Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

29.7.2012

On on.

Passi, meillä on vauvalle passi. Se saapui viime viikolla Nairobiin ja miehellä oli sopivasti yllättävä työjuttu siellä ja nyt Hipun passi on minun passin vieressä odottamassa keskiviikkoa.

Perjantaina matatu ajoi miehen auton perään. Tuli ruma jälki autoon, mies vanheni vuoden yhdessä hetkessä pahemman luokan raivokohtaus ja armoton vitutus), matatu-kuski ja poliisi tekivät ilmeisesti diilin samantien miestäni vastaan, joten taas kerran jäi oikeus tapahtumatta liikenteessä.

Perjantaina menimme etiopialaiseen ravintolaan syömään, kivalle kattoterassille, ihan vain jotta järkyttävän kokoiset kaapit (turvamiehet) tulisivat ihan kaksissa miehin poistamaan meitä paikalta alaikäisen seuralaisemme takia. Tarjoilijat onneksi puuttuivat nopeasti asiaan ja suorastaan anelivat meitä jäämään. Ruoka oli ihan jees, mutta musiikki alkoi olla ihan liian kovalla sekä beben että meidän korville.

Perjantaina suihkuun mennessä napsautin vedenlämmittimen päälle, ihan niin kuin aina suihkuun mennessä. Alkoi kuulua outoa ääntä, menin katsomaan vesiboileria. Sieltä suihkusi vettä. Boilerin pohja oli ruostunut puhki ja kaikki vesi valui yhden vierashuoneemme lattialle. Mies kävi sulkemassa eri venttileitä, arvatkaa toimiko niistä venttiileistä yksikään? Ei toiminut ei. Kello oli kymmenen illalla. Vettä vain valui lattialle, onneksi tuossa huoneessa on parveke, josta vesi pääsi valumaan ulos eikä se tullut huoneesta sisätiloihin.

Lauantaiaamu meni vaihtaessa kiivaita puheluita vuokraisännän sihteerin kanssa. Uhkailua, kiroilua, äänenkorotusta ja jotakin kummaa tapahtui, asiat alkoivat tapahtumaan ja nyt tuo puhkikulunut boileri on jo vaihdettu uuteen. Veden lämmittämiseen ei ollut tarvetta tammikuusta toukokuun alkuun, mutta nyt sisälämpötilan huidellessa alle 30 asteessa on lämmin vesi tuntunut tarpeelliselta ihan näin aikuisellekin hipiälle.

Pienoista huumaa ja hyvää mieltä oli onneksi tarjolla saunan, uima-altaan ja grillauksen parissa hyvässä seurassa. Mitäpä ei pelastaisi hyvä ruoka ja suklaakakku? Sunnuntai on sitten mennytkin levätessä ja nukkuen.

Tuleva viikko on niin täynnä kaikkea kivaa. Uskomatonta ajatella, että viikon päästä tähän aikaan olemme tavanneet jo molempien perhettä, Hippu on tavannut serkkunsa ja niistä ihan uusimmankin tulokkaan, Hippua viikkoa nuoremman neitosen.

Maanantai ja tiistai menee kai haaliessa tavaraa kasaan, olen kuullut huhuja, että vauvan kanssa matkatessa tavaraa on tolkuton määrä, miksei meillä ole? Unohdanko jotain välttämätöntä? Tietysti turvaistuin ja vaunut on iso juttu, mutta mitä muuta? Keskiviikko menee kokonaan matkatessa, koneen pitäisi laskeutua Suomeen viittä vaille kaksitoista yöllä, Mombasan kodista pitänee lähteä neljältä aamuyöllä.

24.7.2012

Mun murut

Hippusen ollessa 13 päivän ikäinen menimme valokuvaukseen, Sean Rockille Mombasaan. Olemme olleet oikein tyytyväisiä kuviin ja mikä parasta, olimme siellä koko perheen voimin. Koiratkin tulivat mukaan studiolle, samoin äitini ja veljeni. Meillä on minun mielestä ihan superyyber hienoja perhekuvia muistona tuosta ajasta, kun kaikki oli yllä olevan kuvan lailla ihan pumpulipilveä.

