Kuukauden vanha Hippu

Peikkopojan tukka on kampaamatta, uni silti vaan maittaa. Aamupäivän lempiasennossa pylly hieman pystyssä, polvet vatsan alla.

Eilen Hippunen osoitti meille myös sen, että ei se elämä ole aina yhtä juhlaa. Reilun viiden tunnin valvominen teki pienen herran väsyneeksi, vatsa taisi vaivata. Olo oli neuvoton, illan hämärät tunnit vasta tyynnyttivät pienen vatsan ja mielen.

Kuukausi on ollut täynnä kasvamista, ihastelua ja pieniä askeleita vanhemmuuden tiellä.

Olen ollut täysin vauvan pauloissa, mutta silti olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että en ihan täysin muutu kotimuumioksi. Ensi viikolla Mombasassa asustaa jo yksi hyvä ystäväni ja meidänkin elämänpiiri alkaa taas laajeta.

Koiran elämää

Voiko ilman makuaistia olla perso ruualle? Miksi sitä syö enemmän kuin napa jaksaa venyä? Armas Hilda-koirasein ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Siis ihan kaikki menee alas, suurella innolla. Viimeksi tänään tarjoilin suolakurkun kantapalan ja hups, sinne meni ja neiti jäi odottamaan lisää. Raaka pinaatti meni viime viikolla, se kun tippui kädestäni vahingossa lattialle. Ihan en aina tarkoituksella hae Hildan makurajoja, vaikka  ne kyllä kiinnostavatkin.

Martti on oma ihana itsensä, aina vaan. Tosin Marasta on tullut laiska, semmoinen leikatun uroskoiran mallikappale, uni ja ruoka maistuu. Ennen niin kovin tarkka ruokailija on muuttunut kevään  mittaan kuolaavaksi kerjääjäksi ja nirsoudesta ei ole enää tietoakaan. Olen ollut jopa asiasta huolissani, matokuurit ja jokakuukautinen sydänmatolääke on annettu ajallaan. Onko se niin, että kun ikää on koiralla yli kolme vuotta niin nuoren koiran vouhotus häviää. Vauhtia Maraan kyllä saa, mutta itsestään koira ei oikein enää innostu leikkimään.

Eilen kävimme tunnustelemassa miltä kävely lenkkeilymielessä tuntuu. Hidas kävely vakiopuistossamme vaunujen ja koirien kanssa sujui suhteellisen hyvin. Suurilta katastrofeilta vältyttiin, koirat eivät olleet vaunuista moksiskaan vaan nyhtivät hihnojen päässä kuin aina ennenkin. Hippu nukkui koko ajan, tietysti. Lähes joka kerta kun olemme olleet kodin ulkopuolella on pikkuinen nukkunut, lukuunottamatta viime perjantaista ravintolareissua, mutta silloinkin Hippunen tyytyi katselemaan menoa tyytyväisenä jommankumman sylissä. Me vanhemmat ollaan valettu täyteen uskoa siitä, että hyvin tämä menee. Elämä jatkaa uomissaan ja Hippunen tulee siinä mukana.

Peikkoseni kanssa aamulla

Tottahan se on, että voisin vain katsella Hippua maailmantappiin asti, kaikkia pieniä yksityiskohtia. Ensimmäinen asia mitä hämmästelin sairaalassa Hippusen ensi kertaa nähtyäni olivat korvat, kuinka valmiit ja tarkat ne olivatkaan, jokainen poimu näytti sille kuinka se on valmiina kohtaamaan maailman äänet. Vauvan iho tuntui myös pehmeämmältä kuin ikinä aiemmin mikään muu.

Tämän aamun pelastus oli vatsallamakuu, yön aikana mahavaivat tuntuvat kerääntyvän ja aamuisin parannellaan sitten mahaa.

