Harharetket

Vuosi sitten syksyllä kävin jo haistelemassa toisia blogialustoja, oli tarve aloittaa uudelta pohjalta, anonyymina. Halusin kirjata ylös ajatuksiani, mutta en halunnut kenenkään tietävän kenen ajatukset ovat, joten loin uuden blogin. Päivitin sitä joitain kertoja kunnes elo heitti märän rätin silmille ja into sammui. Tänä syksynä tein saman jutun uudelleen, elo ei heittänyt märkää rättiä silmille vaan antoi jotain kallisarvoista. Uudelle blogialustalle siirtyminen ei silti tuntunut hyvältä alun innostuksen jälkeen.

Kesän aikana olen oppinut itsestäni sen, että yksi peloistani on, että minua ei kuunnella eikä ymmärretä. Tämä konkretisoituu ihan jo arjessa niin, että jätän paljon asioita sisälleni puhumatta niitä ääneen. Oletan myös mieheni omaavan supekyvyn lukea ajatuksiani. Minusta on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin niin, että se tuntuisi luonnokkaalta, en keksi mitään hauskaa sanottavaa, en osaa ajatella, että olisin itse niin kiinnostava toisten silmissä että minuun viitsisi tutustua, vaikka toisaalta taas itse olen hyvinkin kiinnostunut toisista, jos kommunikaatio on yhtään aidolla pohjalla. Jenkkityylinen rupattelu on raskasta, vaikka ulkomailla asuessa tuli pakostakin opeteltua tyhjänpäiväinen pälätys, siinä tosin jäin ihan sinne alkeistasolle. Mutta siis tämä pohjustuksena sille, että vaikka puhunkin välillä ihan sujuvasti kaikenlaisesta, on minulle aina ollut hankala jakaa mielipiteitäni, mieltymyksiäni ja uskomuksiani, siis sellaisia henk.kohtaisella tasolla olevia. Ja siitä syystä kai ajauduin vieraille maille bloggaamaan, oli tarve jakaa jotain henkilökohtaisempaa (vaikka sekin julkisesti, ihmeellinen tämä ihmisen mieli) ilman, että olisin oikeasti olemassa oleva henkilö lukijalle.

Noh, se polku ei kauas kantanut. Tämä blogi on kulkenut niin monessa mukana, sen kautta kannan mukana Keniaa ja ulkomaan vuosia. En osaa taikka halua tätä jättää. Se hetki, kun kirjoitin chromen tekstikenttään auringonnoustessa sitten viime tammikuun, vei pitkälle muistoihin, jäin lukemaan juttujani tunneiksi, olin niistä ihan täpinöissä ja niin kiitollinen itselleni, että olin kirjannut asioita ylös. Monen postauksen taustalla oli asioita, jotka muuten ehkä unohtaisin. Joidenkin juttujen takana asioita, joita en kertonut ääneen, koska en tohtinut, mutta jotka kuitenkin muistin, koska olin ne itselleni tarinoihin piilottanut.

Toivotan täten siis itselleni pitkää ikää ja intoa bloggauksen pariin! Vielä, kun saisin ladattua jonkun kuvankäsittelyohjelman koneelle niin voisin kuviakin siirtää.

Joulupuu

 

Ajan hengen mukaisesti mekin olemme askarrelleet. Minä olen edelleen ihan tumpelo käsitöissä, ideoita kyllä tulee mieleen. Onnekseni mies on kätevä ja toteuttaa visioitani.  Tähti taittui joulukoristelaatikossa ikiajat matkanneesta ruostuneesta rautalangasta, sitä koristamaan solmin jotain joskus koristaneen hieman paremmin aikaa kestäneen rautalangan koristuksen.

Joulupuun koristaminen on vielä vaiheessa. Perinteisesti se on tehty kotonani vasta aattoaamuna. Katsotaan miten tänä vuonna käy.

12.12.12

Aamun askartelin. Kuinka niitä lapsuuden paperista leikeltyjä lumihiutaleita voikin olla niin vaikea tehdä? Miksi minä olen tämmöinen tumpelo? Huomenna koittaa odotettu iso päivä. Tämän vuoden Sharing Christmas Party, olen ollut mukana järjestelemässä, hienot juhlat on huomenna. Lyhyesti sanottuna kyseessä on juhlista lapsille, joissa lapset oppivat jakamaan, antamaan omistaan enemmän tarvitseville samalla kuitenkin tehden kaikkea mukavaa (joulukoristeita, leikkejä ja joulupukin tapaaminen). Juhla on saanut alkunsa yhden suomalaisnaisen toimesta. 

Mutta ennen huomista on tänään Kenian itsenäisyyspäivän aika. Me saimme Hipun kanssa kutsun kaverin luokse viettämään päivää. 

Puitteet ovat mitä kauneimmat. Kyllä tuolla varjossa kelpasi nukkua päiväunia, tuuli puhalsi mereltä niin ettei kuumuus käynyt sietämättömäksi.

