkiksi Suomessa ja siitäkin suurin osa pääkaupungissa.

Noiden haparoivien ensiaskeleiden jälkeen en ole pelännyt, en ole osannut. Olen toki pelännyt henkeni edestä muutaman hullun kuskin kyydissä, ja silloin kun tapasin sarvikuonot ekaa kertaa, mutta en siinä mielessä että turvallisuuttani olisi uhattu väkivalloin. Namibiassa taudit (malaria, kulkutaudit, dengue ym) eivät juurikaan esiinny ja rannikon sää oli mitä mainioin noin helposti tarttuvia tauteja ajatellen, ne ei siinä ilmastossa juurikaan viihtyneet. Toki HIV on todellinen, mutta senkin voi omalla käytöksellään torjua.

Keniassa en ole kertaakaan tuntenut turvallisuuteni olleen uhattuna. Yksi täysin holtiton ilta on tullut vietettyä Nairobissa, mutta luojan kiitos mitään ei tapahtunut. Omalla käytöksellään voi vaikuttaa niin paljon, vaikka toki paljon pahaa tapahtuu ilman, että olisi itse siihen suotuisasti vaikuttanut. Keniaan muuttaessa luin lähetystön matkustajatiedotteen, jossa teksti on erittäin kovaa, mutta  myös totta. Joka viikko täällä kuulee, että joku on ryöstetty tai jotain pahaa on sattunut. Al Shabaab tuossa naapurimaassa on täyttä totta, ihmisten eriarvoisuus on täällä hyvin räikeää, demokratiasta tai mistään tasa-arvosta ei voi puhua, syitä järjettömille teoille ei ole haettava kaukaa. Ne on kaikki ihan tässä ympärillä.

Keniassa minua eniten on hirvittänyt nimenomaan terveyteen liittyvät seikat. Eilen facebookkiin oli joku linkannut, että vitutukseen voi kuolla, jopa 15 vuotta se voi lyhentää elinikää. Mitenkähän vitutuksen kesto korreloi tuohon eliniän lyhenemiseen? Koska jos jossain niin täällä Keniassa minua on vituttanut...

Joka tapauksessa täällä terveysseikat ovat olleet enemmän huolenaiheena. Ameebat, keltakuume, malaria, aivokalvontulehdus jne.. ovat täyttä totta. Täyttä totta on myös se, että vaikka noihin kaikkiin plus lukuisiin muihin hyvin tavallisiin sairauksiin on olemassa hoito, mutta ei ole ammattitaitoa diagnosoida niitä sairauksia. Se on pelottavaa.

Siltikin kaikesta pelosta kenialaista terveydenhuoltoa kohtaan synnytän täällä. Minusta on myös jotenkin turha lähteä lietsomaan pelkoa liikaa. Synnytys ei sairaus, se on kai yksi luonnollisimmasta asioista mitä naiselle tapahtuu ja haluan ajatella sitä niin. Tottakai siihen liittyy riskejä, komplikaatioiden uhkia, mutta mihinkä elämässä ei liittyisi? Olen hakeutunut parhaimpaan mahdolliseen paikkaan Mombasassa ja minun ei auta kuin luottaa siihen, että synnytän vauvan siellä tavalla tai toisella. (no niin, sainhan minä vauvajuttua mukaan tähänkin.)

Summa summarun: pelko taitaa usein syntyä tuntemattomasta, uhasta, mitä ei ehkä ole olemassakaan. Parasta mitä sille voi tehdä on katkaista siltä siivet. Niin ja käyttää sitä järkeä, kun liikkuu missä liikkuukaan.

ps. pitänee vielä mainita, että olen aina ollut tosi pelokas. Minua on pelottanut nukkua yksin pimeässä, kävellä yksin illalla ulkona, käydä vessassa keskellä yötä. Nämä kaikki pelot jäivät Suomeen, kun sieltä muutimme. Enkä ole koskaan oikein osanut itselleni selittää, että miksi ne sillä lailla katosivat yhtäkkiä.

Vuosi sitten, osa II

Näin minä vuosi sitten kirjoitin minun namibiani - blogissa:


"jambo! terveisiä mombasasta. 

positiivista tähän mennessä:

näin kilimanjaron lentokoneesta, se näytti uskomattoman upealta ( kilimanjaro on muuten tansanian puolella, minä aina luulin, että se on keniassa).

kaupasta saa juicy fruit -purkkaa!!

ruoka tuntuisi olevan todella hyvää!! paljon kasvisruokaa, itämaisella vaikutteella. mies vei minut eilen syömään libanonilaiseen ravintolaan, sieltä sai vaan kasvisruokaa, eikä siellä ollut mitään alkoholia tarjolla, ei edes bissee. arvatkaa oliko se vahinko? mutta molemmat päädyimme siihen tulokseen, että ruoka oli oikein maukasta.

koirien mombasan pään tullitaistelussa ei mennyt kuin pari tuntia.

ensivaikutelma kenialaisista. (ystävällistä ja avuliasta porukkaa, vaikka henk.kohtaisen reviirin rajoissa ei olla samoilla linjoilla.)

paikallinen tusker-olut on hyvää.

cashew-pähkinäpussi maksaa alle 50 senttiä.

perhe on koossa.

siihen se positiivisuus sitten jääkin. 

olen jo valmis lähtemään täältä. tämä kaupunki on niin likainen, saastaisen näköinen suorastaan. taloa ei tunnu löytyvän millään, tai onhan niitä vaikka millä mitalla, mutta budjetti ei anna periksi. viime yön nukuimme semmoisessa rotanloukussa ettei tosikaan, etuovea ei saanut lukittua ollenkaan, paikkaa ei oltu siivottu varmaan vuosiin, vessat eivät toimineet, mitään hyvää siinä paikassa ei ollut. se oli kammottava. ensi yöstä ei ole vielä tietoa. yksi varasuunnitelma on olemassa, jos kaikki kymmenen muuta suunnitelmaa menevät puihin.

