Illatkin on kauniimpia Kapissa

Mikä vapauttava fiilis kun voi vaan kävellä pitkin katuja, päällystettyjä teitä, jalankulkijoille varattua kaistaletta.

Kuuman päivän jälkeen auringon laskiessa Atlantin antama raikas ilma on ehkä yksi Kapin huumaavimmista puolista. On helppo hengittää, askel on kepeä, mieli vielä kepeämpi.

Aurinko laskee mereen, kaunista. Taivas värjäytyy, pilvet heijastavat täysikuun ja laskevan auringon.

Even scrambled eggs taste better in Cape Town

Ei paljon jäänyt munakokkelia jäljelle, olipa vaan niin maukasta. Ei tuo croissantikaan kyllä lautaselle jäänyt. Nam, nam. Herkuttelumatka(kin) on puraistu käyntiin.

Msambweni meets Swahili Style II

Saapuessamme tähän kauneuteen oli alla oleva näkymä ensimmäinen, minkä kohtasimme kun autosta nousi ylös ja käteensä sai raikkaat eukalyptykseltä tuoksuvat pyyhkeet.

Kyseessä on siis Msambwenin päätalo.

Meidän villassamme näytti sitten taas tältä, ei hullumpaa eikä kertakaikkisen mitään valitettavaa, näkymissä.

Tämä kaikki oli vain meille, oma uima-allas, omat auringonottopaikat, omat ruokailutilat, paljon tilaa ja kaikki niin kovin kaunista.

Uima-altaan ja kylpyammeen lisäksi villassa oli poreamme.

Olisin voinut vaan istua pöydän ääressä ja ihastella. Rannalla ei ollut ketään, kaikkialla oli hiljaista vain meri eli elämäänsä.

Muutamat purjeveneet kalastajineen lipuivat ohi.

Aamupala ja laskuvesi.

Joskus mietin haaveillen asumisesta rannalla, voiko merestä saada tarpeekseen? Namibiassa asuimme ihan muutaman talon päässä rannasta ja auringonlaskuista mereen. Täällä olemme asuneet pari kuukautta rannalla ihan alussa, tuijotin merelle päivittäin, makkarimme ikkunasta tulvi valo sisään joka aamu auringon noustessa meren takaa. Se oli kaunista se. Pitäisiköhän alkaa pitää korvat ja silmät auki jos vaikka jostain ilmaantuisi talo rannalta? On meri miljoona kertaa kauniimpaa katsoa kuin harmaa muuri, jonka takana mylvii lehmät ja hulluksi tullut vuohi.

Msambweni meets Swahili Style

Muutaman viikon takainen reissu Msambweniin oli niin rauhaisa kokemus silmille, kaikki oli niin seesteistä, valkoista ja sointuvaa. Kaunista, viipyilevää, rosoista ja ronskia kuten tuo yläkuvan sänky, joka oli ihan samasta sementistä valettu kuin lattiakin.

Kylpyhuoneessa jatkui sama sementtityyli, mitään irtokalusteita ei ollut vaan kaikki oli tehty yhdellä kertaa. Alemman kuvan oikeassa alalaidassa näkyy hiukan hyllyt, jotka olivat ylös asti koko huonekorkeuden verran. Peilikuvasta näkyy hiukan sumeasti kuinka vaatetangot oli nekin tehty samasta sementistä.

Kylpyamme löytyi kylpyhuoneenn päästä, samalla kertaa valettu tämäkin, amme oli suht syvä vaikkei se kuvasta oikein välitykään.

Villamme ovi on taattua rannikon swahili-tyyliä, tosin perinteinen swahili-ovi olisi tumman puun värinen.

Paikkaan mahtuu korkeintaan 20 henkeä kerrallaan, Msambwenissä on kolme yksityistä villaa ja yksi ns. päätalo, jossa on ehkä kolme huonetta. Meillä oli oma villa käytössä.

Ihan joka viikonloppu ei Msambweniin voi mennä eikä oikein edes kerran vuodessa, mutta kerran elämässä kyllä. Tosin minä kyllä tahtoisin mennä jo uudestaan, ehkä silloin vain paikan taika haihtuisi. Höpöhöpö, eikä haihtuisi, ei auta kuin jäädä odottamaan seuraavaa kertaa kun erikoistarjous osuu eteen.