Me vaan loikoiltiin. Syötiin aika herkkuruokaa. Punajuurisalaattia ja vasta merestä nostettua mustekalaa, mikä on ihan hullun hyvää. Mustekalarenkailla ei ole mitään tekemistä tuoreen grillatun mustekalan kanssa. Mausteena oli hieman pippuria, chiliä, sitruunaa ja valkosipulia - bueno!!!

Mun beach boykin viihtyi.

Kuvat on vähän sinne päin, horisontit heittää. Mutta hei, ei tämä ole niin vakavaa.

Miestä tuli kyllä eilen jo ikävä. Illan sähkökatkos sai taas tajuamaan kuinka avuton minusta on tullut. Minulla ei ollut hajuakaaan missä yksikään taskulamppu on, kun onnistuin se isoimman käsiini hamuamaan (Afrikan yö on musta.) en tiennyt miten sen saa päälle. Aika paljon ärräpäitä lensi ilmaan. Pitänee siis alkaa olla hieman vähemmän huoleton ja ottaa asioista paremmin selvää.

Hieman jännittää huominen. Ne himskutin lumihiutaleet on minun heiniäni. Miten niistä saa ikinä kauniita ja sen näköisiä, että joku lapsikin niitä haluaisi askarrella?

Puuha

Vieläkö siellä malttaa joku lukea? Pahoitteluni hiljaisuudesta. Joko ei ole aikaa, sähköä, nettiä tai sitten asiaa niin ja muistkin pätkii. Päivät kuluvat yhä kiihtyvällä tahdilla.

Mutta kuka arvaa mitä tässä on tapahtumassa?

Näitä eukalyptuspuun pätkiä oli 11.

Niitä pätkittiin reilulla otteella eri mittaisiksi pätkiksi.

Huomenna suditaan valkoista maalia pintaan, minkä jälkeen kokoaminen alkaa.

Aika iisisti ollaan vaan oltu tämä viikonloppu, katottu Dexteriä, hieman kestitty vierasta, nukuttu Hipun kanssa päiväunia, valmistauduttu tulevaan viikkoon (paljon tapahtumia tiedoss, kääks, koska mies on tietysti poissa opiskelemassa sitä kuinka toimia ja työskennellä kulttuuririkkaassa ympäristössä). Minä olen mukana yhdessä isossa sopassa, järjestämässä isoja joulujuhlia lapsille, juhlia jotka samalla tukevat muutamia apua tarvitsevia paikallisia hankkeita ja järjestöjä.

Mutta siis kuka arvaa mitä täällä on tonttuiltu?

Itsenäisyyspäivää

Ihan tavallinen torstai meillä päin tai no, ei edes hernaria ole tänään, joten sen kummempaa Suomi-juhlaa ei kai tulla viettämään. Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin itse kullekin!

Voin vaan kuvitella miten erilaista olisi herätä Suomessa, katsoa ikkunasta pakkasta silmään. Mombasassa yritän aina huijata itseäni aamuisin mahdollisimman pitkään, pidän ilmastointia päällä, pysyn peiton alla Hippu kainalossa enkä millään haluaisi nousta. Kylmä (tai siis kuuma) todellisuus iskee ensimmäisen kerran, kun avaan kylppärin oven - kostea ja tunkkainen ilma lävähtää vastaan.

Nyt jo kahden ja puolen tunnin päästä heräämisestä istun olohuoneessa, jostain syystä Hipun vaunuissa ennen ollut lämpömittari on jäänyt norkoilemaan tähän pöydälle missä läppäriäni käytän. Siitä sitten aina huokaillen tarkistan kuinka kuuma taas onkaan (just nyt 30,5 astetta), kaikki tuulettimset hyrrää mutta pakoon ei kuumaa pääse kuin ilmastoinnin alle.

Olikohan se maanantai kun annoin itselleni luvan siihen ettei minun tarvitse enää yrittää tykätä Mombasasta. Tämä kuumuus on vaan niin liikaa. Joku toinen ehkä tykkääkin, mutta minulle tämä ei sovi. Tykkään hikoilla kun urheilen, muuten olisi kiva että paita ei olisi aina täynnä hikilänttejä.

Onkohan minun viime aikojen postaukset käsitelleet ihan liikaa hikoilua?

Kapista olisi muutama kiva otos kamerassa, mutta arvatkaa vaan kuinka laiskaksi tämä kuumuus saakaan? Tosin nyt kyse ei ole siitä vaan siitä, että tuholaistorjujat tulivat just ja pieni mieskin heräsi, joten meidän on lähdettävä evakkoon iltapäivään asti. Tuholaistorjuja käy kolmen kuukauden välein, pysyy torakat ja muut iljetykset poissa.

Käykäähän haukkaamassa vähän raikasta happea keuhkot täyteen!

Eilen

Kahvi, banaani ja lusikka. Portilla äänitorvi ja auto. Juoksevat koirat ja minun ihmettelyni siitä, että koska on seuraava normaali päivä? Missä vaiheessa aamut muuttuivat niin kiireisiksi ettei aikaa tunnu olevan muuhun kuin omenapuuroon?

Asiakas saapui, minä menen. Pieni mies jää päiväunilleen.

Kahvi ja banaani menivät kiireesti alas. Pieni mies nukkui minkä hieltään ehti.