hyttyset ovat huomanneet tuloni, hyttyset rakastavat vertani. oli se hyvä, että laitettiin se malariaverkko yöllä vasta siinä vaiheessa, kun minua oli syöty jo noin kymmenestä eri kohdasta.

liikenne on jotain käsittämätöntä, ihmeen joustavan oloista, mutta autoja on kaikkialla, miehiä aasinkärryt täynnä vettä tai hedelmiä tai roinaa juoksee pitkin katuja, yläruumis paljaana, hiki virraten (ei sinänsä niin negatiivista).

kuumuus. en tiedä olenko tämmöistä ultimate kuumuuskosteutta ennen kokenut, enkä totta puhuen olisi edes välittänyt kokea. hiki valuu koko ajan. myös yöllä. koirat läähättää taukoamatta, paitsi autossa, jossa ilmastointi on tarpeeksi tehokas. mitenkähän kauan tähän kestää tottua?

hakuna matata ei pidä tällä hetkellä paikkaansa, toivottavasti voimme pian huolettomina toistella tuota ei ongelmia -hokemaa täällä."


Edelleen Kilimanjaro sykähdyttää, jos sen onnistuu koneesta bongaamaan. Juicy Fruitin hurmio kesti tasan niin kauan kuin sen makukin suussa eli sen kymmenen sekuntia. Ruoka on ihan jees, kunhan hieman on tarkkana siitä mitä suuhunsa laittaa. Cashew-pähkinöitä en ole ainakaan puoleen vuoteen voinut syödä, Kenya Airwaysin piikkiin menee se. Tuskeriakaan en ole saanut valovuosiin, eipä sillä että olisi tehnuyt mielikään. Perhe on vielä koossa, porskuttaa vaan vahvempana eteenpäin. Tuntemani kenialaiset ovat edelleen oikein oivaa porukkaa, vaikka itse yhteiskunta on mädempi kuin mätä itse.

Edelleen olen valmis lähtemään täältä ihan vaikka heti, mutta olen asennoitunut niin, että vuoden päivät täällä vielä ollaan. Mombasa on edelleen likainen, saastainen ja täynnä törkyä. Roskia on kaikkialla, lehmät ja vuohet syövät koirien kanssa mitä roskakasoista löytävät, ihmiset etsivät mitä vaan pystyisivätkään hyödyntämään roskakasoista. Liikenne on yksi iso farssi ja saa verenpaineen edelleen kiehumaan ja kovaa.

Kuumuuteen on jotenkin tottunut, kyllä siitä edelleen ahkerasti valitan, mutta jos menee ulos tai tulee sähkökatko niin hiki on silloin varmasti läsnä. Suihkussa tulee noina hikipäivinä käytyä ainakin kaksi kertaa, vaatteita vaihdettua vielä useammin, mitään muuta kuin ohutta puuvillaa ei voi kuvitella pukevansa päällensä. Keinokuidut tukahduttaa.

Hakuna matataa en ole juurikaan hokenut. Vielä enemmän täällä hoetaan Pole pole, joka tarkoittaa hitaasti hitaasti. Arvatkaa vaan ärsyttääkö se minua toisinaan kun asioiden pitäisi tapahtua just nyt?

Vauvamaha = julkinen omaisuus?

Olinhan minä siitä jo aiemmin kuullut ja lukenut, mutta en tietenkään itse sitä sen kummemmin ajatellut taikka asiaan perehtynyt, lähinnä ehkä siksi, että en ole koskaan päässyt läheltä seuraamaan kenenkään toisen raskautta niin, että olisin asiasta jotain jo osannut ymmärtää.

Nyt vatsan kasvaessa huomion määrä sitä kohtaan kasvaa samassa suhteessa. Mielestäni se on ihan huomioivaa ja kivaa, että raskaus huomataan, mutta hyvät ihmiset miettikää miten sen teette. Jos jotain on sanottava, niin sanokaa se kauniisti. Läskiksi, plösöksi, lyllertäväksi, hirveän isoksi jne... kutsuminen ei ole mieltä ylentävää. Vaikka olisi kuinka kasvava vauva mahassa ja vaikka se on kuinka hienoa, että vauva kasvaa niin ei sitä silti negatiiviseen sävyyn tarvitse ilmoittaa. Raskaus tuo jo niin paljon muutoksia vartaloon ja joka päivä saa huomata jotain uutta vartalossaan ja jo siinä on ihan tarpeeksi sopeutumista ja sulateltavaa mielelle, puhumattakaan ympäristöstä tulevista asiattomista kommenteista. Puhumattakaan siitä herkistyneestä mielestä, jonka raskausajan hormonit saavat aikaan, se mieli jaksaa varastoida asioita, jotka pitäisi heittää ajatusten kaatopaikalle.

Ilmiö on osoittautunut minulle erittäin mieltä piinaavaksi. Mikä tekee vauvamahasta julkisen omaisuuden ja miksi sitä pitää niin ahkerasti kommentoida? Minusta tuntuu, että se on suorastaan velvollisuus, että mahasta tulee antaa joku lausunto.  Ja siis en väitä etteikö vauvasta voisi puhua loputtomiin, mutta mielestäni se keskustelu käydään raskaana olevan ehdoilla.

Olen ollut aika pyörällä päästäni kaikista mahani kokoon liittyvistä kommenteista, toki suurin osa on ollut kauniita ja positiivisia, mutta ihmeen paljon sitä rumaakin sanottavaa on löytynyt. Tärkeintä on kuitenkin se, että omasta mielestäni vartaloni ei ehkä koskaan ole ollut niin kaunis kuin se on nyt. Tuhannen taalan vinkki ihan ilmaiseksi: kun seuraavan kerran tapaatte vauvamahan niin huomioikaa se kauniisti, aamen.