(Tätä kuvaa ottaessa on kameralle tallentunut myös kuvia, joissa Hilda hiipii kohti Hippusta, raukkaparka vain uinuu untansa toisen vaaniessa takana.)

20.7.2012

Perjantain kootut

Koirat ja bebe. Hyvin menee. Koirat ovat ottaneet Hipun kunnioituksella vastaan, Hippu  ei taida vielä käsittää koirien olemassaoloa, vaikka aina välillä Mara ehtiikin lipaista vauvan käsiä. Hilda ei edes mene lähelle enää alun innostuksen jälkeen. Koirat luovat meihin kysyvän katseen, kun Hippu äännähtää. Itkun tullessa Hilda saattaa huokaista ja kääriytyä tiukemmalle sykerölle nukkumaan. Hilda ei tunne tarvetta tervehtiä vauvaa, Martti taas käy aina nuuskaisemassa vauvan saapuessaan paikalle.

Hippunen ei taas taida vielä ymmärtää koiria, tällä hetkellä vauva on vain ylenkaiken kiinnostunut kasvoista, katsekontaktista ja hymystä. Niin ja se eilisen postaus alkaneesta kaudesta on taas tänään toisen kuuloinen. Tänään on vain hymyilty, nyt nukutaan ihan yksin vaunuissa päikkäreitä ja äiti taitaa olla ihan jees-tyyppi. Haemme vielä siis rutiineita. Se on tosin ollut totta jo pari viikkoa, että aamiaisen nauttiminen vauvan nukkuessa on historiaa ellen sitten ala itse heräämään aikaisemmin. Nyt kömmin ylös siinä yhdeksän aikaan, Hippunen puoli tuntia minun jälkeen ja yöuniltaan herättyä ei uni enää maistukaan niin kuin silloin ihan pienenä.


Toiseksi viimeinen viikonloppu ennen Suomi-lomaa on aluillaan. Jotenkin taas herää naurettava paine siitä, että pitäisi hankkia väriä nassuun ennen Suomeen tuloa. Asuminen tropiikissa on saanut aikaan sen, että aurinkoa ja eritoten sen kuumottavaa / lämmittävää vaikutusta välttelee niin paljon kuin mahdollista. Olen siis onnistunut muuttumaan kalmankalpeaksi. Raskaana ollessa auringossa oleminen ei tullut kyseeseen ollenkaan ja nyt vauvan kanssa tilanne on jokseenkin sama. Auringossa on aivan liian kuuma olla. Mustat vaunut oli nappivalinta tänne ikuiseen aurinkoon (NOT!).

Tuliaisiakin olisi kiva hankkia, mutta olisi kiva jos ne olisi jotenkin tarkoituksellisia, ei mitään krääsää, joka heitetään saman tien kaappiin pölyttymään. Vielä en ole keksinyt mitään kuningasideaa. Itselle kaikki perustuliaiset täältä ovat jo niin arkisia, että en osaa ajatella kenenkään innostuvan niistä. Ehkäpä viikonlopun reissu toiselle puolelle Mombasan saarta synnyttää jotain ideoita.

Voikaa hyvin!




19.7.2012

Voi pientä.


Sitä mää vaan, että  meillä on tainnut tiheän imuttelun, itkun ja sylissä olon kausi alkaa. Mennään näin nyt vaan.

16.7.2012

Sunnuntai



Hippunen sai jo toiset rokotteensa keskiviikkona, perjantai ja lauantai menivät itkiessä ja pahalla mielellä, epäilen rokotteiden vaikutusta syyksi mielipahaan. Täällä rokotukset aloitetaan Suomea varhaisemmassa iässä, vakavat sairaudet ovat täällä täyttä totta ja niille altistuu kotoa poistuessa.