Räkäkadut Suomessa

Sitäpä minä vaan, kun olin kaveria tapaamassa ja kerroin Suomi-lomastani hälle, niin jätin kertomatta sen mikä eniten hyppäsi tänä kesänä silmille. Johtuiko se silmille hyppääminen sitten siitä etten itse ollut menossa mukana vai olenko nyt ollut jonkun maagisen ajan poissa Suomesta, jotta asia jotenkin hyppäsi silmille niin räikeänä vai mitä, mutta herranjestas sitä juoppojen määrää.

Ilta yhdeksän jälkeen ei kaupungilla juuri selvää aikuista vastaan kävellyt, vastaan tuli kyllä remuavia ja kovaäänisiä känniläisiä, ympärilleen kuseskelevia miehiä, kaikenikäisiä pariskuntia suuteloimassa kitarisoja ja kourimassa takapuolia, harittavia katseita ja kompurovia askeleita.

Keniassa on jokseenkin ihan normaali näky nähdä lapsia illalla ravintolassa, Suomessa minulle tuli pelko, että viranomaiset tulevat ja vievät lapseni minulta, kun sen niin myöhään olen ravintolaan (ruokaravintolaan) ottanut mukaani ja kärräilen ympäri humalaisia katuja mukanani. Viimeisinä päivinä ei sitten enää huvittanutkaan ottaa vauvaa illalla syömään, mieluummin haki takeawaynä ateriansa.

En tuomitse alkoholin käyttöä, rakastan itsekin sitä rentouden tunnetta, joka muutaman lasin avulla nousee, mutta kiesus miksi pitää räkä poskella örveltää, juoda nimenomaan sen takia, että se räkä siellä poskella roikkuisi?

Matkaaja matkalla.

Minun maailman ihanin pikkumies on ollut tänään niin uskomattoman urhea ja reipas matkaaja. Aamulla taksi haki meidät neljältä lentokentälle. Mombasasta Nairobiin lento kesti alle tunnin, se meni nukkuessa. Nairobista Amsterdamiin meni kahdeksan tuntia. Se meni sitten ennemminkin kukkuessa, tyytyväisenä.

Lentokenttäoleilu on osoittautunut haastavaksi väsyneelle matkaajalle, uni tulee vain hetkeksi.

Vielä tunti ja olemme koneessa, joka tuo meidät Pohjolaan. Parhautta.

ja niin me lennettiin.

Hippunen oli heräsi aamupäiväuniltaan Mombasan kentällä, koneessa Hippu istui sylissäni, söi vähän ja nukahti jo ennen kuin lähdimme lentoon. Pieni mies nukkui koko matkan ja vasta perillä koneen ollessa jo kiitoradalla renkaat kiinni maassa hän heräsi ja vähän siristeli silmiään ja hymyili. Nukahti sitten uudestaan.

Lento Nairobin ja Mombasan välillä on lyhyt, vajaan tunnin. Huojentavinta oli se, että Hipun korvia ei tuntunut särkevän painevaihtelut, toisin kuin meidän molempien.

mKilimanjaron huippu oli esillä pilvipeittojen yläpuolella. Ihan aina tätä ei onnistu bongaamaan, eilen olimme onnekkaita.

Pian lähdemme kotimatkalle, saimme anottua passin pienelle ja nyt ei auta kuin odotella, että sen saamme.

Off we go.

Ihan pian muutaman tunnin päästä me lähdemme Nairobiin anomaan pikkuiselle passia. Matkaamme lentäen, jännittää. Nairobissa vietetään yö ja tullaan huomenna takaisin. Säätiedote lupaa sinne vettä ja ukkosta. Minä aion vetää saappaat jalkaan farkkujen seuraksi. Olen aika innoissani siitä, että voin pukea muutakin kuin iänikuisia toppeja ja ne samat läpsyt, joita olen käyttänyt koko Keniassa olon ajan.

On kuulkaas ihan papiljotit päässä tällä kotirouvalla tänään.
Pitäkää peukkuja, että tällä kertaa lähetystössä menisi kaikki hyvin.