Se tavallinen tarina

Paperilla, kuultuna tai jostain kaukaa seuranneena voisi ajatella, että elämäni on mennyt viime vuosina juuri niin tavallisesti kuin tilastot peruspertistä ja - kaisasta kertovat. Ehkä hieman jälkijunassa vaan, noin niin kuin iän puolesta.

Kolme vuotta seurustelua ja kihlaus.

Neljä vuotta seurustelua ja avioliitto.

Yhdeksän kuukautta avioliittoa ja raskaus.

Kun näen tuon silmieni edessä kirjoitettuna, en voi kuin ihmetellä. Minä, joka en ole koskaan pitänyt avioliittoa elinehtonani, haaveillut omakotitalosta, farmarista, kultaisesta noutajasta ja lapsista kivassa lähiössä, tunnun lipuvan sitä kohti ilman sen suurempaa vastustelua taikka pyrkimystä. Mitä on tapahtunut?

Meillä on omakotitalo kotinamme, kaksi autoa, citymaasturi ja pick up, kaksi koiraa ja lapsi tulossa. Ahdistus. Ja onni. Yhtaikaa.

Okei, tavallinen suomalainen perhe-elämä on ollut valovuosien päässä viimeiset kolme vuotta. Elämämme on kuitenkin mielestäni niin normaalia ja arkista kuin se vaan voi olosuhteissamme olla. Minä tykkään. Toki meillä on ollut mahdollisuuksia matkustaa ja kokea monia hienoja juttuja, parhaillaan istun kentällä odottaen lentoa Etelä-Afrikkaan, ikuiseen rakkauskaupunkiini Kapiin. Kotona meillä on kaksi loistavaa työntekijää, jotka tuntuvat pitävän kunniatehtävänään meidän tyytyväisyyttä heidän työhönsä. Martin ja Hildan voi huoletta jättää heidän hoitoonsa.

Ehkä se tavallinen tarina pitää paikkansa parisuhteen kehittymisen ja lujittumisen suhteen. Neljässä vuodessa avioliitto alkoi tuntua luonnolliselta jatkumolta suhteellemme. Kartan tosin edelleen sanaa avioliitto, puhun edelleen pari -ja ihmissuhteesta. Sitähän tämä ennen kaikkea on ennen tarkentavia määritelmiä. Me olemme viettäneet niin miljoona tuntia toistemme seurassa, että siinä on ehtinyt tutustua toiseen, toivottavasti ei sentään läpikotaisin, mutta paljon kuitenkin. 

Tulevana vanhempana sitä on katsellut ympärilleen ja etsinyt niitä ihanteita sille millaiseksi vanhemmaksi haluaisi kasvaa. Kauhulla katson niitä vanhempia, jotka ovat menettäneet otteensa elämään ja perusrealiteetteihin pikkumonstereiden pyörittäessä karusellia.  Tai niitä vanhempia, jotka juhlivat läpi jälkikasvunsa lapsuuden ilta toisensa jälkeen nannyjen pitäessä huolta naperoista. Namibiasta mieleeni on jäänyt yksi tuttavapariskunta, joiden toimia en voinut kuin ihailla. Lapsi tuntui olevan aina itse päivänsäde, vanhemmat tekivät töitä, kävivät harrastuksissaan, juhlivatkin aina välillä ilman lasta, mutta silti pitivät tärkeimpänä asianaan viettää aikaa yhdessä. Tai rakas ystäväni, joka sai kesällä esikoisensa, kaikki on tuntunut sujuvan niin luonnollisesti, mutta silti niin ajatuksella. Vauva oli vain viikon ikäinen, kun vierailin hänen luonaan. Astuin tupaan hiljaa kuiskutellen, pelkäsin herättäväni vauvan, ystäväni sanoi minulle, että ”meillä ei kuiskailla, meillä puhutaan ihan tavalliseen ääneen, vauvan ei tarvitse oppia siihen, että talo on hiirenhiljainen, kun nukutaan”. Silloin tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja lohduttavaa, että vaikka vauva kääntää maailman uudelle kulmalleen niin ei se silti käännä. Vaikka tulen rakastamaan jotain enemmän kuin ikinä osaisin nyt edes uneksia, ei se tarkoita sitä että minun tarvitsisi muuttua tai heittää omaa itseäni nurkkaan odottamaan, että vauva kasvaa aikuiseksi. Että asioilla on aina se toinen puoli, reippaalla savolaisen järjellä kyllä pärjää (ja turkulaisen insinöörin tekniikan tietämyksellä).

En ole koskaan päässyt näin aikuisiällä seuraamaan ihan vierestä kenenkään läheiseni raskausaikaa saatika sitä itse vauvan kasvamista. Kaikki tulee uutena, opin joka päivä jotain uutta, tieto helpottaa ja samalla lisää tuskaa. Yritän vältellä asioiden hysteriasoimista (miten tuo sana taipuu?), syön edelleen inkivääriä, vaikka suomalaiset nettisivut sitä kehottavat välttämään. Käyn saunassa, vaikka kaikki muun kuin Suomen lääkärit sen jyrkästi ja ehdottomasti kieltävät. En syö raakaa kalaa tai oikeastaan mitään kalaa (yökötys), vaikka japanilaiset naiset niin tekevät, välttelen homejuustoja ja muita pehmeitä herkkuja, vaikka jokainen ranskatar niitä raskausaikanaan nauttiikin (tämä tosin tekee tiukkaa), en syönyt antibiootteja, kun lääkäri niitä korvatulehdukseen hiljattain määräsi. Tarvetta on siis määritellä omat rajat.