Netti ei toimi enää koskaan. Nytkin se on poikki, mutta onneksi aamulta jäi tämä blogipohja auki. Sähköt on poissa. Pieni mies nukkuu päivän toisia uniaan. Torstain lounaana oli perinteitä kunnioittaen hernekeittoa ja pannukakkua miehen kollegan luona.

Meinaa suututtaa, mutta ei jaksaisi olla suuttunutkaan. Tässä tuulettimen alla lämpötila on jo mukavat 33 astetta. Miehen kollegat lounaalla kertoivat, että Mombasa on hyvä paikka, asiat toimii ja ruoka on maittavaa. Perspektiiviä aatoksilleen antoi matkat Sierra Leoneen, Sudaniin ja Bangladeshiin.

Vaakakupissa painaa niin monet asiat, mielen päällä lähinnä kutkutus. Olen niin innoissani muutamista työjutuista, Hipun jutuista ja uusista kavereista, mutta jotenkin tämä ympäristö on vain liikaa. Pitäisi ilmeisesti taas tehdä niitä asioita mitkä saa tykkäämään Mombasasta; ranta, rantaravintolat, meressä uinti, uima-altaat, tuore kookos, makea mango, pitkä ilta tummassa yössä, jääkylmä ilmastoitu huone ja paksu peitto, kahvi. Josko sitä menisi pitsalle tänään merenrannalle?

Kello on jo yli kahdeksan illalla. Ei menty pitsalle, mentiin Nakumattiin ruokaostoksille, leipäkaupan leivät oli loppu, vihannestiskin hyllyissä ei juuri porkkanaa ja perunaa kummempaa löytynyt, kurkku ja tomaatti oli loppu niin kuin moni muukin tuote. Ensimmäisen kerran sitten Suomesta muuton jälkeen ostin pakasteesta vihanneksia, tiskiltä miehelle pihvin ja kalakaupasta itselleni papukaijakalaa. Pikaruokaa meikäläisittäin.

Vauva nukkuu, tuulettimet hyrrää, lämpötila on laskenut jo 30,5 asteeseen. Mies virittelee taustalla Dexteriä telkkuun. Jospa sitä kävisi hakemassa jääkaapista jotain Suomi-hyvää. Kaksi lähetystä kahden päivän sisällä on enemmän kuin jees.

Perjantaiaamu, torstai meni jo. Tänään on ihan tavallinen aamu, kauan kaivattu. Pieni mies unillaan, minulla oikea aamupala meneillään paitsi että leipä jäi ilman höysteitä, en ole huomannut niitä kaivata näköjään koko viikolla, koska kurkku oli mädäntynyt jääkaappiin.

Onneksi on vielä pala porkkanakakkua.

Katosi, väsyi ja palasi.

Mombasa hellii meitä kuumalla hiostavalla auringollaan.

Aamuisin, kun avaan makuuhuoneen oven on vastassa sankka ja kuuma ilmamassa, päivän ensimmäinen tuskainen huokaus. Kipitän vauva sylissä alakertaan, siellä ilma on erittäin paksua ja tunkkaista. Avaan takaovet, vastaan tulee aavistuksen verran viileämpää ilmaa ja lehmänhaju. Availtuani kaikki ikkunat ja ovet, laitettuani tuulettimet päälle on kroppa jo hieman tottunut kuumuuteen. Iho on jo aivan nihkeä enkä millään jaksa pitää vauvaa sylissä. Hikikarpalot kihoaa Hipun otsalle, takatukka on märkä.

Aamupalaa säestää kanojen kaakatus ja yhden seonneen vuohen hulluus. Kääntelen tuuletinta vähän väliä muka parempaan asentoon. Hippunen pistelee tyytyväisenä omenapuuroa poskeen, minä juon kuumaa kahvia ja toivon kofeiinin välitöntä vaikutusta. Tässä vaiheessa paidassa on muutama hikiroiske jo näkyvillä.

Aamupalan jälkeen siirrymme olohuoneen sohvalle kahden tuulettimen alle maitotankkaukseen. Koirat alkaa mekkaloida takapihalla, apinat hyppii puusta seuraavaan, lehdet putoilee ja korvia särkee. Hipun poski on liiskautunut käsivarteeni kiinni, pyyhin hikeä jatkuvasti puklurätillä. Meillä niihin ei puklailla vaan hikoillaan.

Maitotankkausta seuraa pieni leikki lattialla, jonka aikana yritän antaa koirille ruuan. Hippu siirtyy seuraavaksi kantoreppuun ja nukahtaa siihen ensimmäisille unilleen. Unisen pojan siirrän rattaisiin nukkumaan tuulettimen viereen. Hiki valuu ja päivän seuraava kahviannos odottaa. Ja työ.

Tänään tajusin kuinka paljon helpompaa meille kaikille on jos vain suosiolla menen päivän toisille päikkäreille makuuhuoneen ilmastointiin. Voi että nukutti hyvin niin vauvaa kuin minua.