Mombasassa

Maanantaina lähdin matkaan ja eilen aamulla saavuin Mombasaan. Onneksi olin kerrankin varannut runsaasti vaihtoaikaa jatkolennolle, joten maanantainen pommiuhka Amsterdamin kentällä ei pahemmin sotkenut minun suunnitelmia, vaikka lennot olivatkin myöhässä ja tilanne jokseenkin kaaottinen kentällä.

54 kiloa tavaraa tuli ruumassa Mombasaan, matkan varrelle jäi turvakaukalo. Tiesin sen, kun  ne sen minulta Damin kentällä ottivat käsimatkatavaroista pois. Sanoinkin sille miehelle nykyisenä peruspessimistinä, että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, kun näen tämän turvaistuimen, että oletko varma etten saisi sitä itse matkustamoon viedä. 

Kenya Airwaysin toiminnassa ei minusta ikinä oikein ole mitään negatiivista ollut, noin niin kuin matkustajan näkökulmasta siellä lentokoneen sisällä, mutta en todellakaa ymmärrä kuinka yhtiö voi toimia niin hyvin kuin se toimii, kun seuraaa yhtiön toimintaa lentokentillä, yhtä suurta kaaosta kaikki.

Ystävänpäivä meni minulta hieman ohi, nukkuen kuumuudessa. Sähköt olivat poikki koko päivän, tietenkin. Illalla käytiin miehen kanssa lenkillä ja jatkettiin päivää purkamalla matkalaukkuja ja kokoamalla sieltä löytyneitä vaunuja niin ja tietysti minun piti saada esitellä jokainen pieni sukka ja body mitä sieltä löytyi. Martti ei jättänyt minua hetkeksikään, miten paljon koiraa voi rakastaakaan?

Nyt kutsuu taas kävelylenkki. Mukavaa helmikuista päivää! Ja serkkupojalle hyvää syntymäpäivää!

Helmikuun ekana

Oli kylmä, mutta ei liian kylmä vielä. Savossa ei ikinä tuule niin kuin rannikolla, järvet ovat lempeitä aina toisin kuin meret. Vajaa viikko sitten perjantaina Helsingissä kävellessäni mietin, että kuinka ikinä selviän pakkasista, siellä kun oli vain viisi astetta pakkasta, mutta se tuuli syväjäädytti kasvot hetkessä.

Suomi-lomalainen on käynyt eilen kahdessa lääkärissä ja menee tänään vielä kolmanteen, perustarkastuksiin. Hippuselle on vaatteita jo kasassa pieni pussillinen, on komeat rattaat ja turvaistuinkin. Nyt pitäisi kai alkaa keskittymään siihen pieneen sälään, tuttipulloihin ja liivinsuojuksiin. Molemmat vauvalliset ystävät on vielä tapaamatta, odotan tapaamisilta jotain taianomaista valaistumista.

Vielä on reipas viikko aikaa ja sitten pitäisi noin niin kuin materian puolesta olla valmis ottamaan hippunen vastaan. Koskakohan pää on siihen valmis?

Kahdentoista tunnin luksus

Aloitin torstaipäivän aamulla kello kolme, matkustin kunnes olin Helsingissä perillä hotellissa ennen kello kahta yöllä. Sain harvinaisen juntin taksikuskin, joka teki täysin epäasiallisia kommentteja Helsingin päättäjistä, maahanmuuttajista ja presidentinvaaleista. Nukuin viisi tuntia Suomi-suihkupuhtaana. Aamulla riensin jo kymmeneksi Stokkan kellon alle ja illalla hiippailin takaisin hotellille kymmenen jälkeen illalla.

Enpä tiedä olisiko loma voinut paremmin alkaa. Tapasin päivän aikana neljä tärkeää ystävää, olin niin iloinen huomatessani kuinka hyvin kaikilla pyyhkii ja kuinka elämä menee eteenpäin vaikkei tietyt asiat muutukaan. Seura oli siis ihan parasta eilen, kiitokset siitä teille murut! Ehdin samalla myös hankkia hippuselle viltin, villatakin ja potkupuvun ja käydä vertailemassa vaunuja. Niin ja ostaa vauva-aiheisen kirjan, Unihiekkaa etsimässä - Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin.