Miten tämä kaikki vanhemmuuspuhe sitten liittyy tavalliseen tarinaamme? Noh, ensinnäkin oli niin kivaa kertoa eilen raskaudesta täällä blogissa, että asian tiimoilta voisin jauhaa loputtomiin. Mutta kai se heijastelee sitä, mitä elämästä ajattelee ylipäätänsä. Sitä, että antaa omille ajatuksilleen tilaa ennen kuin nielee valmiina annetun tiedon, että jaksaa pureskella ennen nielemistä. Vaikka sitten taas toisaalta tietyt asiat ovat niin kovin mustavalkoisia, kun toisia pitää käännellä ja väännellä loputtomiin, jotta tietäisi missä omat rajat kulkevat, yhtakaikki tämä antaa tilaa muutokselle ja jokaiselle mahdollisuuden rakentaa sen oman tavallisen tarinansa. Hassua kuinka sitä on lapsuuden jälkeen pyristellyt kaikkea tavallista vastaan ja nyt esimerkiksi toivoo hartaammin kuin mitään muuta, että vauva olisi niin normaali kuin vaan voi olla.

Matkanteko on jo siirtynyt pilvien päälle. Malawi-järvi on ollut jo kauan aikaa alapuolellamme. Johannesburg on muutaman tunnin päässä enää, Kapi viiden tunnin päässä. Lempiravintolani on auringonlaskun päässä ja kuherruskuukausi on tässä ja nyt. Olen onnellinen.

Tulipalonpunainen

Tulipalonpunainen on ollut tunnusvärini viime päivinä. Ainakin kolmesta syystä - aurinko, kiukku  ja hiki.

Okei, olen kyllä oppinut jo lisäämään rasvaa nassuun kiitettävällä tahdilla, joten pikkupunoituksella on selvitty.

Hiki on virrannut ainakin sen kolme kertaa viikossa, kun olen vetänyt jumppaa, jossa vedetään täysillä.

Kiukkua on tullut kahdesta syystä, tyytymättömyydestä vartiointifirmamme johtoon ja kommunikointitaitoihin sekä naapurissa valloillaan olevasta roskanpolttovimmasta.

Viime perjantaina talonmiehemme soitti yhdeksän jälkeen illalla ettei perjantaivartijamme ole saapunut. Vartijan pitäisi saapua kuudeksi. Oma vartijamme on perjantait vapaalla. Otin puhelimen käteeni samantien ja soitin firmaan, kiukkua puhkuen (toisinaan myös minulla on vaikeuksia hillitä itseäni ja äänensävyäni niin ja niitä sanoja, joita suustani ulos suollan). Uusi vartija järjestyi puolessa tunnissa ja talonmiehemme pääsi nukkumaan. Firma kuitenkin jätti asian siihen eikä ikinä oikein antanut selitystä mokalleen. Tänään manageri sitten saapui leveästi hymyillen ja sanoi ottaneensa asian esille ja oppineensa siitä jotain. Managerin läsnäollessa sain hyvän tilaisuuden kehua luottovartijaamme ja painotettua sitä, että emme enää suostu luottovartijan seitsemänpäiväisiin työviikkoihin.

Oikea tulipanopunaa ja raivolla maustettua kiukkua on saanut aikaan roskien polttaminen aitamme takana, juuri sillä puolella mistä aina tuulee suoraan meille. Roskat voivat olla mitä vaan, yleensä ne ovat rakennusjätettä, muovia, kotitalousroskaa ja puutarhajätettä. Jotenkin vielä ymmärrän tuon puutarhajätteen polttamisen ja itse asiassa ihan viime viikkoihin olen luullut, että se on ihan sallittu tapa, koska kaikkialla sitä tapahtuu. Kadunvarret ovat täynnä pieniä nuotioita, aina. Ja niissä kyllä poltetaan ihan kaikkea taivaan ja maan väliltä. Se on kuitenkin laitonta ja nyt ympäristöstä vastaavat tahot ovat ottanut tiukempaa linjaa. Vähän väliä tulee muistutusta siitä, että kuka tahansa voi ilmiantaa polttajan ja polttaja voi saada jopa kahden vuoden rangaistuksen. Missään ei kuitenkaan kerrota miksi roskia ei pitäisi polttaa (tuleepa tässä mieleen, että myös Namibiassa kuudesluokkalaisten luokkaretkellä lapset neuvoivat minua sytyttämään nuotion muovipussilla, se kun roihahtaa niin hyvin).

Se muovinkatkuinen savu sitten maanantaina napsautti semmoiset liekit minussa, että juoksin portista ulos etsimään tulta ja savua. Huomasin, että palo oli vastapäisen talon takana, joten oli hypättävä autoon ja ajettava paikalle. Saavuin paikalle ja kirosin kuin merimies. Palojen sytyttelijä oli jo saanut yli kymmenen roskakasaa tuleen, kun kerroin kuinka niitä ei saa sytyttää ja ainakaan asutusten lähelle, huusin kuin hinaaja, että savu tulee suoraan keittiööni ja talooni vain todetakseni, että tämä kaveri ei puhunut englantia tai ei halunnut puhua englantia, yritin selvittää mistä roskat olivat peräisin, mutta ei se tietenkään kertonut. Uhkailin poliisilla (ihan niin kuin niitä kiinnostaisi) ja ties millä. Mies lähti juoksemaan karkuun. Ajoin perässä ja huusin ikkunasta. Järkiperäistä käytöstä.

Tulin kotiin, soitin kolmeen eri Mombasan poliisin numeroon, kaksi niistä ei ollut toiminnassa ja kolmannesta ei vastattu.