Viime viikkoina vaan sähkökatkot ovat riivanneet liian usein, netti on ollut poikki melkein viikon päivät. Minä olen yhtäkkiä tilanteessa missä töitä on tarjolla jo liiankin kanssa, vaikka mieltä ne kutkuttaisi paljonkin. Aurinko porottaa eikä ilma vaihdu. Se väsyttää ja vie jotenkin ajatuksilta sen terävimmän huipun. Tekisi vain mieli olla uima-altaassa, juoda jäistä juomaa ja maata tai sitten viettää iltaa ja katsoa Dexteriä. (Vihaan muuten kamalien asioiden inhimillistämistä, Dexteriin viitaten, ja silti olen aivan koukussa).

Huomenaamuna muuten emännöin vauvaryhmän kokoontumista :)
Niin ja sunnuntaina Mara voitti Shaggy Dog Showssa ensimmäisen palkinnon kategoriassa wounded soldier (mies kertoi tuomareille jalkavaivoista, leikkauksesta ja nivelkulumasta), tuntui jotenkin pahalta, kun kolmijalkainen koira jäi toiseksi tänä vuonna, palkinto kun on ollut kolmijalkaisen koiran jo vuosia.

ps. kello on nyt kymmenen yli kymmenen illalla ja mittari näyttää 31 astetta tässä sisällä. toinen puoli kasvoista on hikinen, toinen kuiva kiitos tuulettimen.

Arjen paatosta äitiyssumusta.

Tämä leskiäitiys taitaa sopia minulle. Meillä on ollut jotenkin niin mukavaa Hipun kanssa (mies, älä ota tätä sellaisena miltä se kuulostaa, you know :)). Päivät ovat sujuneet hyvin, Hippu on selviytynyt alahampaiden tulosta ja pari viime päivää ovat olleet niin paljon kivempia kun pientä ei kitisytä koko aikaa. Minä olen aamupäivät puuhannut projektieni parissa, pieni mies on nukkunut sillä aikaa ja leikkinyt kodinhoitajamme kanssa. Iltapäivän kuumimmat tunnit ollaan uinuttu. Tänään mentiin uimaan unien jälkeen ja tapaamaan muutamaa kaveria.

Hieman minua mietityttää että miten me joskus Hipun kanssa osataan olla toisistamme erossa. Mutta eikös sitä sanota, että yksivuotiaaksi voi ihan huoleta paapoa vauvaansa vaikka sitten sen 24/7? Että sitten sen vauvan itseluottamus on kasvanut niin hyväksi että ei haittaa vaikkei äitin vierellä joka hetkeä olisikaan? Vaan taitaa tuo teoria mennä samaan kategoriaan sen kanssa että lyhyitä päiväunia nukkuvat lapset olisivat älykkäämpiä. Näin yksi kanadalainen nainen minulle kertoi, taitaa olla ihan semmoista tietoa minkä avulla vaan yritetään lohduttaa vanhempia jaksamaan.

Niin ja ollaanhan me Hipun kanssa erossa oltu toisistamme, minä olen tosiaan joka aamu jotain työtä kotona tehnyt ja Hippu on leikkinyt kodinhoitajamme kanssa sillä aikaa ja olinhan viimeksi (ja ihan ekaa kertaa) maanantaina leffassa katsomassa kenialaista elokuvaa Nairobi Half Life, suosittelen!

Minusta on ollut jotenkin tosi vaikeaa keksiä tekemistä vauvan kanssa. Tiedän ettei mitään sen kummempaa tarvitse ollakaan, mutta kuka kykenee viettämään tuntia kauempaa leikkimatolla niin että molemmat viihtyisi? Mitä vauvojen kanssa puuhataan? Nykyään Hippu tykkää jo leikkiäkin ja tutkailla maailmaa lattiatasosta. Lempipuuhia kuvittelisin olevan koirien ihmettely (saa aikaa kestohymyn ja kovaa huitomista), mun päällä möyryäminen, pikkualtaassa istuminen, hyppykiikussa pomppiminen, kantorepussa oleilu ja kaiken irtonevan suuhun osuttaminen, niin ja ainiin syöminen. Kaikki tuntuu maistuvan paitsi puuro ei ihan niin hyvin. Hippusen ruokavalio koostuu pitkälti aamupuurosta banaanin tai luumun kera ja illallisesta, joka yleensä sisältää jotain näistä: porkkana, kurpitsa, kesäkurpitsa, butternut squash, bataatti ja avokado. Vielä muutama viikko mennään kaiketi näin ja sitten aletaan taas maistella uusia juttuja.

Nukkumaan. Kirpakkaa viikonloppua Pohjolaan! Minä en edes osaa ajatella mitään vilttejä taikka villasukkia, tuulettimet on säädetty pykälää isommalle ja silti vaan on kuuma. Lämpömittari on 30 asteessa tässä meidän olohuoneessa, että näin.

Mombasa, väsytät mua.