Viime sunnuntaina laitoimme Hipun sängyn jatkeeksi omallemme ja niin poika muutti omaan sänkyyn nukkumaan yön tunneiksi. Tunne oli melkoisen vapauttava. Raskausaikana meidän sänky kävi hieman ahtaaksi, minulla kun oli tyynyistä rakennettu linnakkeet vähän joka puolelle, jotta sain hyvän nukkumisasennon. Hippunen nukkui vieressäni kaksi ekaa viikkoaan ja nyt kohta viikon olen voinut nukkua sängyssä vaikka x-asennossa, ihanaa. Ja silti pieni on ihan siinä vieressä. Aamuisin vauva on otettava jo kainaloon tuhisemaan, mahdollisimman lähelle.

Juhannusta Keniassa ei tunneta, ainakaan tietääkseni.  Niinpä mies on töissä tavalliseen tapaan, ehkä illalla repäisemme ja menemme vaikka ulos syömään. Uusi etiopialainen ravintola vähän houkuttelisi. Hieman on kaihoisin silmin tullut selattua facebookia ja luettua missä kukin juhannuksensa viettää. Eilen suunnittelimme jo hiukan (ihan varovasti vaan) Suomen lomaamme, joka toivottavasti toteutuu elokuussa.

Viikonlopun suunnitelmissa on grillausta kahdessa eri kokoonpanossa, toisissa vietetään läksiäisiä Mombasalle ja juhlitaan uuden alkua Dubaissa. Ehkä voisimme myös mennä kokeilemaan vaunukävelyä puistossa koirien kanssa. Martti kävelee jo nyt tärkeän oloisena vaunujen rinnalla jos menen terassille käppäilemään.

Aurinkoista jussia Pohjolaan, minä nautin tällä hetkellä pilvisestä taivaasta ja tuulesta!

Kotona

Aamu, päivä, ilta, yö. Minusta tuntuu etten juuri erota vuorokauden aikoja. Yö ja aamu menee nukkuessa ja torkkuessa. Illat ja aamut vauvan tankatessa, päivät ja yöt vauvan nukkuessa. Hippu nukkuu öisin pitkiä jaksoja, muutamana yönä pieni mies on herännyt vasta neljältä syömään. Mutta se on vaatinut illalta huolellista valmistautumista, jatkuvaa syömistä.

Blogitekstejeni sisältö ei vieläkään haistele uusia tuulia. Tämä viikko on oltu ihan vaan kotosalla, lähinnä makuuhuoneessa. Nukuttu ja syöty, välillä vähän seurusteltu katsoen hymynaamoja ja lukien lorukirjaa. Vauvan nukkuessa minä olen nukkunut tai katsonut koneelta ohjelmia, syönyt vähän suklaata ja juonut loputtomia määriä vettä.

Arkipäivän askareiksi on tällä hetkellä muodostuneet aamun torkkumiset sängyssä vauva kainalossa, suihku vauvan nukkuessa, vauvan aamutoimet, vauvan syömistä vähän joka välissä ja sitten ehkä kymmeneltä viimein pääsemme alas ja minä syön aamupalaa vauvan aloittaessa päivän nukkumisurakkansa. Pari tuntia siinä vierähtää koneella ja sen jälkeen olemmekin siirtyneet makuuhuoneeseen iltapäiväksi, jossa vauva jatkaa uniaan kolmen tunnin jaksoissa.

Kotona meidät pitää se, että minä en vielä oikein pääse yksin liikkeelle Hipun kanssa, vaunujen kanssa tästä ei voi lähteä minnekään ja minun pitäisi myös malttaa olla rauhassa vielä viikko tai pari.

Nyt tätä kotiäitiä kutsuu suihku jotta vauvan tankkaukseen ei tule liian pitkää taukoa.

Kirjahelpotus

Jos äidin apu oli korvaamaton vauvan kanssa ensimmäisinä viikkoina niin oli myös oikein helpottavaa saada täydennystä erinäisiin "Suomi-varastoihin". Ehkä eniten Hipulle tarkoitettujen tuomisten ohella odotin kirjoja. Tai ehkä kuitenkin suklaata ja ruisleipää, mätitahna maistui pitkän tauon jälkeen ihan vaan suolalta - mikä pettymys entiselle mätitahnafanille.Yhtäkaikki, jokainen tuliainen oli niin tervetullut ja haluttu.