Tiistaina tullessani jumpasta taas katumme varressa oli roskien poltto meneillään. Sama kiukku heräsi. Yritin soittaa siihen yhteen toimivaan poliisin numeroon kysyäkseni apua. Kyllä sieltä vastattiin, mutta ei niitä kiinnostanut edes sen vertaa että olisivat kysyneet asiaani vaan muutaman kerran vain laittoivat luurin korvaan ja sitten lakkasivat vastaamasta. Roskien polttajat olivat juuri skippaamassa uutta kuormaansa kadunlaitaan. Pysähdyin kadulle hätävilkut vilkkuen ja naama punaisena huutaen. Nämä peijakkaat puhuivat onneksi englantia, pahoittelivat ja sanoivat etteivät tulee enää takaisin. Niin ja kyllähän minä sen ymmärrän, että nämä kaverit ketkä niitä roskia polttavat ovat usein talonmiehiä ja puutarhureita ilman valinnanvaraa. Voi vaan toivoa, että ne uskaltavat kertoa pomoilleen kiukkuisesta naisesta vainoamassa heitä.

Välillä nuo roskienpolttosessiot ovat voineet kestää useita tunteja, taloon jää savun haju siitä pitkäksi aikaa ja ei se savu nii kauhean hyväksi terveydellekään ole, joten tunnen olevani oikeutettu kiukkuuni. Tosin ehkä voisin purkaa sitä hieman rakentavampaan sävyyn.

Veitsen terällä - ei enää.

Jos ei Mombasa ole minua hellinyt niin ei se ole ollut lempeä fiskarsseillenikaan. Muutaman vuoden nuhteettomasti palvelleet luottoveitseni ovat kaikki antaneet periksi ihan muutaman viikon sisään.

Alla oleva kaunokainen sai kunnian hoitaa kokonaisen possun leikkaamisen suupaloiksi. Terä meni ihan epämääräiseksi sahalaidaksi ja terottaessa pää napsahti poikki.

Seuraava uhri joutui koiran suuhun. Onneksi suu säästyi haavoilta, harmiksi kahva ei.

Tämä luovutti ihan puhtaasti. Ruostui ja napsahti poikki, valkosipulia nitistäessä. 

Voi Fiskars minkä menit tekemään. Missä on elinikäinen kumppanuus?

Ehkä äiti sittenkin keksin mitä haluan synttärilahjaksi. Uudet terävät kaunokaiset.

Nzuri ya chakula = hyvä ruoka

Selvisihän se syy meikäläisenkin sairastelulle, E.coli se jyllää täälläkin, se samainen bakteeri, mikä siellä tottelee nimeä ehec. Minun e-coli ei onneksi ole yhtä pahaa sorttia kuin saksalainen lajitoverinsa. Ihan antibiootilla pitäisi mennä ohi. Nairobin reissulla lääkäri määräsi jo kuurin, jota nyt tulee jatkaa vielä viidellä päivällä. Elimistön pitäisi sen jälkeen olla suhteellisen puhdas. Sinällään uutiset ovat hyvät - E.colista on helppo päästä eroon toisin kuin viruksista ja alkueläimistä.

Kolmas terve viikko on meneillään ja arvatkaas mitä? Siihen kolmeen viikkoon ei juuri ulkona syömistä kuulu paria kertaa lukuunottamatta. E.coli leviää täällä yleisimmin ulosteen kautta elikkäs mitä luultavimmin sairastelun syynä on joku kakkakäsi, joka on jossain minulle ateriaa kokannut. Olenkin tässä miettinyt, että luovunko kokonaan ravintoloista (jotka ovat yksi suurin huvittelun muoto täällä) vai kuinkakohan loukkaavaksi se koetaan, jos pyydän tarjoilijaa lähettämään keittiöön "pese kädet saippualla" pyynnön aina ravintolaan astuessani?

Jos et halua tietää koko totuutta niin skippaa tämä kappale (sisältö on ällöä). Syy e.colille voisi myös hyvin todennäköisesti löytyä vedestä. Kuten jo aiemmin olen maininnut niin vesi säilytetään täällä maanalaisissa tankeissa. Pihalta löytyy siis vesitankkeja, mutta pihoilta löytyy myös jätetankkeja. Keniassa jätehuolto on vielä hyvin pienissä lapsenkengissä. Vessan tuotokset lasketaan siis omaan pihaan jätekaivoihin, jotka sijaitsevat samoissa syvyksissä kuin vesitankit. Jätetankit pilaavat myös maaperän tai ainakin antavat otollisen kasvualustan kaikelle kamalalle. En ihan perillä ole tuosta jätehuollosta, mutta kerran kurkkasin yhteen omistamme ja näky oli kyllä karmea. En siis mene vannomaan etteikö se jäte sieltä tankista jonnekin menisi, mutta joka tapauksessa kyllä se tässä omassa pihassa myös lilluu hyvän tovin. Eläinlääkärimme kertoi, että heidän vesitankissaan on e.colia ja siksi hän käyttää klooria vedessään, jotta vesi puhdistuisi pahimmista tauteja aiheuttavista tekijöistä.

Viime viikonloppuna tapasin englantilaisen naisen, jolla on yritys, joka tarjoaa erilaisia toimintapoja jätehuoltoon ja veden kanssa pelaamiseen. Hänen kertomansa esimerkkitapaukset olivat nekin karmeita. Ei ole yhtään tavallisuudesta poikkeavaa, että hotellit merenrannalla laskevat putkea pitkin kaiken jätteen mereen. Olen itsekin noita putkia rannalla nähnyt. Se niistä paratiisimaisista valkoisista hiekkarannoista. Tosin tällä hetkellä Kenian ympäristöministeriö tekee paljon töitä, jotta jätehuolto saadaan nykyaikaiseksi.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten ruualle mitä Keniassa syödään? En kaikkea tiedä, mutta ainakin se tarkoittaa sitä, että maaperä on pahasti saastunut. Yhä edelleen täällä myös multaa tehdään sekoittamalla hiekkaa ja eläinten jätöksiä. Jälleen bakteerit kiittävät paratiisista lisääntyä. Viidenneksi suurin tunnistettu kuolinsyy on ripuli, siihen kuolee vuodessa 1,6 miljoonaa ihmistä, yhdeksänneksi eniten ihmisiä kuolee suolistomatoihin. Luvut ovat vuoden 2009 tilastoista.