Mies lähti melkein kaksi päivää sitten, tuntuu kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus. Eilinen ja tämä päivä on mennyt vauhdilla, iltapäivän unet katkaisevat tohinan hetkeksi, mutta sitten on taas jatkettu menoa. Yhtäkkiä huomaan löytäneeni itseni tilanteesta, jossa joka päivälle löytyy toimintaa, ikään kuin sitä ei olisi jo muutenkin.  Pienen miehen yölliset horror-unet ovat ainakin toistaiseksi taaksejäänyttä. Nyt olen käynyt intensiteetillä päiväunien pariin. Puolen tunnin pikaunet ovat toivottavasti joku päivä lähitulevaisuudessa mennyttä ja tilalla on parin tunnin tukevat päiväunet. Tämä viikko on treenattu nukkumista yhdessä, minun kyljessä Hippu malttaa nukkua sen pari tuntia. Minä olen huvittanut itseäni katsomalla Kimmoa TV-kaistalta ja nukkumalla. Kyllä päiväunet tekevät niin hyvää.

Mombasa on antanut taas sitä kuuluisaa itseään, sähköt olivat tiistain poissa ja eilisen illan pitkälle yöhön poissa. Puutarhurimme aloitti aamun kertomalla, että vesi on taas lopussa. Putkimies pahoitteli puhelimessa, kun ei ole hoitanut ongelmaa kunnolla loppuun. Lupasi tulla huomenna hoitamaan. Olen aikoja sitten antanut itselleni luvan olla puuttumatta tuohon vesiongelmaamme, se kun nostaa sen verran verenpainetta. Edelleen näen itseni tasaisin väliajoin pitämässä kiitospuhetta naapurille siitä kuinka hienosti osasi meidän vedenjakelun tyriä ja miten valtavat kustannukset siitä on meille koitunut, miten paljon aikaa meiltä on siihen mennyt ja ennen kaikkea kuinka paljon mielipahaa se on aiheuttanut. En ikinä ole naapuria livenä nähnyt ja niin haluaisin hänet tavata.

Jotenkin sitä vaan turtuu, ei jaksa pauhata, uida vastavirtaan. Sitä menee mieluummin itse mukaan ja alkaa toteuttaa vihdoin sitä lausahdusta, että maassa maan tavalla. Ollaan sitten kaikki vaan syvässä suossa, ei välitetä mistään muusta kuin siitä, että just tänään ja just tällä hetkellä asiat on hyvin kohdallani, olkoon sen hinta mikä tahansa.

Ups. Mulla oli kyllä ihan hyvä mieli vielä äsken, ajattelin hieman päivittää tänne kuulumisiani ja mennä sitten nukkumaan. Näköjään mielen päällä olikin hieman hapanta ajatusta. Olisin voinut myös avautua siitä kuinka paljon minulla ja Hipulla on ollut mukavaa puuhaa, kuinka paljon uusia projekteja on mielessä ja kuinka ne pitäisi saada vielä toteutukseen, miten hienosti koirat ja vauva nykyään ovat yhdessä ja iloita siitä, että ne kaksi alahammasta ovat nyt tulleet kokonaan ulos ikenestä (huutoa, kuolaa, nyrkin jyrsimistä ja puruleluja) ja miten pieni mies kävi ensimmäisillä syntymäpäiväjuhlilla.

Herääminen

Kyllä täällä vielä ollaan ja eletään. Hikoillaan ja vältellään aurinkoa. Huomenna ikävöidään miestä, joka loppuviikoksi lähtee Italiaan (kateus) työmatkalle. Mun aika koneella on minimalisoitunut viime viikkoina ja päivinä. Pikkumiehen aamupäikkärin aikana olen tehnyt töitä ja siinäpä se koneella olo aika on sitten mennytkin  satunnaisia facebook-vilkaisuja lukuunottamatta. Illat ovat olleet Dexterille omistettuja, mutta nyt on tiedossa useamman illan tauko, mennään tauolle Dexter. 

Jos en päädy nukkumaan Hipun kanssa illalla yhtaikaa niin ehkä saan itseni taas kartalle internettielämääni. Tosin voi olla, että peti houkuttaa. Pieni mies on nähkääs alkanut nukkumaan yönsä ilman useampaa heräämistä, mutta ennen kuutta pieni mies jaksaa myös jo herätä. Yhdessä auringon noustessa. 

Hyvää marraskuuta! Täällä on kesä jo todenteolla. Monta asiaa tiedossa tälle kuulle, isänpäivä -joillekin se ensimmäinen isänä, toisille ukkeina. Yhdet valtavan isot syntymäpäivät siellä kaukana, toisetkin syntymäpäivät vähän hillitymmällä vuosiluvulla, disko minne pääsen valvojaksi, ehkä matka sinne missä rakkaus on aina asustanut (kuka arvaa minne?), niin ja yhden pienen miehen kasvu päivä päivältä.

Onnea on

Ystävä, joka muistuttaa Mombasan hyvistä puolista, ulkomaanasujan iloista ja elämän kauniista puolista. Plus on ihastunut Hippuun täysin, malttaa ihastella ja leikittää pientä niin, että elo on sujunut lähes kuin tanssi viime päivät.