Olen vähän silmäillyt Elina Hirvosen muistiinpanoja Afrikasta, luettavana on tällä hetkellä  Seija Vilenin Mangopuun alla. Kirja kertoo naisesta, joka liittyi nuorena Hare Krishnaan. Olen vasta puolessa välissä, joten en kommentoi kirjaa sen enempää kuin, että toivoisin olevani jo valmis sen kanssa, jotta pääsisin lukemaan seuraavaa. Rakastan sitä tunnetta, kun valitsee seuraavaa luettavaa kirjaa ja kaikki vaihtoehdot kutkuttaa mieltä paljon.

Illan pulputus

Lauantai-illan huumaa on salaatti halloumilla ja mangolla, vielä jokseenkin kaukana haaveissa häämöttävä lasillinen valkoviiniä (olen turhan laiska etsiäkseni tietoa siitä kuinka nopeasti se häviää kropasta ja maidosta), vauvan rähmivä silmä ja joka puolella huseerava Martti. Päivät siis soljuvat eteenpäin ilman havaintoa siitä mikä on viikonpäivä, ehkä tuo kotona oleva mies paljastaa kyseessä olevan viikonloppu. Mutta siis tämä on hyvä just näin, vaikka olisin kyllä voinut matkata Suomeen täksi kyseiseksi lauantaiksi tanssimaan ystävien rakkaudelle. Onnea tuoreelle hääparille!

Mies oli torstain Nairobissa, tavoitteena saada paperiasioita Hippuselle kuntoon. Mombasan sairaalasta saimme syntymätodistuksen, joka ei kuitenkaan ole validi ennen kuin ulkoasianministeriö on lyönyt siihen leimansa. Leiman lyöminen osoittautui useamman päivän prosessiksi, koska ministeriön tulee ensin tarkistaa, että syntymätodistuksen kirjoittanut henkilö on ollut pätevä tehtäväänsä. Leiman saatua syntymätodistus kiikutetaan Suomen lähetystöön, jossa vain tietyt henkilöt voivat jälleen todeta todistuksen kelvoksi ja lähettää sen eteenpäin Suomeen, jossa taas maistraatti kirjaa Hipun väestörekisteriin ja antaa henkilötunnuksen. Henkilötunnuksen saatuamme saamme matkata koko perhe Nairobiin hakemaan passia. Passin hakeminen ei ole mikään yksinkertaisin juttu täällä, ainakaan oman kokemukseni mukaan. Mitä vaan voi sattua, itse hain omaa passiani neljä eri kertaa, kolme matkaa Nairobiin Mombasasta ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi ja pääsin tekemään itse haun, jonka jälkeen sain passin, joka oli merkitty kakkospassiksi. Ei mennyt putkeen. Pitänee siis toivoa, että tällä kertaa passin hakeminen olisi yksinkertaisempi prosessi. Haluamme nimittäin matkata Suomeen elokuussa.

Vesitilanteemme on edelleen yhtä kehno kuin aiemminkin, naapuri ei ole tehnyt asialle mitään moneen viikkoon. Mies on saanut sillä välin hommattu suhteellisen luotettavan vesitankin tuomaan meille vettä säännöllisesti, vesilaskut ovat nousseet kymmenestä eurosta yli sataan euroon kuukaudessa.

Pieni mies vaatii nyt huomiota, heippa!

Kulttuurieroja synnytysosastolla

Synnytys tapahtui yksityisessä sairaalassa, Mombasa Hospitalissa, joka oli tullut jotakuinkin tutuksi jo raskausaikana, koska lääkärini vastaanotto sijaitsee siellä. Kävin myös siellä synnytysvalmennuksessa ihan itse synnytysosastolla. En ole kartalla juuri ollenkaan suomenkielisistä termeistä eri sairaalan osastoille, täällä osaston nimi on maternity ward eli äitiysosasto. Ehkä se jo kertoo pienen vihjeen siitä kuinka sukupuolittunutta toiminta siellä on.