Miten sitten saa hyvää ruokaa? Minulla on tällä hetkellä järeät aseet käytössä. Kaupasta valitsen hyvin tarkkaan mitä otan. Mitään kolhuja ei saa olla missään, vihannesten pitää näyttää ulospäin täydellisiltä. Kotiin tullessa pesen ne välittömästi puhdistetulla vedellä. Ennen ruuan valmistusta kaikki minkä pestä voi menee lillumaan 20 min veteen, johon laitan ruualle tarkoitettua puhdistusainetta. Sen jälkeen huuhtelen taas kaiken huolella puhdistetulla vedellä ja alan keittelemään. Välillä kyllä syön raakaa tomaattia ja omenoita, mutta nekin ovat käyneet tiukan prosessin läpi. Maitotuotteet syynään tarkasti läpi, kaiken pitää olla pastoroitua.

Minulla on ollut opettelemista. Olen aina ollut hyvin leväperäinen, ajatellut, että bakteerit karaisee ja auttaa vastustuskyvyn luomisessa. Suomessa en juuri koskaan pessyt mitään, vaikka itse olen ollut töissä kaupassa ja nähnyt varsin hyvin kuinka vihanneksia käsitellään (pikkupaljastus: niitä käsitellään varsin mallikkaasti ja hygienisesti). Keniassa keittiömme desinfioidaan päivittäin. Viilaan pilkkua pienen pieneksi ja olen tarkka kuin porkkana. Pidän huolta, että työntekijöillämme on aina saippuaa ja vessapaperia vessassa ja myös kyselen käsienpesusta. Tiskialtaan vieressä fairypurkin vieressä on desinfioiva käsisaippua.

Keittiöstä tulee huumaava tuoksu, linssikeitto porisee ja odottaa syöjäänsä. Linssit ja pavutkin kävivät tänään läpi tarkan puhdistuksen. Koputan puuta ja toivon parasta. Toivottavasti saan hyvää ruokaa.

ps. ei mennyt maanantai-iltana kymmentä minuuttia kauempaa kun rakas insinöörini oli jo korjannut johdon. Muutaman viikon tietokoneeni on jaksanut kertoa minulle, että akun ikä tulee täyteen ja eilen se simahti sitten kokonaan. Tällä hetkellä laturi on niin kuuma, ettei siihen kärsi koskea ja ilman verkkovirtaa kone ei käy ollenkaan. Nähtäväksi jää kuinka kauan minulla on kone käytössä.

Masai-kengät

Tässä olisi aidot ja alkuperäiset, vuoden 2011 malliston masai-kengät. Löytyy pyöreä ja keinuva pohja, joka aktivoi automaattisesti lihaksia, joita et tiennyt olevankaan.

Näillä kengillä on ikuisuustakuu. Naulat voi käydä vaihtamassa, kun ne tippuu tai ruostuu liiaksi.

En tiedä onko masai-kengät  aina valmistettu auton renkaista, mutta ainakin viimeiset vuosikymmenet näin on tehty. Takuu perustuukin juuri kestävälle materiaalille.

Olen onneton googlaaja, harvoin löydän etsimääni tietoa, lähes aina löydän ihan jotain muuta. Yritin nimittäin löytää tietoa siitä onko masailla ollut todellakin ergonomia mielessään, kun ovat kenkiä alkaneet käyttää vai onko se ollut sattuman kauppaa, että puhjennut autorengas on löytynyt puskasta ja siitä on joku keksinyt tehdä kengät. Ja onko joku ergonomiamestari ollut safarilla ja nähnyt pyöreät kengät ja kehittänyt niistä nykyajan länkkärille sopivat masai-kengät? Onko raha kiilunut silmissä vai puhdas kulta sydämessä? En kuitenkaan lähde kritisoimaan länkkärin masai-tennareita vaan yhdyn tutkimusten tuloksiin siitä kuinka nerokkaita ne ovat.

Joka tapauksessa nämä aidot ja alkuperäiset kustantavat alle kolme euroa pari sen parin sadan euron sijaan.

Daktari = lääkärissä

Lääkärillä, sairaalassa, klinikalla käynti täällä sujuu suhteellisen vaivattomasti, ainakin yksityisellä puolella ja nimenomaan päivystyksessä. Päivystykseen saapuessa odotetaan ensin vuoroa vastaanottoon, jossa rekisteröinti (aina, joka kerta uudelleen) tapahtuu. Rekisteröinnin jälkeen odotetaan hetki, jotta pääsee sairaanhoitajan alkutarkastukseen. Alkutarkastus sisältää verenpaineen, pulssin, lämpötilan ja painon mittaamisen sekä iän kysymisen. Niin ja hyvin ylimalkaisen oireiden kuvailemisen.

Sairaanhoitajan luota siirrytään taas odotustilaan odottamaan kunnes lääkäri on valmiina ottamaan vastaan. Lääkäri kyselee muutaman kysymyksen ja tekee johtopäätöksensä, useimmiten lähettää laboratorioon, jonne taas hetki tilanteesta riippuen odotetaan. Labrassa tehdään tarvittavat testit ja jälleen siirrytään odotustilaan odottamaan tuloksia. Lääkäri kutsuu taas huoneeseensa kuulemaan tulokset ja määrää lääkkeet. Resepti kiikutetaan paikan apteekkiin ja taas odotetaan hetki, saadaan lääkkeet ja palataan alkupisteeseen maksamaan koko touhu.

Länkkäriä lääkärissä käynti ei hirmuisen paljon köyhdytä. Lääkäri maksaa noin seitsemän euroa, erikoislääkäri 14 euroa, verikokeet maksimissaan kymmenen euroa. Kalleinta touhussa on lääkkeiden syönti. Keskiviikkona minulle tehty allergiatesti oli sekin noin 80 euroa, yksityisellä sektorilla. Veikkaan, että Suomessa tuolla hinnalla saa lähetteen vasta allergiatesteihin.

