Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

28.4.2013

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Ostin perjantaina rannalta kookospähkinöitä. Semmoisia vielä vihreitä, joissa on sisällä paljon vettä, kookoslihaa tuskin ollenkaan. Kookosvesi maistuu ja tuntuu niin elimistöä hyväilevältä. Jotkut sanoo, että kookosvedessä on kaikki kohdallaan, että se olisi terveellisintä juomaa ikinä.

Tasaisin väliajoin innostun aina eri asioista, tämä kookostelukin on ties kuinka monetta kertaa aamupalan vakkarivieraana. Joskus se on smoothie, joskus hedelmiä pähkinöiden ja jugurtin kanssa. Mutta kahta en vaihda, kahvia ja leipää. Natustan aina aamuisin pari palaa leipää. En vieläkään ymmärrä kuinka meillä on aina ruisleipää pakastimessa, on ollut lähes koko Kenian oloajan. Täällä käy niin paljon suomalaisia, vieraita meillä, tuttuja Mombasan suomalaisia, miehen työkavereita ja aina pyydämme tuliaisena ruisleipää. Meidän pakastin ei ole iso, se on semmoinen jääkaapin yhteydessä oleva pakastin ja silti sieltä aina löytyy ruisleipää. Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat meitä ruisleivällä muistaneet. Me syödään ruisleipää lähes päivittäin. Viikonloppuisin herkutellaan usein lähikahvilan (ainoan, josta saa hyvää leipää Mombasassa) tuotteilla.

Aamupalat on kyllä ihan parhautta, kun ei ole hoppu.

Niin ja ne kookospähkinät. Piti niitä ylistää. Nämä kookosvedelliset ovat tosiaan vihreitä eli ihan nuoria pähkinöitä, kun kookos alkaa kypsymään vesi vähenee sen sisältä ja muuttuu kookoslihaksi. Ulkokuori alkaa tummumaan ja lopulta vihreä kookos muuttuu ruskeaksi ja karvaiseksi. Ruskea ja karvainen kookos on nesteetön, mutta siinä on paljon hyvää lihaa, tuosta lihasta saa taas kookosmaitoa ja kermaa raastamalla erityisellä työkalulla.

Aito kookos ja keinotekoinen kookoksen maku ovat muuten ihan eri juttuja, niillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä keskenään. Aito kookos on tosi lempeä, hieman makea ja pähkinäinen. Keinotekoisessa on mielestäni semmoinen pistävä maku ja haju, yliampuva.







25.4.2013

Rannalla


Hippunen on rannalla ihan elementissään, hiekkaa suuhun, tukkaan ja varpaisiin. Vähän lapiolla läiskimistä, holtittomasti kaikkia ohimennen jalkaan.


Keskiviikkoisin on ollut tapana tavata muiden äitien ja pikkulasten kanssa, yleensä jonkun kotona. Kivaa vaihtelua niille hikisille lattialla kökkimisille toi tapaaminen rannalla.


Kun pahin kuumuus on ohi ja aurinko jo hieman laskemaan päin, on rannalla tosi kiva olla. Viileää ja varjoisaa.





Pienen miehen mieli löytää jatkuvasti uutta tutkittavaa.


Hippu taisi olla eilen porukan nuorin, ainut kontallaan viipottava. Muut lapset juoksivat minkä jaloillaan ehtivät.


Ilahduttipa meitä myös rapu etanan kuori päällään.


21.4.2013

Hidas aamu

Näinkö se ihanan hidas aamu ja loppumaton kahvi on löytänyt takaisin elämääni? Herkkuaamiainen koko perheen voimin, pieni leikkituokio ja Hipun päikkärit, jo pitkät sellaiset, mies ja minä molemmat omissa puuhissaan kahvikupin kanssa, silloin tällöin vaihdetut sanat, ihanan hitaasti kulkeva aika. Täydellinen sunnuntain aloitus.

Tätäkin on tavallaan odotettu jo melkein 11 kuukautta. Odotettu sen kaiken muun ohella, ensimmäisten hampaiden ja ensiaskeleiden. En meinaa uskoa, että aamupalan jäljet on siivottu, kaikki tiskit tiskattu, vauvakirja päivitetty, uutiset luettu ja facebookkikin tarkkaan käyty läpi ja vielä on aikaa blogille. Seuraavaksi jään odottamaan sitä aikaa tiukan treenin myötävaikutuksella, kun Hippunen alkaa lusikoida itse ruokansa suuhun.

Taidan mennä hakemaan kolmannen kupin kahvia.

16.4.2013

Tavallaan söpö



Tämmöinen kaveri tuli vastaan.


Hyeena, jonka metelöinti saa paatuneimmankin ihon kananlihalle.