Olin huolella valmistanut sairaalan henkilökunnalle listan, missä kerroin eri toiveistani itse synnyttämisestä kuin ihan itse osastolla olemisesta ja vauvan hoidosta. Yksityisessä sairaalassa ollessa olin tietysti maksava asiakas (eli toiveitani voisi olettaa kuunneltavan) sen potilaana olemisen ohella. Synnytysvalmennuksessa minua kehoitettiin kirjoittamaan tuo ns.toivelista. Lista oli koko ajan potilaskortissani ja yksi hoitaja kävi sen kanssani ihan läpikin.

Meille tärkeitä asioita listassa olivat mm. se, että mieheni saa pestä vauvan tai olla ainakin mukana ensimmäisessä kylvyssä ja se, että vauvaa ei viedä meiltä pois missään vaiheessa ellei kyseessä ole hätätilanne. Toivoimme myös mahdollisuutta, että isä saa leikata napanuoren.

Toiveet, joihin mieheni liittyi olivat sairaalalle liikaa, isän ei kuulu osallistua lapsenhoitoon eikä häntä siihen ainakaan rohkaista. Huone / osasto missä vauvat olivat ilman äitejään oli kielletty täysin iseiltä, sinne oli sisäänpääsy vain äideillä. Siis se osasto missä vauvat tutkitaan, pestään, jossa ne ovat jos vanhempi tarvitsee lepoa.

Hippusen synnyttyä leikkaussalissa hänet kärrättiin pikapikaa tuonne yllämainittuun nurseryyn. Mies käveli sinne vauvan rinnalla, mutta nurseryn ovella pääsy kiellettiin sisään. Mies odotti ulkopuolella kuunnellen pikkuisen itkua. Onneksi sentään antoivat vauvan isälle pesun jälkeen eivätkä jättäneet nurseryyn odottamaan minun tokenemistani leikkaussalista.

Mies oppi nopeasti kuinka nostaa ja hoitaa vauvaa. Minä olin täysin vuoteenoma ensimmäisen vuorokauden ajan Hipun syntymästä. Toisena päivänä hoitajat tulivat hakemaan vauvaa pesulle. Minä sanoin, että joo jos opetatte samalle miehelleni kuinka se tehdään. Tuolloin vasta sain tietää miesten porttikiellosta nurseryyn. Hoitaja kieltäytyi ja sanoi palaavansa asiaan. Seuraavaksi tuli yksi osaston vanhimmista ja pelottavimman näköisistä hoitajista ja sanoi meille ottavansa nyt vauvan pesulle. Minä kieltäydyin jos mies ei saa tulla mukaan. Vaadin, että meille täytyy opettaa kuinka vauva pestään ja vetosin omaan tilaani, jossa en vauvaa vielä pystynyt nostelemaan ja tulemaan mukaan nurseryyn. Vihaisena hoitaja poistui ja hetken päästä tuli kolmas hoitaja kertomaan miten kannattaa pesu suorittaa huoneessa.

Minä en mistään hinnasta olisi antanut Hippusta yksin yhdellekään hoitajalle tai lääkärille ilman meidän jommankumman seuraa. Rokotuksia antaessa hitaasti laahustin Hippua sairaalasängyssä työntäen nurseryyn. Vanha ja vihainen hoitaja ei auttanut edes avaamaalla ovia, ei edes katsonut päin tai tervehtinyt.

Muutama hoitaja kävi kertomassa minulle kuinka ovat todella onnellisia minun ja vauvan puolesta, koska mieheni on niin osallistuva ja osaa vaihtaa vaipan. Yksi näistä hoitajista myös vinkkasi minulle ensimmäisenä sairaalailtana, että kannattaa tuoda oma vanna sairaalaan. En ymmärtänyt miksi, mutta myöhemmin se selvisi. Sen oman vannan avulla saimme Hipun kylvetettyä omassa huoneessamme. (mies ei muuten ollut aiemmin kuullut sanaa vanna, laittoi sen rumalta kuulostavien sanojen koriin, kuulema menee samaan sarjaa kuin savolaisen suusta sanottuna kutsua eli kuttua).