Onnea on kauniit rannat, autenttiset pikkupaikat, lounas parin tunnin matkan päässä. Mutta ehkä juuri siksi se lounas maistuu niin vietävän hyvälle, sen eteen on nähnyt vaivaa. Mieltä ei häiritse pöydällä juoksevat muurahaiset, tärkeimmät asiat tulevat ensin.

Pienen pojan iso olo hiekasta. Valokuvaustuokio muuttui, kun Hippu tajusi kuinka hienoa hiekka on.

Hiekkaa oli juoksutettava sormien välistä, heiteltävä vähän ilmaan. Pian joka paikka oli aivan hiekassa. Väliäkös tuon kun sen sai myös ihan helpolla pois. Viimeiset rippeet illalla suihkussa viimeistään.

Suosittelen lounasta kaukana kotoa, pienen vaivannäön päässä, luonnon lähellä ulkoilmassa. Okei, tiedetään tiedetään ettei se kaikkialla ihan luonnistu ja aikaakaan pitäisi olla koko päivä, mutta suosittelen silti.

Msambweni meets Swahili Style II

Saapuessamme tähän kauneuteen oli alla oleva näkymä ensimmäinen, minkä kohtasimme kun autosta nousi ylös ja käteensä sai raikkaat eukalyptykseltä tuoksuvat pyyhkeet.

Kyseessä on siis Msambwenin päätalo.

Meidän villassamme näytti sitten taas tältä, ei hullumpaa eikä kertakaikkisen mitään valitettavaa, näkymissä.

Tämä kaikki oli vain meille, oma uima-allas, omat auringonottopaikat, omat ruokailutilat, paljon tilaa ja kaikki niin kovin kaunista.

Uima-altaan ja kylpyammeen lisäksi villassa oli poreamme.

Olisin voinut vaan istua pöydän ääressä ja ihastella. Rannalla ei ollut ketään, kaikkialla oli hiljaista vain meri eli elämäänsä.

Muutamat purjeveneet kalastajineen lipuivat ohi.

Aamupala ja laskuvesi.

Joskus mietin haaveillen asumisesta rannalla, voiko merestä saada tarpeekseen? Namibiassa asuimme ihan muutaman talon päässä rannasta ja auringonlaskuista mereen. Täällä olemme asuneet pari kuukautta rannalla ihan alussa, tuijotin merelle päivittäin, makkarimme ikkunasta tulvi valo sisään joka aamu auringon noustessa meren takaa. Se oli kaunista se. Pitäisiköhän alkaa pitää korvat ja silmät auki jos vaikka jostain ilmaantuisi talo rannalta? On meri miljoona kertaa kauniimpaa katsoa kuin harmaa muuri, jonka takana mylvii lehmät ja hulluksi tullut vuohi.

Msambweni meets Swahili Style

Muutaman viikon takainen reissu Msambweniin oli niin rauhaisa kokemus silmille, kaikki oli niin seesteistä, valkoista ja sointuvaa. Kaunista, viipyilevää, rosoista ja ronskia kuten tuo yläkuvan sänky, joka oli ihan samasta sementistä valettu kuin lattiakin.

Kylpyhuoneessa jatkui sama sementtityyli, mitään irtokalusteita ei ollut vaan kaikki oli tehty yhdellä kertaa. Alemman kuvan oikeassa alalaidassa näkyy hiukan hyllyt, jotka olivat ylös asti koko huonekorkeuden verran. Peilikuvasta näkyy hiukan sumeasti kuinka vaatetangot oli nekin tehty samasta sementistä.

Kylpyamme löytyi kylpyhuoneenn päästä, samalla kertaa valettu tämäkin, amme oli suht syvä vaikkei se kuvasta oikein välitykään.

Villamme ovi on taattua rannikon swahili-tyyliä, tosin perinteinen swahili-ovi olisi tumman puun värinen.

Paikkaan mahtuu korkeintaan 20 henkeä kerrallaan, Msambwenissä on kolme yksityistä villaa ja yksi ns. päätalo, jossa on ehkä kolme huonetta. Meillä oli oma villa käytössä.

Ihan joka viikonloppu ei Msambweniin voi mennä eikä oikein edes kerran vuodessa, mutta kerran elämässä kyllä. Tosin minä kyllä tahtoisin mennä jo uudestaan, ehkä silloin vain paikan taika haihtuisi. Höpöhöpö, eikä haihtuisi, ei auta kuin jäädä odottamaan seuraavaa kertaa kun erikoistarjous osuu eteen.

Meidän päivistä...

Tänään eletään jo toista lähes samankaltaista päivää viikkoihin. Tämä päivä siis noudattelee jokseenkin eilisen kaavaa. Eilen tosin käytiin suomihernarilla ja tänään cafesserien lounaalla. Päivän toiset päiväunet ovat juuri alkaneet ja minä melkein hyrisen tyytyväisyydestä. Suomi-loman aikana päiväunet jäi turhan usein puolen tunnin mittaisiksi, mikä taas langettaa väsymyksen varjon koko päivälle, minua alkoi jo hieman jännittää josko meidän pieni mies nukkuu enää ollenkaan kunnon päiväunia, nukkuuhan se.

