Pelko

Pienenä ja vielä aikuisenakin Suomessa asuessani loikkasin jo kaukaa iltaisin sänkyyni. Pelkäsin, että ilkeä noita tarttuu sängyn alta nilkkaani kiinni. Pelkäsin öisin jokaista pienintäkin risahdusta. Jos heräsin yöllä johonkin ääneen niin jähmetyin paikoilleni, en ikimaailmassa olisi uskaltanut nousta katsomaan äänen lähdettä. Noidan lisäksi pelkäsin öisiä murhamiehiä.

Ennen muuttoa ulkomaille pelkäsin hillittömästi Namibia. Olin varma, että joku ryöstämurhaa meidät samantien. Että henkemme ovat arvottomat ja omaisuutemme haluttua. Etsin tietoa eri rikoksista ja väkivallasta. Pelkäsin ensimmäisen viikon Namibiassa. En uskaltanut tuulettaa uudessa kodissamme kuin vahtien vieressä ikkunaa.

Lentokoneella matkustamisesta muodostui pelottava mörkö aikuisiällä. Hengitys salpaantui, nousut ja laskut saivat välillä itkemään, pelko ei tuntunut hallittavalta. En olisi mitenkään suostunut pitkään lentoon. Euroopan sisäiset lennot olivat jo tuskaa.

Tuli Etelä-Afrikka, tuli Namibia. Tuli pitkiä lentoja. Vieressä istui mieheni, joka kerta toisensa jälkeen jaksoi selittää kuinka lentokone pysyy ilmassa ja kuinka nousu ja lasku ovat ne kriittisimmät vaiheet. Tuli myös pitkiä lentoja, kymmenen tuntia oli liian pitkä aika pelätä ja hengittää syvään. Väsyin pelkäämiseen. Afrikan vuosien aikana olen lentänyt paljon, pitkiä ja lyhyitä lentoja, useimmiten paikallisilla lentoyhtiöillä. Aina kaikki on sujunut hyvin, tasaisesti. Lentopelko hälveni ja haalistui, lähes unohtui. Enää ei tarvinnut vannoa itselleen etten ikinä enää nouse uudestaan lentokoneeseen.

Namibiassa pelkäsin siis ensimmäisen viikon kahden vuoden ajanjaksosta. Ehkä koirat osaltaan auttoivat, hälytysjärjestelmä vai mikä lie, mutta sen jälkeen en ole enää pelännyt kuin muutaman kerran kohdatessani norsuja ja leijonia tai kuullessani teltassa kissapetojen karjuntaa. Murhamiehet, ryöstöt, kidnappaukset eivät pelottaneet. Toki olen aina ollut varovainen ja mieluummin ennaltaehkäisen niin pitkälle kuin mahdollista kaikki tilanteet missä voisi olla edes pieni riski turvallisuusuhkaan. Keniassa kuulee aina kauhutarinoita ja täällä tapahtuu oikeasti pahoja asioita liian paljon. Silti pelkääminen ei ole astunut takaisin elämääni. Hyvä niin, pysyköön poissa.

Mutta sitten tuli kamala kotimatka, lento takaisin Mombasaan. Suora lento Brysselistä. Ennen koneeseen astumista minulla oli epämiellyttävä olo, tuntui ettei pitäisi lähteä lennolle. Kone oli myöhässä, odotimme koneessa. Mekaanikot teki töitään ja odottelun jälkeen lähdimme matkaan. Kello oli jo lähemmäs kymmenen illalla, joten koneen sisällä oli valot poissa. Kone nousi, nousi ja nousi. Vielä puolen tunnin jälkeenkin valot olivat poissa ja kone vain nousi. Yhtäkkiä tuli kamala ääni, hyvin voimakas moottorin ääni. Miehistö siirtyi lähes juosten koneen takaosaan, korot vain kopisivat. Oma pulssi nousi välittömästi korkealle. Puristin Hippua lujaa sylissäni. Pian kapteeni kuulutti, että koneessa on jotain vikaa että emme saavuttaisi määränpäätä. Kapteeni sanoi myös että ei ole syytä hätään ja että hän palaisi heti asiaan kun tietäisi mikä koneessa on vikana.

Pelko, pelko, pelko. Järkyttävän kamalan iso pelko. Sydän puski rinnasta ulos. Hippunen nukkui tyynesti sylissäni. Minä pyytelin anteeksi, että olin hänet koneeseen tuonut. Kävin mielessäni läpi monia asioita. Toivoin että Hippusen uni ei häiriinny poukkoilevasta pulssistani. Lähes 40 minuutin odottelun jälkeen kapteeni palasi kuuluttamaan, kertoi että laskeudumme takaisin Brysseliin heti kun kone olisi kuluttanut polttoainetta niin paljon, että laskeutuminen on turvallista. Kun vihdoin kaupungin valot alkoivat näkyä, alkoi hieman helpottamaan, miehistö lopetti myös säntäilynsä ja alkoi nauraen napostelemaan keksejä koneen takaosassa. Hengitin taas hieman helpommin.

Kapteeni kuulutti lähes kolme tuntia lähdön jälkeen, että nyt kone voisi alkaa laskeutumaan ja että koneesta kuuluu voimakas ääni ja että se ääni kuuluu asiaan että ei syytä huoleen. Kuului kaamea ääni, kaupungin valot hävisivät ja pian tajusin, että kone lentää veden päällä. Pelko hyppäsi saman tien entistä suurempana takaisin. Olin jokseenkin varma, että hätälaskeudumme mereen. Puristin Hippua rintaani vasten lujemmin kuin koskaan. Päässä löi tyhjää kun mietin kuinka pelastan meidät molemmat tai edes Hippusen.Koneessa kuulutettiin epätavallisen monta kertaa miehistölle se kuulutus, että istuutukaa.

Ikuisuuden jälkeen kaupungin valot palasivat, lentokenttä ja kiitorata olivat lähellä ja kone laskeutui. En ollut ainoa joka nyyhkytti siinä vaiheessa, helpotuksesta ja onnesta.

Pian huomasin istuvani uudestaan koneessa, tällä kertaa vain toisessa. Taas lennettiin kohti Mombasaa ja minua ei oikeastaan pelottanut ollenkaan. Minulle ei tullut epämiellyttävää tunnetta, halusin vain että pääsisin kotiin. Nukkumaan, makuuasentoon. Että Martti nukkuisi siinä vieressä.

Usein minulta kysytään, että eikö pelota asua täällä Afrikassa? Ei minua pelota. Kuvittele tumma taivas, miljoona kirkkaana loistavaa tähteä, sirkkojen lakkaamaton siritys, koirien rauhallinen uni. Mikä minua pelottaisi? Tuo pahuksen lentomatka oli silti pelottava, pelkäsin paljon, mutta koen että pelko oli paikallaan ja syntyi aiheesta. Toki pelkään aina välillä läheisteni puolesta, ne on sitten taas ihan eri juttuja. Eri pelkoja.