Sunnuntaina halusin päästä vaunujen kanssa kävelylle, vakiopuistomme ei tullut kyseeseen, koska vettä satoi aamulla niin paljon, että puiston polut ovat täyttä mutavelliä. Päätimme lähteä katsastamaan vakiopuistomme toisen osan Haller Parkin, jossa asustaa  myös paljon eläimiä. Jostain syystä kuvittelin, että siellä on tasaiset polut ja helppo maasto vaunuille. En valita, meidän vaunut toimivat täysin moitteetta, ne on niin kepoisat ja helposti kääntyvät.


Haller Parkin jättikilpparit.

   

Alla on yksi Afrikan mantereen vaarallisimmista käärmeistä, puff adder. En tiedä sen suomenkielistä nimeä, mutta ei sillä niin väliä. Uskomattominta oli, että ainakin kaksi kyseistä käärmettä asusti tämmöisessä altaassa, josta oli jokseenkin vapaa pääsy pois.


Vai mitä mieltä olette? Tuossa ne olivat ja punaisen kaiteen takaa niitä ihmiset kurkkivat. Voisiko olla, että myrkkyhampaat tai jotain vastaavaa olisi otettu käärmeiltä pois?



Yksi suosikkikaunottarista, tosin Haller Parkissa oli aika eläintarhameininki, kirahvit asuivat aidoitetulla alueella ja niitä sai syöttää maksua vastaan.


Hippunenkin oli siellä!


Hippunen, minä ja puhvelin takamus. Tässä odotellaan virtahepojen ruokailun alkamista. Heti kun hipot kuulivat kottikärryjen äänen, ne alkoivat kömpiä ja lyllertää ulos lammesta.





Iltapäivän puistossa päätti pitsa rantaravintolassa, hyvässä seurassa. Hippu siirtyi tuon kuvassa hieman epäilyttävästi käyttäytyvän herran syliin siksi aikaa, että minä pääsin syömään kerrankin kunnolla paistetun pitsan.


Oikein kelpo sunnuntai, katsottiin vielä leffa kotona. Pieni mies nukahti eilen jo aikaisin, muutaman päivän känkkis saatiin selätettyä, jihaa!

14.7.2012

Mielessä tänään

Lomahaaveilun voisi jakaa eri osiin. Haaveilen siitä kenen kanssa vietän aikaa, miten matkustan paikasta toiseen (Tampereelta Kuopioon maisemat ovat kauniit, suosikkipaikkojen keskittyessä Jyväskylän ja Kuopion välille, tuota kyseistä tietä olen matkannut lukuisat kerrat ja sen varrella on autossa, bussissa ja junassa haaveiltu niin paljon.), kuinka asiat sujuvat vaivatta ja miten silti kiroilen itsepalvelukulttuuria, sauna ja uintikombosta, kaikista paikoista missä haluan viettää aikaa ja mitkä haluan nähdä. Ehkä silti eniten haaveilen ja näen itseni syömässä, kuka olisi arvannut?! Ahdistun jokseenkin ruokakauppaostoksista, valinnanvaraa ihan pienessä Siwassakin on liikaa, mutta voi jukupätkä sitä tunnetta kun esimerkiksi pääsee äitin jääkaapille, sieltä löytyy ihan kaikkea mistä vain osaan haaveilla. Tai anopin valmistamalle aterialle ja erityisesti jälkiruokien pariin. Tai ravintolaan, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, että lautaselta löytyisi salaattia tai jotain muuta potentiaalista ruokamyrkytyksen aiheuttajaa. Tai mummolaan, mummolassa ei yksinkertaisesti vain koskaan ole mitään muuta kuin herkkuruokaa, kahvi maistuu myös jostain syystä mummolassa aina niin hyvältä (ainii, se on se ehta kerma) ja sieltä löytyy aina jotain pientä perinteistä herkkua kahvin seuraksi.

Minulla ei ole mielessä mitään tiettyjä ruokia, haluan vain mutkatonta ruokaa ilman jatkuvaa pohdintaa siitä onko se turvallista syödä. Mutta siis tietysti mielessä on karjalanpiirakat, muikut, perunat, kukkakaalit, mansikat ja herneet, lohi kaikissa muodoissaan, salaatin lehdet ja kaikki yrtit, kirsikkatomaatit ja sanoinko jo mansikat ja herneet niin ja mustikat. Parasta on käydä hakemassa torilta pussillinen herneitä ja mutustaa niitä kaikkialla, olla pulassa tyhjien palkojen kanssa ja mutustaa taas vähän lisää herneitä.