Mieheen ei muutenkaan juuri kiinnitetty sairaalassa huomiota, kaikki puhe oli minulle suunnattu, vaikka useampana hetkenä en ollut millään tapaa valmis sitä ymmärtämään taikka sisäistämään. Hienoa sentään oli se, että maksavana asiakkaana meillä oli miehelle "sänky" huoneessa.

Ymmärrän toki, että kohdallamme ei tehty poikkeusta, koska sairaalan säännöt ovat mitä ovat. Ehkä paikallaan olisi kuitenkin niiden päivittäminen nykyaikaan. Puhumattakaan siitä ristiriidasta, että kyseinen pulju tarjoaa Lamaze-tunteja ja synnytyksistä yli puolet hoituu sektioilla.

Tervetuloa arki!

Tänään on ensimmäinen päivä Hipun syntymän jälkeen, kun olen yksin vain pikkuherran kanssa. Äiti ja veli lähtivät eilen, mies meni kahden viikon isyysloman jälkeen takaisin töihin. Me jäätiin kotia. Sohvalle köllöttämään. Ollaan hei selvitty jo seitsemän tuntia!

Menoa hieman hidastaa minun kuntoni, Hippu kun tuli loppujen lopuksi maailmaan hätäsektiolla. Pitää siis yrittää malttaa mieli ja olla ihan rauhallisesti ja antaa leikkauskohdan parantua kunnolla ja se on helpommin sanottu kuin tehty.

Hippunen on edelleen hyvin syövä ja nukkuva vauva. Olen pitänyt viime kesänä oivaltamistani asioista kiinni, tosin hennolla otteella. Mutta siis meillä eletään ihan tavallista elämää (meidän tavallista elämää eli kodinhoitaja siivoaa), melua saa olla päiväsaikaan, nukutaan vähän joka puolella kotia niin sängyssä, sohvalla kuin vaunuissa. Hyvin on poika viihtynyt ja unet ovat pitkiä.

ps. annetaan mennä nyt näin. teksti on syntynyt pitkin päivää. taukojen takana on ollut milloin mitäkin syytä, joko minun ajatuskatkos, Hipun äititarve, koirat ja niin edelleen. joka tapauksessa mielenkiinnolla odotan millaiseksi arkemme tästä muotoutuukaan, vaikka kieltämättä olo oli hieman orpo ilman äidin apua tänään.

Toisen viikon aatokset

Just nyt ja viimeksi kuluneet päivät sekä varmasti myös tulevat ovat pitkälti Hipun täyttämiä, joten ainakin tämä postaus on täynnä tuota hurmuria.

Minun läppäri on valjastettu puhtaaseen viihdekäyttöön, tv-kaista pauhaa ja elokuvia ladataan mikä ehditään. se tarkoittaa sitä, että minulla ei juuri ole ollut asiaa koneelleni. Olen hiljaa tyytynyt miehen vanhaan läppäriin, jonka toimintavarmuus on mitä on, kuvat saavat siis toistaiseksi odottaa. Voin kertoa, että meidän peikkopoikanen on varsin mukavan näköinen, tumma takatukka jatkaa kasvamista, samoin posket, silmät toipuvat pikkuhiljaa turvotuksesta ja pieni mies alkaa enemmän näyttää meidän kuin kinuskien jälkeläiseltä. Minun mielestä poika on kasvanut pituutta ihan hurjasti ja muutamat vaatteet ovat jääneet jo pieneksi.

Yksi asia, jonka edessä koen olevani hukassa on vaatetus. On hirveän vaikea arvioida kuinka paljon vaatteita Hippu tarvitsee. Täällä on lämmin. Sisälämpötila on 28 astetta, mutta täällä on koko ajan pieni läpiveto. Niskasta tunnustelen Hipun lämpötilaa, mutta tuota tuulenvireen vaikutusta on niin vaikea arvioida.