Ihan just äiti ja rakas kaunokaiseni saapuvat Helsinkiin, taidan sitä ennen pikapikaa kiiruhtaa vielä kirjakauppaan ja ihastella Helsingin pikkuputiikkien näyteikkunoita. Pohjoismaisen kauneuden tarve tuntuu olevan loputon tällä hetkellä. Tavara-ahneus ei ole vielä hellittänyt.

Pallon puoliskon tällä puolen

Laskin lentokoneessa istuessani kuinka monta kertaa olen viimeisten viiden kuukauden aikana matkustanut. Vastaukseksi sain paljon, lentoja oli kertynyt 21, automatkoja neljä, pari lauttamatkaa ja yksi juna. Matkustin Keniassa, Tansaniassa, Zanzibarilla, Etelä-Afrikassa ja Namibiassa. Etelä-Afrikan Kapiin saapuminen on aina riemukasta. Viimeisimmällä kerralla Tansaniassa vannotin miestä, että vastedes matkustamme lomalle muualle kuin kehitysmaahan. Silloin kun asuu kehitysmaassa kaipaa lomaa jossain muualla.

Tänään Amsterdamiin saapuminen tuntui tutulta, turvalliselta vaikken paikkaa juuri tunnekaan. Silti edes vähän tuntui kuin palaisi kotiin. Olen yrittänyt mielessäni määrittää enemmän tuota tunnetta, mutta se tuntuu vaikealta, siihen tunteeseen kuuluu ainakin se, ettei koko ajan tarvitse olla varuillaan ja varmistella asioiden sujumista, en oleta jokaisen yrittävän huijata minua, en kyseenalaista jokaista suupalaa, luotan siihen, että laatu on sillä tasolla mitä minä vaadin. Tämä tunnehan on täysin subjektiivinen ja jossain määrin se johtaa minua jopa harhaan, mutta uskokaa vaan, välillä on helpottavaa antaa itsensä uskoa ilman jatkuvaa epäilyä.

Huokailen kauhusta ruuan hintaa, vesipullon hintaa. Kuinka puoli litraa vettä voi maksaa kolme euroa ihan tavan ravintolassa? Huokailen ihastuksesta H&M:n valikoimalle (kyllä, H&M edustaa minulle nykyään laatua) ja iloitsin löytäessäni toisesta liikkeestä yli 60 euron lampaanvillatakin 20 eurolla (ja ai, että tämä villatakki on lämmin!). Keniasta ei valitettavasti juuri luonnonmateriaaleista valmistettua vaatetta löydy, Kiinan tekokuidut ja- nahkat ovat vallinneet markkinat siellä, siksi kai H&M viiden euron toppi tuntuu uskomattomalta onnenpotkulta.

Oikeasti ostoksia olivat pipo, hanskat, lapaset ja jo edellä mainittu villatakki. Ja kaksi pienenpientä bodya ja yksi pienenpieni huppari, uih ja ihastus.

Keniassa ollessani en kaipaa lisää vaatteita taikka tavaraa ympärilleni. Havahduin jo Kapin reissulla siihen, kuinka minut valtasi hirmuinen tarve saada kaikki maailman vaatteet ja kauniit asiat itselleni. Tuliko tarve siitä, että se oli mahdollista, koska tarjonta oli niin valtava? Koska minut ympäröi mitä kivoimmat kaupat ja kauniimmat ihmiset? Mombasassa huokailen sille, kuinka täynnä kaappini on vaatteita ja ihmettelen miksi minulla pitää olla yli kymmenen mustaa toppia, miksei muutama riitä? Häpeän hiukan kenkiemme määrää vaikkei niitä kai normisuomalaiseksi juurikaan ole. Kuinka ostamisesta tuleekaan niin hyvä mieli? Hyvä mieli, joka kantaa muutaman minuutin eteenpäin. Jos Keniassa moni asia tuntuu huijaavan, niin ainakin huijaus tapahtuu lähes aina rehellisesti, niin että asian voi välttää ollessaan varuillaan. Mutta miten välttää länsimaisen maailman kuluttamiseen liittyvää huijausta?