Ei sillä, kyllä Mombasassakin herkkuja riittää. Ne ovat vaan erilaisia, hedelmät ovat täällä vailla vertaisiaan. Mango ja ananas on perusvieraita. Kala on alkanut taas raskausajan jälkeen maistumaan, kokonainen kala grillissä on tosi jees. Tänään olemme menossa kavereille grillaamaan ja ihan just pitäisi lähteä hakemaan tuoretta kalaa mukaan grilliin. Yläkerrassa on vain todella hiljaista, poika ja mies ovat tainneet simahtaa molemmat. Kömpiäkö sinne väliin vai hätyyttää ne liikkeelle?






12.7.2012

Viikkoa myöhemmin

ja olen vuoden vanhempi sekä taskussa on lentoliput Suomeen. Elokuu on meidän lomakuu. Kelpaa.

Yksi parhaista asioista lomassa on sen suunnittelu. Se, kun voi vaan antaa haaveiden ja ajatusten lentää ja kuvitella lomasta kaikenlaista, mitä tahansa. Itse näen lomani aina hetkinä, kuvittelen itseni eri paikkoihin ja tilanteisiin, näen kuinka nautin tilanteesta ja annan sen ladata akkuja niin paljon, että jaksan taas vuoden poissa Suomesta. Loma on siis minulle pitkälti Suomen ahmimista kaikissa muodoissaan. Haluan nähdä monen monta ihmistä, käydä eri paikoissa, nauttia sileistä teistä, syödä ja juoda Suomi-makuja, istua saunan lauteilla, juoda vettä suoraan kraanasta, valita ruisleipä miljoonan lajitoverinsa joukosta, syödä pätkis matkalla kaupan kassalta autolle, ihan näin vain ensimmäisenä mieleen tulleista asioista. (ja kyllä se peruna huutelee siellä taustalla, toivottavasti uudet potut on vielä uusia elokuussakin.)

Tiedän kolmen kesän kokemuksella, että suunnitelmista toteutuu vain pieni osa ja loppujen lopuksi on vain parasta istua sohvalla tai kesäillassa tärkeiden ihmisten seurassa ja vain olla. Niin ja aina syntyy spontaaneja ideoita ja tilanteita, niille on hyvä jättää myös tilaa Sitä on osattava ammentaa noista hetkistä, jotka ovat ajallisesti lyhyitä ja harvinaisia, hyväksyä se, että aikaa on rajallinen määrä paluulennon kummitellessa taustalla. On myös osattava ottaa aikaa ihan vaan itselleen ja omalle pikkuperheelleen, koska vaikka meillä on kaikki aika olla yhdessä täällä niin se ei silti ole sama asia kuin olla yhdessä siellä.

Viime kesän lomani meni hienosti, en stressannut pahemmin ja meillä oli vaan aikaa olla.

Tämä maanosa on muuttanut minua ajankäytön suhteen, en osaa edes ajatella sopivani päivälle enempää kuin korkeintaan kaksi menoa ja sekin tuntuu jo siltä, että tiukille menee. Olen hidastunut, käyn hitaasti ja tarvitsen aikaa.

Aion siis seuraavat viikot keskittyä Suomesta haaveiluun.

5.7.2012

ja niin me lennettiin.

Hippunen oli heräsi aamupäiväuniltaan Mombasan kentällä, koneessa Hippu istui sylissäni, söi vähän ja nukahti jo ennen kuin lähdimme lentoon. Pieni mies nukkui koko matkan ja vasta perillä koneen ollessa jo kiitoradalla renkaat kiinni maassa hän heräsi ja vähän siristeli silmiään ja hymyili. Nukahti sitten uudestaan.