Tämä näin katseli ensin rauhassa ruohikosta ja päätti sitten tulla autonn eteen makoilemaan.


Ilman mitään hoppua tai pelkoa hyeena kieriskeli tiellä, katseli meitä välillä ja antoi rauhassa kuvata itseään.


Hyeenan kohtaamisesta on jo yli vuosi, Masai Marassa olimme tuolloin mieheni arpajaisissa voittamalla reissulla. Minun kummitäti ja kummitätin mies olivat matkassa mukana.

Muistaakseni säikähdin tätä hyeenaa oikein olan takaa. Näitä kuvia katsellessa en voi muistaa syytä, kaverihan näyttää oikein leppoisalta.


15.4.2013

Arki

Maanantai, ihana tervetullut arkiviikko. Tutut puuhat. Hippu on ollut vatsapöpön otteessa viikonlopun, nyt ihan kuin jo alkaisi rauhoittumaan.

Kauppareissu odottaa, sormet ristissä toivon, että kaupassa olisi taas salaattia, ihan mitä tahansa vihreää kunhan vain tuoretta olisi. Rucolaa, pinaattia, kiinankaalia - kaikki käy.

Perjantaina Hippu otti useamman askeleen ilman tukea meidän pidättäessä henkeä taustalla. Se sanoinkuvaamaton ilo pienen kasvoilla uudesta taidosta on hienoa.

Kuvat on makuuhuoneesta, lempihuoneestani. Hämärä tunnelma on aina, ikkunat on verhottu parillakin kerroksella, niin pyrimme maksimoimaan ilmastoinnin hyödyn.













12.4.2013

Aamupalalla

Odotan sitä aikaa, kun Hippu alkaa syödä ihan itse, ihan lusikalla. Aamupalankin. Sitä ennen kai pitäisi sietää sotku, joka syntyy harjoittelusta.

Elämä menee omalla painollaan eteenpäin, aika päivä kerrallaan. Ajatuksissa on silti jatkuvasti tulevaisuus, elämä kesäkuun jälkeen. Mahdollinen paluu Suomeen. Mitä lähemmäksi kesä tulee sen enemmän jännittää.

Mombasassa on olevinaan sadekausi. Tuskaista hikikuumaa, painostava ilma ja joskus pieni sade, joka tulee kuin hirveän ponnistelun saattelemana. Muutama mahtava ukkonen on kyllä käynyt vierailulla aamuyön tunteina. Talo tärisee ja Martti itkee. Jännä juttu muuten miten vain toinen koirista pelkää, Hilda kun vaan jatkaa uniaan Martin ollessa hermrauniona.

Mukavaa viikonloppua!





8.4.2013

Kymmenen kuukautta

Millainen Hippu on? Kärsimätön, kiinnostunut kaikesta, turhautuva, kokeileva ja äänekäs sanoo mies, Hipun isä.

Millainen Hippu on? Hyväntuulinen, veikeilevä, malttamaton, pakahduttavan söpö ja luottavainen sanon minä, Hipun äiti.

Millaista on olla isä? Haastavaa, palkitsevaa, tulevaan uskomista, rakkautta ja parasta.

Millaista on olla äiti? Maailman parasta puuhaa, tunnetta täynnä olevan sydämen kasvamista, raastavaa, ihanaa ja vastuullista.

Mikä on parasta arjessa? Kotiinpaluu töistä, koirat ja Hippu on onnellisia sanoo mies. Ups, pitäisikö munkin hieman hymyillä enemmän?

Mikä on parasta arjessa? Ne hetket kun Hippu kujeilee kainalossa, ne katseet, kun Hippu huomaa minut jossain. Se onnen tunne mikä Hipun kasvoilta loistaa, kun hän on oppinut tai kokeillut jotain uutta.

Hippu viihtyy väkijoukossa tarkkaillen toisia, bongaillen muita lapsia ja koiria. Hippu ottaa hyvin rohkeasti ihan muina miehinä kontaktia uusiin ihmisiin. Avoimen uteliaasti hymyillen tai välillä vaan suu auki katsoen.

Reilun kuukauden kestänyt lusikalla tarjottavasta ruuasta kieltäytyminen on lakannut. Helpotus. Parasta ruokaseuraa ovat molemmin puolin Hippua istuvat tai makaavat Martti ja Hilda. Tällä hetkellä lähes kaikki tuntuu maistuvan. Menneellä viikolla on ruokalistalla ollut ainakin kookoskalakeitto, linssikeitto, kanaa perunamuussilla ja parmesaanilla, kanaa porkkakurpitsasoseella, pastaa ja kanaa. Jälkkäriksi mangoa, vesimelonia, omppusosetta, banaanilettuja. Aamupalaksi riisipuuroa ompulla, ruisleipää ja pala juustoa. Avokadoa aina välillä alkupalaksi aterioille. Hippu syö kolmesti päivässä, ihan kuin mekin. Välipalaksi otetaan iltapäivisin kyllä yleensä aina hedelmiä tai jotain vauvayställistä naksua.