Huomenna olisi tarkoitus tehdä muutama täsmäisku vauvanvaateliikkeisiin, katsotaan sitten miten hyvältä tuntuu…

Muutama tunti vielä ja lentokone lähtee kohti Helsinkiä. Lupaan nauttia siitä ensimmäisestä henkäyksestä pakkasilmaa, viime kerrasta on jo kolme vuotta. Painan pipon korville ja lapaset sormien suojaksi ja annan pakkasen tuulettaa nämä keuhkot. Ja sitten vasta muutaman minuutin jälkeen on lupa alkaa vikisemään kuinka kylmä on. 

psst. lentokone lähti Helsinkiin, olen nyt Pohjolassa ja se kylmyys salpasi henkeni, nenäkarvat tekivät kuolemaa ja vikisin kuin mikäkin kakara. Mutta hengitin syvään ja kauan ja nautinkin siitä.

Italialaiseen tyyliin

Vatsakummun esittelyä...

Häitä juhlittiin siis viinitilalla Vrede en Lust, vuoret ympäröivät paikkaa, mikä taas takasi sen, että lämpöä riitti laaksossa ja kauneutta.

Huomaavaisesti kaikille vieraille oli jaettu päivänvarjot. Psst. minullakin oli se aikeena omissa häissäni, mutta eihän noita varjoja Namibian puolelta löytynyt.

Riisisade oli aika rankka. Tuolejen selkämyksissä oli kätevästi jokaiselle kämmeneen sopiva määrä riisiä heitettäväksi.

Itse seremonian jälkeen hengailimme puutarhassa ylimmäisen kuvan puutarhassa joitain tunteja, shamppanjalinjalla. Kuuma, hiki, loputon määrä shamppanjaa = erittäin hilpeitä juhlijoita.

Illalliselle siirryttiin katetulle terassille, jossa myös tanssittin ja ilakoitiin. Mitään varsinaista ohjelmaa häissä ei ollut, kakku leikattiin, häätanssi tanssittiin, sukkanauha poistettiin ja bestman piti pienen puheen, mutta kaikki tämä oli kovin epäviralliseen tyyliin. Hääparia onniteltiin kun siihen tuli tilaisuus ja mies taisi asiasta vitsaillakin, että Suomessa onnittelua varten on jonotettava, mikä oli monen mielestä varsin kummallista. Minusta se on taas ihanan tehokasta ja toimivaa!

Getting ready - cityromantiikkaa

Yhtenä lomapäivistämme juhlittiin italialaisten ystäviemme häitä Kapkaupungin lähellä huumaavan kauniissa Franschhoekin maisemissa. Meidän majapaikkamme oli niin viehättävästi laitettu, että sain välittömän mökkikuumeen ja yritin ehdottaa miehelle, että eikä kannattaisi hankkiutua Suomen rivitaloasunnosta eroon ja sijoittaa kesämökkiin saaristossa. Mies ei tietenkään lämmennyt ajatukselle. 

Majataloon oli muuttanut kadulta kissa, joka oli mahdottoman utelias ja sosiaalinen. Kissamamma seurasi meidän puuhia herkeämättä.

Namibian hiekka on alkanut vihdoin vaikuttaa kameramme linssiin, zoomi ei toimi enää kuin tietyissä asennoissa.

Ihana, ihana majatalo. Valkoiset lautalattiat, valkoinen lautakatto, valkoiset seinät. Eikö siinä olisi ideaa, että ostaisi mökin jota vuokraisi sen ajan mitä itse ei sitä ole käyttämässä?

Kaksiviikkoisen loman aikana hippuisemme kasvoi pikkujättiläiseksi, maha pullahti aivan yhtäkkiä aikamoiseen kukoistukseen. Niin ja vatsasta tuntui tulevan samalla julkista omaisuutta, tähän asti olen onneksi lähes vain nauttinut saamastani mahahuomiosta.

Ostin muuten Kapista Froggi-merkkiset terveyskorkkarit, jotka ovat kuvassa jalassa. Niillä jaksoin hillua ja jopa tanssia häissä kahdeksan tuntia. Järjettömän hyvä lesti! Vanhat kengät ei nimittäin mene enää jalkaan. Turvotuksesta on tullut pysyvä olotila.