Lääkärissä vierailu tuntuu näennäisesti tehokkaalta, kaikki löytyy saman katon alta. Maksimissaan käyntiin menee kaksi tuntia, yleensä vajaa tunti on riittänyt. Mutta entä kun labran hoitajalta unohtuu käsineet ja desinfiointi? Yleensä huomautan asiasta, viime keskiviikkona allergiatestin teki patologi, olin siitä jotenkin niin hämmästynyt, että en edes huomannut ennen kuin neula oli jo käsivarressa, herra tohtori ei sitten desinfioinut käsiään eikä käsivarttani saatika että olisi käyttänyt hanskoja. Lääkäripelko myös esti minua mainitsemasta asiasta jälkikäteen.

Omien kokemuksieni mukaan suomalaisten kovasti haukkumissa terveyskeskuksissa kysellään perustiedot, kartoitetaan tilanteen taustaa ja kysellään oireita paljon paljon paljon enemmän. Mombasan yksityiset lääkärit tuntuvat tykkäävän määrätä antibiootteja samantien kun istuu lääkärin pöydän viereen. Itse pitää vaatia hoitoa ja testejä, mutta kun on heikossa hapessa niin aina sitä ei muista taikka jaksa. Uskon vakaasti, että Keniasta löytyy pätevää osaamista lääketieteen saralla, pitäisi vaan löytää tie sinne osaamisen luo.

Ujuzi = taitolaji

Kenian modernia, onnistunutta osaamista rakentamisessa, ainakin seitsemän kuukauden ajan ollut onnistunut.

Tässä jo aiemmin mainittu epäonninen rakennus, jossa kuntosali sijaitsi.

lisko liskonen

Kuinka söpöltä tämä kaveri teistä näyttää? Klikatkaa ihmeessä kuva isommaksi ja katsokaa mitä ihmettä sen suussa on ja kertokaa sitten minullekin.

Mies kuvasi nämä toissailtana, ei pystytty näkemään suussa mitään, mutta kameran linssi oli toista mieltä. Minusta tuo näyttää yököltä ja karmivalta. Pahoittelut, jos joku traumatisoituu.

Chakula = ruoka

Suomessa pinnalla ollut ruokakeskustelu on pakostakin saanut suupielet nykimään. Kuinka erilaisissa yhteiskunnissa elämmekään? Suomessa eineshyllyt kasvavat kasvamistaan, E-koodejen jono kasvaa ruokapaketin kyljessä, kananugetista ei löydy enää kanaa ollenkaan ja silti liian moni tyytyväisenä lätkäisee einespaketin illalla mikroon ja lappaa sen suuhunsa joko tietokoneen tai television edessä. Toista ääripäätä taas edustaa terveysintoilu, jossa aikaa kuluu runsaasti kauppojen hyllyillä ja itse ruokaa valmistaessa. Mihin on kadonnut ruokailun normaalius, tavalliset jauhelihakastikkeet ja kaalikääryleet perunoilla?

Namibiassa kaupasta ei valmisruokaa löytynyt, pakastealtaasta ehkä jotain pitsaa ja noita kananugetteja. Ruoka valmistettiin alusta loppuun itse. Ainut ihmetyksen paikkani ruokakaupoissa oli tuoreen kalan ja merenelävän poissaolo. Tuoretta kalaa ei yksinkertaisesti saanut, vaikka asuimme meren rannalla. Rannikolta löytyi yksi kalakauppa, joka tuoretta kalaa tarjosi. Se oli tarpeeksi meille.

Mombasassa kaupat eivät tarjoa tuoretta lihaakaan, puhumattakaan kalasta. Liha ostetaan erikseen lihakaupasta, missä yhdessä tiskissä on kanaa, toisessa vuohta, kolmannessa nautaa ja ehkä neljännessä possua (jos omistaja ei ole muslimi). Tiskissä on suht isoja ruhonpalasia ja sitten pitäisi osata sanoa, että mitä osaa siitä ruhosta haluaa. Hmmm... Anatomian tunneilta muistissa on se, että lonkan koukistaja on sisäfilettä. Pekoni tulee vatsasta ja rimpsut kyljistä. Lihanmyyjä leikkaa paljain sormin ilman kumihanskoja sitten haluamasi palan ja lätkäisee sen muovipussiin, maksan ja avot kaupat on tehty. Lähden lihakimpale muovipussin pohjalla kävelemään kohti hippitaloamme. Teollisesta käsittelystä ei ole puhettakaan. Veikkaanpa, että ruoka on puhtaampaa Mombasassa, vaikka hygieniapuoli minua kauhistuttaakin.

Välihuomatuksena haluaisin muistuttaa, että itse en lihaa syö, en ole syönyt sitten vuoden -98, paitsi viime viikolla siinä hernekeitossa. Mies hoitaa lihansyönnin perheessämme ja mitäpä sitä ei rakkaansa vuoksi tekisi?

Kala on sitten toinen tarina. Kodinhoitajamme kertoi minulle, että kala haetaan rannalta, jossa kalastajat sitä myyvät yhden jälkeen päivällä. Tänään mennään siis rannalle kello yhdeltä!

Pwani eli meri

Mereen tuijottelu jatkuu, jo toista päivää. Olen siirtänyt itseni ja läppärini verannalle, jossa tuuli käy mukavasti ja varjo on taattu, ainut vähänkään siedettävä paikka lämpötilan puolesta tässä talossa. Ilmastointia ei viitsi huudattaa kuin yöt.