Lento Nairobin ja Mombasan välillä on lyhyt, vajaan tunnin. Huojentavinta oli se, että Hipun korvia ei tuntunut särkevän painevaihtelut, toisin kuin meidän molempien.



mKilimanjaron huippu oli esillä pilvipeittojen yläpuolella. Ihan aina tätä ei onnistu bongaamaan, eilen olimme onnekkaita.

Pian lähdemme kotimatkalle, saimme anottua passin pienelle ja nyt ei auta kuin odotella, että sen saamme.

4.7.2012

Off we go.

Ihan pian muutaman tunnin päästä me lähdemme Nairobiin anomaan pikkuiselle passia. Matkaamme lentäen, jännittää. Nairobissa vietetään yö ja tullaan huomenna takaisin. Säätiedote lupaa sinne vettä ja ukkosta. Minä aion vetää saappaat jalkaan farkkujen seuraksi. Olen aika innoissani siitä, että voin pukea muutakin kuin iänikuisia toppeja ja ne samat läpsyt, joita olen käyttänyt koko Keniassa olon ajan.

On kuulkaas ihan papiljotit päässä tällä kotirouvalla tänään.
Pitäkää peukkuja, että tällä kertaa lähetystössä menisi kaikki hyvin.

1.7.2012

Merkillistä

Merkittäviä asioita just nyt:

Jätin eilen vauvan isänsä hoiteisiin ja lähdin aamupalalle kaverin kanssa, söin loppuraskaudesta jo huomattavat mittasuhteet saaneen himotukseni kohteen, kylmäsavulohibagelin. Se oli jokaisen puraisun arvoinen. Merkittävää oli siis itse bagel kuin se, että jätin lapseni. Hirmuinen ikävän ja syyllisyyden puserrus rinnassa, mutta silti tarve tehdä se oli suurempi. Piti todistaa itselleni että pystyn yhä olemaan itsenäinen ja tekemään muutakin kuin olla symbioottinen Hippusen kanssa sekä piti antaa tilaa isälle ja pojalle luoda heidän omaa suhdettaan ilman jatkuvia neuvojani.

Merkittävää on myös se, että olen tajunnut kuinka jatkuvasti neuvon miestäni, korjaan ja pyydän tekemään kaiken niin kuin itse teen ja parhaaksi näen. Välillä teen sen aika ikävällä äänensävyllä, toisinaan kovin vaativalla ja jopa tuo oma äänensävyni jää kaikumaan päähäni, eri ikävää. Mutta siis kun minä kuitenkin tiedän parhaiten niin pakkohan se on myös julki tuoda...

Pieni miehemme on kasvanut jo niin isoksi, että jaksaa valvoa useamman tunnin peräjälkeen. Eilen kaverin luona iltaa viettäessä Hippunen tapitti taas ympärilleen ehkä kolmen tunnin ajan, tänään aamulla valvottiin kolme tuntia uudestaan.

Viimeinen viikkoni 31-vuotiaana pyörähti käyntiin. Mikä vuosi takana, ei voi muuta todeta. Paljon on vielä sisäistämättä, niin monta syytä olla kiitollinen ja silti harmillisen monta negatiivissävytteistä ajatusta on tullut käytyä läpi. Toistan taas itseäni sanoessani, että Kenia ei ole päästänyt minua helpolla. Elämä täällä omassa pienessä piirissä on hyvää ja vaivatonta, turistille tämä paikka on varmasti paratiisi, mutta elää tätä elämää, jossa vaatii asioita ympäristöltään minun oikeustajulla varustettuna ei ole helppoa, en siis vieläkään ole sopeutunut tähän kulttuuriin ja liekö koskaan tulen sopeutumaankaan, ihan ensin siihen kai tarvitaan halu sopeutua.

Suomen loma on tiiviisti ajatuksissa, elokuu elokuu. Paperiasioiden edistyminen on vain jumahtanut tuonne Turun maistraattiin, juhannus ja alkaneet lomat ovat ehkä viivästyttäneet tarpeettoman paljon henkilötunnuksen saamista.

Kaksi vanhaa toveria Namibian ajoilta ovat muuttaneet Mombasaan muutamaksi kuukaudeksi!