Kotona on kaikki niin kuin aina. Jotain on siis aina rikki . Tällä kertaa selvisi keittiössämme jo pitkään olleen hajun syy, kaksi kuollutta rottaa uunissa. Luit ihan oikein, kaksi kuollutta rottaa. Rotat olivat syöneet myrkkyänsä ja menneet uunin villoihin ja jääneet sinne. Toinen oli kuulema jo ihan muumioitunut eli sen muumiorotan on täytynyt majailla jo pitkään uunin sisällä. Niin ällöttävän kamalaa, tiedän. Nyt villat on revitty irti ja ilmeisesti uudet pitäisi asentaa paikalleen, jotta uuni saadaan taas toimintaan.

Aina hieman kyseenalaisessa kunnossa ollut pesukone on kai vihdoin sanonut sopimuksensa rikki, enää kone ei pyöritä mitään ohjelmaa. Uuden osto on kai väistämättä edessä.

Muuten me vaan vauvaillaan. Illalla rouskutetaan salaattia, kun ei sitä uunia taikka hellaa ole ja päivisin käydään lounaalla. Leikitään Hipun kanssa ja nukutaan päiväunia. Kaikista hellyyttävintä on ollut koirien ja Hipun kohtaamiset.

On on.

Passi, meillä on vauvalle passi. Se saapui viime viikolla Nairobiin ja miehellä oli sopivasti yllättävä työjuttu siellä ja nyt Hipun passi on minun passin vieressä odottamassa keskiviikkoa.

Perjantaina matatu ajoi miehen auton perään. Tuli ruma jälki autoon, mies vanheni vuoden yhdessä hetkessä pahemman luokan raivokohtaus ja armoton vitutus), matatu-kuski ja poliisi tekivät ilmeisesti diilin samantien miestäni vastaan, joten taas kerran jäi oikeus tapahtumatta liikenteessä.

Perjantaina menimme etiopialaiseen ravintolaan syömään, kivalle kattoterassille, ihan vain jotta järkyttävän kokoiset kaapit (turvamiehet) tulisivat ihan kaksissa miehin poistamaan meitä paikalta alaikäisen seuralaisemme takia. Tarjoilijat onneksi puuttuivat nopeasti asiaan ja suorastaan anelivat meitä jäämään. Ruoka oli ihan jees, mutta musiikki alkoi olla ihan liian kovalla sekä beben että meidän korville.

Perjantaina suihkuun mennessä napsautin vedenlämmittimen päälle, ihan niin kuin aina suihkuun mennessä. Alkoi kuulua outoa ääntä, menin katsomaan vesiboileria. Sieltä suihkusi vettä. Boilerin pohja oli ruostunut puhki ja kaikki vesi valui yhden vierashuoneemme lattialle. Mies kävi sulkemassa eri venttileitä, arvatkaa toimiko niistä venttiileistä yksikään? Ei toiminut ei. Kello oli kymmenen illalla. Vettä vain valui lattialle, onneksi tuossa huoneessa on parveke, josta vesi pääsi valumaan ulos eikä se tullut huoneesta sisätiloihin.

Lauantaiaamu meni vaihtaessa kiivaita puheluita vuokraisännän sihteerin kanssa. Uhkailua, kiroilua, äänenkorotusta ja jotakin kummaa tapahtui, asiat alkoivat tapahtumaan ja nyt tuo puhkikulunut boileri on jo vaihdettu uuteen. Veden lämmittämiseen ei ollut tarvetta tammikuusta toukokuun alkuun, mutta nyt sisälämpötilan huidellessa alle 30 asteessa on lämmin vesi tuntunut tarpeelliselta ihan näin aikuisellekin hipiälle.

Pienoista huumaa ja hyvää mieltä oli onneksi tarjolla saunan, uima-altaan ja grillauksen parissa hyvässä seurassa. Mitäpä ei pelastaisi hyvä ruoka ja suklaakakku? Sunnuntai on sitten mennytkin levätessä ja nukkuen.

Tuleva viikko on niin täynnä kaikkea kivaa. Uskomatonta ajatella, että viikon päästä tähän aikaan olemme tavanneet jo molempien perhettä, Hippu on tavannut serkkunsa ja niistä ihan uusimmankin tulokkaan, Hippua viikkoa nuoremman neitosen.

Maanantai ja tiistai menee kai haaliessa tavaraa kasaan, olen kuullut huhuja, että vauvan kanssa matkatessa tavaraa on tolkuton määrä, miksei meillä ole? Unohdanko jotain välttämätöntä? Tietysti turvaistuin ja vaunut on iso juttu, mutta mitä muuta? Keskiviikko menee kokonaan matkatessa, koneen pitäisi laskeutua Suomeen viittä vaille kaksitoista yöllä, Mombasan kodista pitänee lähteä neljältä aamuyöllä.