Viime päivien tavoitteena on ollut korvikemaitoon tutustuminen ja lähinnä sen hyväksyminen. Meille on kertynyt kiitettävä määrä nannia tänne, ihan sieltä Suomesta tuotua. Poikanen ei vaan siitä ole niin kovin innostunut. Vesi on ihan suosikkijuomaa nokkamukista juotuna.

Välillä jumitun vain katselemaan Hippua. Pieni mies saattaa uppoutua puuhiinsa pitkäksikin aikaa, pärisyttää tavaroitaan, siirtelee paikasta toiseen, heittää palloa ja hakee sitä. Katselee ikkunasta puutarhurin touhuja tai vaan touhukkaasti papattaa omiaan. Hippu kävelee varman oloisesti tukea vasten yhden käden avulla, seisoo ilman tukea, nousee kyykystä ylös ja konttaa ihan salamavauhtia. Välillä hän kokeilee josko askeleitakin voisi ottaa.

Lempipuuhaa tuntuu olevan veden juominen, koirien päällä mönkiminen, taputusjutut ja ainiin, autolla ajo. Poika meinaa ratketa innosta, kun pääsee kuskin syliin istumaan ja koskemaan rattiin.




7.4.2013

Pelko

Pienenä ja vielä aikuisenakin Suomessa asuessani loikkasin jo kaukaa iltaisin sänkyyni. Pelkäsin, että ilkeä noita tarttuu sängyn alta nilkkaani kiinni. Pelkäsin öisin jokaista pienintäkin risahdusta. Jos heräsin yöllä johonkin ääneen niin jähmetyin paikoilleni, en ikimaailmassa olisi uskaltanut nousta katsomaan äänen lähdettä. Noidan lisäksi pelkäsin öisiä murhamiehiä.

Ennen muuttoa ulkomaille pelkäsin hillittömästi Namibia. Olin varma, että joku ryöstämurhaa meidät samantien. Että henkemme ovat arvottomat ja omaisuutemme haluttua. Etsin tietoa eri rikoksista ja väkivallasta. Pelkäsin ensimmäisen viikon Namibiassa. En uskaltanut tuulettaa uudessa kodissamme kuin vahtien vieressä ikkunaa.

Lentokoneella matkustamisesta muodostui pelottava mörkö aikuisiällä. Hengitys salpaantui, nousut ja laskut saivat välillä itkemään, pelko ei tuntunut hallittavalta. En olisi mitenkään suostunut pitkään lentoon. Euroopan sisäiset lennot olivat jo tuskaa.

Tuli Etelä-Afrikka, tuli Namibia. Tuli pitkiä lentoja. Vieressä istui mieheni, joka kerta toisensa jälkeen jaksoi selittää kuinka lentokone pysyy ilmassa ja kuinka nousu ja lasku ovat ne kriittisimmät vaiheet. Tuli myös pitkiä lentoja, kymmenen tuntia oli liian pitkä aika pelätä ja hengittää syvään. Väsyin pelkäämiseen. Afrikan vuosien aikana olen lentänyt paljon, pitkiä ja lyhyitä lentoja, useimmiten paikallisilla lentoyhtiöillä. Aina kaikki on sujunut hyvin, tasaisesti. Lentopelko hälveni ja haalistui, lähes unohtui. Enää ei tarvinnut vannoa itselleen etten ikinä enää nouse uudestaan lentokoneeseen.

Namibiassa pelkäsin siis ensimmäisen viikon kahden vuoden ajanjaksosta. Ehkä koirat osaltaan auttoivat, hälytysjärjestelmä vai mikä lie, mutta sen jälkeen en ole enää pelännyt kuin muutaman kerran kohdatessani norsuja ja leijonia tai kuullessani teltassa kissapetojen karjuntaa. Murhamiehet, ryöstöt, kidnappaukset eivät pelottaneet. Toki olen aina ollut varovainen ja mieluummin ennaltaehkäisen niin pitkälle kuin mahdollista kaikki tilanteet missä voisi olla edes pieni riski turvallisuusuhkaan. Keniassa kuulee aina kauhutarinoita ja täällä tapahtuu oikeasti pahoja asioita liian paljon. Silti pelkääminen ei ole astunut takaisin elämääni. Hyvä niin, pysyköön poissa.