Mereen liittyviä havaintoja:

• ranta on täynnä suhteellisen iljettävää levää
• laskuveden aikana ranta menee pitkälle, varmaan parikin sataa metriä karkuun
• nousuveden aikana aallot lyövät rantaan, pihamme sijaitsee muutaman metrin korkeammalla, kielekkeen päällä
• Martti  menee mielellään mereen räpiköimään, kun Hilda ei taas suostu kastelemaan edes etujalkojaan
• ihmisiä meressä kävelee tiheään tahtiin, mitä lie sieltä keräävät, mies sanoo nähneensä paljon rapuja laskuveden aikaan
• aallot ovat naurettavan pieniä Namibiaan verrattuna
• merinäköala on paras.

Arvatkaas mitä? Meriaiheesta poiketen, meidän pihalla asustaa siilejä. Hildan riemu on rajaton. Hilda peuhaa päivät pitkät pitkin pihaa milloin liskojen, milloin apinoiden ja milloin siilejen perässä. Martti on keskittynyt pikaspurtteihin, muutama iloinen lenkki ympäri pihaa ja takaisin verannan varjoon läähättämään. 

Aamulla olin reipas ja lähdin uhmaamaan aurinkoa lenkille koirien kanssa.Tavoitteena on ollut lähteä lenkille aamukuudelta, jolloin juoksuakin voisi harkita, mutta toistaiseksi unet ovat vieneet voiton, niin tänäkin aamuna. Vedin urheilukamppeet päälle ja uutuuttaan loistavat lenkkarini jalkaan ja lähdin kävelemään. Puolikasilta aamulla toteutettu puolen tunnin kävelylenkki sai hien virtaamaan ja myös kyseenalaistamaan, että miten lenkkini jatkossa hoidan. Parin sadan metrin päässä talostamme hökkelien uumenissa asuvat söivät aamupalaansa ja ihmettelivät minua, joka ulkoilutti koiriaan flekseillä. Olispa ne lenkkarit olleet edes vähän nuhjuisemmat, mutta ei. Yritin iloisesti huudella jamboa ja asupuhi njemaa, mutta enpä tiedä näkevätkö minua enää, sen verran taisin hilpeyttä ja kummastusta aiheuttaa. Toisaalta taas miksipä en?

ps. onkohan tuon siilin piikit pehmeämmät kuin yleensä? Hilda kantoi siilin just suussaan tähän verannan eteen. Jösses sentään.

Karibu eli tervetuloa!

Hahaa, tästä tämä lähtee. Uusi maa, uusi blogi, uusi alku.

Minä, mies, kaksi koiraa. Mombasa. Vielä toistaiseksi tuskainen kuumuus, miljoonat moskiitot, Intian valtameri ja uudelleen opettelu isojen kirjainten käyttöön. Ajattelin, että isot kirjaimet parantaisivat luettavuutta.

Tähän asti Mombasassa:

Olen kuullut moskeijoiden rukouskutsut monta kertaa päivässä, "kotiimme" kantautuu myös kutsut, kutsu ei ole yhtään häiritsevä vaan pikemminkin kuulostaa kuin joku laulaisi pehmeällä ääänellä.

Hikoillut litrakaupalla ja kuunnellut koirien läähätystä 24/7.

Ihmetellyt liikennettä joka kerta, kun olen autossa ollut. Enpä tiedä haluanko ollenkaan ratin taakse itse.

Toivonut, pettynyt, toivonut, pettynyt ja iloinnut.

Saimme kuukaudeksi aivan ihanan talon. Edellisessä blogissa mainitsinkin paikasta, joka sai sisäinen hippini hymyilemään. Noh, siellä me nyt olemme, tosin vain ensimmäisen kuukauden, eli asunnon etsiminen jatkuu. Pihaa on vaikka muille jakaa, olisiko tämä tontti puolitoista hehtaaria. Koirat tykkää. Minä tykkään. Parasta tässä on se, että olemme rannalla. Mainittakoon tähän vielä, että tältä rannalta ei pääse uimaan sekä että rannan ja tontin välissä on piikkilanka-aita. Intian valtameri tuossa edessäni kuitenkin liplattaa. Namibiassa Atlantin valtameri pauhasi taukoamatta. Tämä meri aaltoilee hiukan eikä puhalla kylmää tuulta sitten ollenkaan. Talo on niin viehättävä, just passelin kokoinen meille.

Olen ollut kauhuissani Mombasan likaisuudesta, tämä kaupunki on suorastaan saastaisen oloinen. Roskia on joka puolella ja kaikkialla. Hajut saavat välillä yökkimään.

Saastaisuudesta huolimatta ruoka on ollut oikein maittavaa, rakastan intialaista ruokaa ja sitä täällä on tarjolla yllin kyllin samoin kuin libanonilaista, kiinalaista, japanilaista sekä tietysti paikallista ruokaa. Tosin en vielä ole ehtinyt tutustua muuhun kuin libanonilaiseen ravintolaan. Nakumatt-ruokakaupan tarjonta on vaikuttava. Hedelmiä ja vihanneksia ovat kadut pullollaan, minun pitäisi vaan rohkaistua jalkautumaan kaduille, ensin pitäisi vain hankkia paikallinen tuttu avuksi.

Kaupankäynti tuntuisi tapahtuvan pitkälti kaduilla. Kaduilla myydään kaikkea kengistä huonekaluihin sekä ruuasta juomaan.

Taitaa käydä tällä hetkellä ihan viralliselle kotirouvalle Namibian alut. Mies on töissä, kello on yli kuusi eikä mitään ole vielä kuulunut.

Olen tavannut tänään ehkä kymmenen suomalaista torstain hernekeitolla ja pannarilla. Eräs suomalainen expatriaattipariskunta on ottanut tavakseen kutsua joka torstai Mombasan suomalaiset hernarilounaalle. Ei hullumpaa, jopa tämä kasvissyöjä veteli tänään hernaria ihan tyytyväisenä napaan.