Perjantain kootut

Koirat ja bebe. Hyvin menee. Koirat ovat ottaneet Hipun kunnioituksella vastaan, Hippu  ei taida vielä käsittää koirien olemassaoloa, vaikka aina välillä Mara ehtiikin lipaista vauvan käsiä. Hilda ei edes mene lähelle enää alun innostuksen jälkeen. Koirat luovat meihin kysyvän katseen, kun Hippu äännähtää. Itkun tullessa Hilda saattaa huokaista ja kääriytyä tiukemmalle sykerölle nukkumaan. Hilda ei tunne tarvetta tervehtiä vauvaa, Martti taas käy aina nuuskaisemassa vauvan saapuessaan paikalle.

Hippunen ei taas taida vielä ymmärtää koiria, tällä hetkellä vauva on vain ylenkaiken kiinnostunut kasvoista, katsekontaktista ja hymystä. Niin ja se eilisen postaus alkaneesta kaudesta on taas tänään toisen kuuloinen. Tänään on vain hymyilty, nyt nukutaan ihan yksin vaunuissa päikkäreitä ja äiti taitaa olla ihan jees-tyyppi. Haemme vielä siis rutiineita. Se on tosin ollut totta jo pari viikkoa, että aamiaisen nauttiminen vauvan nukkuessa on historiaa ellen sitten ala itse heräämään aikaisemmin. Nyt kömmin ylös siinä yhdeksän aikaan, Hippunen puoli tuntia minun jälkeen ja yöuniltaan herättyä ei uni enää maistukaan niin kuin silloin ihan pienenä.


Toiseksi viimeinen viikonloppu ennen Suomi-lomaa on aluillaan. Jotenkin taas herää naurettava paine siitä, että pitäisi hankkia väriä nassuun ennen Suomeen tuloa. Asuminen tropiikissa on saanut aikaan sen, että aurinkoa ja eritoten sen kuumottavaa / lämmittävää vaikutusta välttelee niin paljon kuin mahdollista. Olen siis onnistunut muuttumaan kalmankalpeaksi. Raskaana ollessa auringossa oleminen ei tullut kyseeseen ollenkaan ja nyt vauvan kanssa tilanne on jokseenkin sama. Auringossa on aivan liian kuuma olla. Mustat vaunut oli nappivalinta tänne ikuiseen aurinkoon (NOT!).

Tuliaisiakin olisi kiva hankkia, mutta olisi kiva jos ne olisi jotenkin tarkoituksellisia, ei mitään krääsää, joka heitetään saman tien kaappiin pölyttymään. Vielä en ole keksinyt mitään kuningasideaa. Itselle kaikki perustuliaiset täältä ovat jo niin arkisia, että en osaa ajatella kenenkään innostuvan niistä. Ehkäpä viikonlopun reissu toiselle puolelle Mombasan saarta synnyttää jotain ideoita.

Voikaa hyvin!

Sunnuntai

Hippunen sai jo toiset rokotteensa keskiviikkona, perjantai ja lauantai menivät itkiessä ja pahalla mielellä, epäilen rokotteiden vaikutusta syyksi mielipahaan. Täällä rokotukset aloitetaan Suomea varhaisemmassa iässä, vakavat sairaudet ovat täällä täyttä totta ja niille altistuu kotoa poistuessa.

Sunnuntaina halusin päästä vaunujen kanssa kävelylle, vakiopuistomme ei tullut kyseeseen, koska vettä satoi aamulla niin paljon, että puiston polut ovat täyttä mutavelliä. Päätimme lähteä katsastamaan vakiopuistomme toisen osan Haller Parkin, jossa asustaa  myös paljon eläimiä. Jostain syystä kuvittelin, että siellä on tasaiset polut ja helppo maasto vaunuille. En valita, meidän vaunut toimivat täysin moitteetta, ne on niin kepoisat ja helposti kääntyvät.

Haller Parkin jättikilpparit.

   

Alla on yksi Afrikan mantereen vaarallisimmista käärmeistä, puff adder. En tiedä sen suomenkielistä nimeä, mutta ei sillä niin väliä. Uskomattominta oli, että ainakin kaksi kyseistä käärmettä asusti tämmöisessä altaassa, josta oli jokseenkin vapaa pääsy pois.

Vai mitä mieltä olette? Tuossa ne olivat ja punaisen kaiteen takaa niitä ihmiset kurkkivat. Voisiko olla, että myrkkyhampaat tai jotain vastaavaa olisi otettu käärmeiltä pois?

Yksi suosikkikaunottarista, tosin Haller Parkissa oli aika eläintarhameininki, kirahvit asuivat aidoitetulla alueella ja niitä sai syöttää maksua vastaan.

Hippunenkin oli siellä!

Hippunen, minä ja puhvelin takamus. Tässä odotellaan virtahepojen ruokailun alkamista. Heti kun hipot kuulivat kottikärryjen äänen, ne alkoivat kömpiä ja lyllertää ulos lammesta.

Iltapäivän puistossa päätti pitsa rantaravintolassa, hyvässä seurassa. Hippu siirtyi tuon kuvassa hieman epäilyttävästi käyttäytyvän herran syliin siksi aikaa, että minä pääsin syömään kerrankin kunnolla paistetun pitsan.

Oikein kelpo sunnuntai, katsottiin vielä leffa kotona. Pieni mies nukahti eilen jo aikaisin, muutaman päivän känkkis saatiin selätettyä, jihaa!