Mutta sitten tuli kamala kotimatka, lento takaisin Mombasaan. Suora lento Brysselistä. Ennen koneeseen astumista minulla oli epämiellyttävä olo, tuntui ettei pitäisi lähteä lennolle. Kone oli myöhässä, odotimme koneessa. Mekaanikot teki töitään ja odottelun jälkeen lähdimme matkaan. Kello oli jo lähemmäs kymmenen illalla, joten koneen sisällä oli valot poissa. Kone nousi, nousi ja nousi. Vielä puolen tunnin jälkeenkin valot olivat poissa ja kone vain nousi. Yhtäkkiä tuli kamala ääni, hyvin voimakas moottorin ääni. Miehistö siirtyi lähes juosten koneen takaosaan, korot vain kopisivat. Oma pulssi nousi välittömästi korkealle. Puristin Hippua lujaa sylissäni. Pian kapteeni kuulutti, että koneessa on jotain vikaa että emme saavuttaisi määränpäätä. Kapteeni sanoi myös että ei ole syytä hätään ja että hän palaisi heti asiaan kun tietäisi mikä koneessa on vikana.

Pelko, pelko, pelko. Järkyttävän kamalan iso pelko. Sydän puski rinnasta ulos. Hippunen nukkui tyynesti sylissäni. Minä pyytelin anteeksi, että olin hänet koneeseen tuonut. Kävin mielessäni läpi monia asioita. Toivoin että Hippusen uni ei häiriinny poukkoilevasta pulssistani. Lähes 40 minuutin odottelun jälkeen kapteeni palasi kuuluttamaan, kertoi että laskeudumme takaisin Brysseliin heti kun kone olisi kuluttanut polttoainetta niin paljon, että laskeutuminen on turvallista. Kun vihdoin kaupungin valot alkoivat näkyä, alkoi hieman helpottamaan, miehistö lopetti myös säntäilynsä ja alkoi nauraen napostelemaan keksejä koneen takaosassa. Hengitin taas hieman helpommin.

Kapteeni kuulutti lähes kolme tuntia lähdön jälkeen, että nyt kone voisi alkaa laskeutumaan ja että koneesta kuuluu voimakas ääni ja että se ääni kuuluu asiaan että ei syytä huoleen. Kuului kaamea ääni, kaupungin valot hävisivät ja pian tajusin, että kone lentää veden päällä. Pelko hyppäsi saman tien entistä suurempana takaisin. Olin jokseenkin varma, että hätälaskeudumme mereen. Puristin Hippua rintaani vasten lujemmin kuin koskaan. Päässä löi tyhjää kun mietin kuinka pelastan meidät molemmat tai edes Hippusen.Koneessa kuulutettiin epätavallisen monta kertaa miehistölle se kuulutus, että istuutukaa.

Ikuisuuden jälkeen kaupungin valot palasivat, lentokenttä ja kiitorata olivat lähellä ja kone laskeutui. En ollut ainoa joka nyyhkytti siinä vaiheessa, helpotuksesta ja onnesta.

Pian huomasin istuvani uudestaan koneessa, tällä kertaa vain toisessa. Taas lennettiin kohti Mombasaa ja minua ei oikeastaan pelottanut ollenkaan. Minulle ei tullut epämiellyttävää tunnetta, halusin vain että pääsisin kotiin. Nukkumaan, makuuasentoon. Että Martti nukkuisi siinä vieressä.

Usein minulta kysytään, että eikö pelota asua täällä Afrikassa? Ei minua pelota. Kuvittele tumma taivas, miljoona kirkkaana loistavaa tähteä, sirkkojen lakkaamaton siritys, koirien rauhallinen uni. Mikä minua pelottaisi? Tuo pahuksen lentomatka oli silti pelottava, pelkäsin paljon, mutta koen että pelko oli paikallaan ja syntyi aiheesta. Toki pelkään aina välillä läheisteni puolesta, ne on sitten taas ihan eri juttuja. Eri pelkoja.




3.4.2013

Ähäkutti

Päivät menevät taas painollaan, painostamalla kuumuudellaan. Minä hukkaan blogitekstejäni koneen syövereihin. Hippu jatkaa tutkimusmatkailuaan, koirat makoiluaan.

Olen laittanut kaikki liikenevät energiani siihen, että yritän voida paremmin. Nukkua, liikkua, syödä hyvin ja nauttia pienen miehen seurasta. Seura muuttuu jos mahdollista joka päivä mahtavammaksi.

Unet ovat muuttuneet himpun paremmiksi, jos viime yötä ei lasketa. Tassutusunikoulun oppejen mukaan ollaan menty.

Olen pahoillani, kun en ole kommentteihin mitään vastannut. Harvoin istun ihan oikean koneen äärellä ja jostain syystä en iPadilla saa kommentoitua.

Niin ja tuo ähäkutti ihan siitä syystä itselleni, kun olen hävittänyt muutaman tekstin, joita olen monta päivää naputellut aina muun elämän sen salliessa.