Olin erittäin hämmästynyt (tyhmä minä, tiedetään) sairaalassa synnytyksen jälkeen siitä, että maha tuntui olevan lähes saman kokoinen kuin ennen synnytystä. Nyt vain tilalla oli tyhjä ja pehmeä reppu. Kiloja sairaalaan minulla jäi neljä. Neljä. Itse Hippunenkin painoi enemmän kuin neljä kiloa. Olin tyrmistynyt ja olo oli huijattu. Onneksi kotona kilot ovat alkaneet tippua ihan vaivihkaa ja vatsakin on tehnyt pientä mutta varmaa kutistumista. Suurimmat ilonaiheeni omassa kropassani ovat olleet omat jalat (ne ovat palanneet, ei enää jatkuvaa turvotusta) sekä vähentyneet vessareissut.

Äiti ja pikkuveli ovat vielä seuranamme sunnuntaihin asti. Me ollaan aika rohkeasti jo käyty kodin ulkopuolella haistelemassa ilmaa, pari kertaa lounaalla ja kerran karting-radalla, tosin vauva on nukkunut joka kerta koko reissun ajan.

Lounas on valmistumassa, kasvissosekeitto. Pitänee mennä.

Eka viikko

Hippusemme on viikon vanha poika. En koe olevani lässyttävä emokananen, mutta kyllä tuo poika on saanut pääni pyörälle ja sydämeni sykkimään ihan uudella tarmolla. Viikko on mennyt ihmetellessä ja ihastellessa, opetellessa uusia juttuja, keskittyessä pieniin mutta niin suuriin asioihin (kuten siihen kuinka suojata itsensä vaippaa vaihtaessa suihkuavalta kakalta, en tosin ole vielä oppinut). Voisin vaan tuijottaa haltioituneena pieniä muikistelevia huulia tai vielä turvoksissa olevien luomien alta välkkyviä tummia silmiä.

Koirat ovat ottaneet Hipun hyvin vastaan, kai. Martti alkaa olla aika sinut ja rento vauvan kanssa, enää ei tarvitse vouhottaa vaan nyt voi keskittyä siihen, että vauvaa seurataan sivusta. Hilda on vielä hieman arvoitus, häntä ei heilu vauvaa tarkkaillessa vaan ennemminkin neito on hyvin jännittynyt, mutta toisaalta Hildaa ei vauva myöskään tunnu hirveästi kiinnostavan. Sairaalasta kotiuduimme niin, että minä rauhassa paijasin ja tervehdin koirat miehen viedessä Hippusen sisälle ja sisällä annoimme koirien vain pikaisesti nuuhkaista vauvaa jaloista. Heti alusta alkaen olen tehnyt niin selväksi kuin vain mahdollista että vauvan luokse ei ole ilman meitä siinä välissä mitään asiaa. Aika näyttää miten käy. Nyt arvelen, että Hilda jatkaa liskojaan saalistavana pihalla suurimman osan ajastaan viettävänä koirana ja Martti taasen viihtyy minun ja Hipun lähellä varmistamassa, että kaikki on hyvin. Koirat ovat saaneet onneksi paljon huomiota, perheeni on pitänyt siitä huolta. Joka aamu ovat päässeet lenkille ja aina on joku rapsuttamassa, hyvä niin.

Hippusemme on ollut ainakin ensimmäisen viikkonsa oikea uskonvalaja vanhempiinsa. Niin hyvin hän syö, vetelee pitkät unet, öisin herään kahdesti syöttämään ja kerran tai kaksi vaippoja vaihtamaan. Jokainen päivä tuo hieman lisää valveilla olo aikaa, joka on ihan parasta. Hippunen on itkenyt todella vähän ja niinäkin kertoina rauhoittunut nopeasti. Lastaan katsoessa ei voi välttyä ajattelemasta sitä kuinka se on niin täydellinen eikä haluaisi minkään olevan eri tavalla kuin se on.