Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

27.6.2012

Koiran elämää

Voiko ilman makuaistia olla perso ruualle? Miksi sitä syö enemmän kuin napa jaksaa venyä? Armas Hilda-koirasein ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Siis ihan kaikki menee alas, suurella innolla. Viimeksi tänään tarjoilin suolakurkun kantapalan ja hups, sinne meni ja neiti jäi odottamaan lisää. Raaka pinaatti meni viime viikolla, se kun tippui kädestäni vahingossa lattialle. Ihan en aina tarkoituksella hae Hildan makurajoja, vaikka  ne kyllä kiinnostavatkin.



Martti on oma ihana itsensä, aina vaan. Tosin Marasta on tullut laiska, semmoinen leikatun uroskoiran mallikappale, uni ja ruoka maistuu. Ennen niin kovin tarkka ruokailija on muuttunut kevään  mittaan kuolaavaksi kerjääjäksi ja nirsoudesta ei ole enää tietoakaan. Olen ollut jopa asiasta huolissani, matokuurit ja jokakuukautinen sydänmatolääke on annettu ajallaan. Onko se niin, että kun ikää on koiralla yli kolme vuotta niin nuoren koiran vouhotus häviää. Vauhtia Maraan kyllä saa, mutta itsestään koira ei oikein enää innostu leikkimään.

Eilen kävimme tunnustelemassa miltä kävely lenkkeilymielessä tuntuu. Hidas kävely vakiopuistossamme vaunujen ja koirien kanssa sujui suhteellisen hyvin. Suurilta katastrofeilta vältyttiin, koirat eivät olleet vaunuista moksiskaan vaan nyhtivät hihnojen päässä kuin aina ennenkin. Hippu nukkui koko ajan, tietysti. Lähes joka kerta kun olemme olleet kodin ulkopuolella on pikkuinen nukkunut, lukuunottamatta viime perjantaista ravintolareissua, mutta silloinkin Hippunen tyytyi katselemaan menoa tyytyväisenä jommankumman sylissä. Me vanhemmat ollaan valettu täyteen uskoa siitä, että hyvin tämä menee. Elämä jatkaa uomissaan ja Hippunen tulee siinä mukana.


2 kommenttia:

Annu kirjoitti...

mara-murunen <3 sitä kainaloa kaipaan nyt

jenni kirjoitti...

Maran syli on aina valmiina sulle!