Mun murut

Hippusen ollessa 13 päivän ikäinen menimme valokuvaukseen, Sean Rockille Mombasaan. Olemme olleet oikein tyytyväisiä kuviin ja mikä parasta, olimme siellä koko perheen voimin. Koiratkin tulivat mukaan studiolle, samoin äitini ja veljeni. Meillä on minun mielestä ihan superyyber hienoja perhekuvia muistona tuosta ajasta, kun kaikki oli yllä olevan kuvan lailla ihan pumpulipilveä.

(Tätä kuvaa ottaessa on kameralle tallentunut myös kuvia, joissa Hilda hiipii kohti Hippusta, raukkaparka vain uinuu untansa toisen vaaniessa takana.)

Perjantain kootut

Koirat ja bebe. Hyvin menee. Koirat ovat ottaneet Hipun kunnioituksella vastaan, Hippu  ei taida vielä käsittää koirien olemassaoloa, vaikka aina välillä Mara ehtiikin lipaista vauvan käsiä. Hilda ei edes mene lähelle enää alun innostuksen jälkeen. Koirat luovat meihin kysyvän katseen, kun Hippu äännähtää. Itkun tullessa Hilda saattaa huokaista ja kääriytyä tiukemmalle sykerölle nukkumaan. Hilda ei tunne tarvetta tervehtiä vauvaa, Martti taas käy aina nuuskaisemassa vauvan saapuessaan paikalle.

Hippunen ei taas taida vielä ymmärtää koiria, tällä hetkellä vauva on vain ylenkaiken kiinnostunut kasvoista, katsekontaktista ja hymystä. Niin ja se eilisen postaus alkaneesta kaudesta on taas tänään toisen kuuloinen. Tänään on vain hymyilty, nyt nukutaan ihan yksin vaunuissa päikkäreitä ja äiti taitaa olla ihan jees-tyyppi. Haemme vielä siis rutiineita. Se on tosin ollut totta jo pari viikkoa, että aamiaisen nauttiminen vauvan nukkuessa on historiaa ellen sitten ala itse heräämään aikaisemmin. Nyt kömmin ylös siinä yhdeksän aikaan, Hippunen puoli tuntia minun jälkeen ja yöuniltaan herättyä ei uni enää maistukaan niin kuin silloin ihan pienenä.


Toiseksi viimeinen viikonloppu ennen Suomi-lomaa on aluillaan. Jotenkin taas herää naurettava paine siitä, että pitäisi hankkia väriä nassuun ennen Suomeen tuloa. Asuminen tropiikissa on saanut aikaan sen, että aurinkoa ja eritoten sen kuumottavaa / lämmittävää vaikutusta välttelee niin paljon kuin mahdollista. Olen siis onnistunut muuttumaan kalmankalpeaksi. Raskaana ollessa auringossa oleminen ei tullut kyseeseen ollenkaan ja nyt vauvan kanssa tilanne on jokseenkin sama. Auringossa on aivan liian kuuma olla. Mustat vaunut oli nappivalinta tänne ikuiseen aurinkoon (NOT!).

Tuliaisiakin olisi kiva hankkia, mutta olisi kiva jos ne olisi jotenkin tarkoituksellisia, ei mitään krääsää, joka heitetään saman tien kaappiin pölyttymään. Vielä en ole keksinyt mitään kuningasideaa. Itselle kaikki perustuliaiset täältä ovat jo niin arkisia, että en osaa ajatella kenenkään innostuvan niistä. Ehkäpä viikonlopun reissu toiselle puolelle Mombasan saarta synnyttää jotain ideoita.

Voikaa hyvin!

Koiran elämää

Voiko ilman makuaistia olla perso ruualle? Miksi sitä syö enemmän kuin napa jaksaa venyä? Armas Hilda-koirasein ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Siis ihan kaikki menee alas, suurella innolla. Viimeksi tänään tarjoilin suolakurkun kantapalan ja hups, sinne meni ja neiti jäi odottamaan lisää. Raaka pinaatti meni viime viikolla, se kun tippui kädestäni vahingossa lattialle. Ihan en aina tarkoituksella hae Hildan makurajoja, vaikka  ne kyllä kiinnostavatkin.

Martti on oma ihana itsensä, aina vaan. Tosin Marasta on tullut laiska, semmoinen leikatun uroskoiran mallikappale, uni ja ruoka maistuu. Ennen niin kovin tarkka ruokailija on muuttunut kevään  mittaan kuolaavaksi kerjääjäksi ja nirsoudesta ei ole enää tietoakaan. Olen ollut jopa asiasta huolissani, matokuurit ja jokakuukautinen sydänmatolääke on annettu ajallaan. Onko se niin, että kun ikää on koiralla yli kolme vuotta niin nuoren koiran vouhotus häviää. Vauhtia Maraan kyllä saa, mutta itsestään koira ei oikein enää innostu leikkimään.

Eilen kävimme tunnustelemassa miltä kävely lenkkeilymielessä tuntuu. Hidas kävely vakiopuistossamme vaunujen ja koirien kanssa sujui suhteellisen hyvin. Suurilta katastrofeilta vältyttiin, koirat eivät olleet vaunuista moksiskaan vaan nyhtivät hihnojen päässä kuin aina ennenkin. Hippu nukkui koko ajan, tietysti. Lähes joka kerta kun olemme olleet kodin ulkopuolella on pikkuinen nukkunut, lukuunottamatta viime perjantaista ravintolareissua, mutta silloinkin Hippunen tyytyi katselemaan menoa tyytyväisenä jommankumman sylissä. Me vanhemmat ollaan valettu täyteen uskoa siitä, että hyvin tämä menee. Elämä jatkaa uomissaan ja Hippunen tulee siinä mukana.

We got the power.

Jihaa, viiden päivän sähkökatkos osoittautui huonoksi huhuksi, ainakin tänään. Pitänee silti muistaa, että mikä tahansa täällä on mahdollista, mutta ainakin just nyt otan kaiken irti sähköstä. Tuuletin hurraa taustalla, tietokone lataa ohjelmia kovalevylleen, pian imuroin vaunut ja turvaistuimen pölystä. Pitäisi varmaan vielä leipoa sunnuntaiyönä saapuville matkaajille sämpylät ja voisikohan sitä pestä jotain pesukoneessa? Kameroiden akut on ladattu täyteen.

Maha pystyssä tai aika laskeutuneena siis yhä mennään. Yöt ovat muuttuneet levottomiksi enkä oikein saa unen päästä kiinni, valvon vaikka kuinka myöhään (ei yhtään tapaistani) ja mietin, että huomenna sitten lepään ja katson jotain lempisarjojani koneelta miljoona jaksoa putkeen. Lempisarjat on katsottu loppuun. Täydelliset naiset ja Greyn anatomia ovat kuuluneet vuosia vakiokatsottaviin ja nyt ne on loppu ja hei kuinka turhauttava oli Greyn anatomian viimeinen jakso, ihan huono kiitos katsojilleen. Mistä uusi tv-sarja? Osaako joku suositella? Mad Meniä olen yrittänyt katsoa, huonolla menestyksellä, samoin kuin New Girliä.

En oikein osaa keskittyä tai ajatella tällä hetkellä muuta kuin itse synnyttämistä ja siihen valmistautumista, kaikkeen muuhun ajattelua vaativaan suhtaudun aika välinpitämättömästi tai oikeastaan tunnen olevani kykenemätön siihen. Puhelen vatsalleni ja maanittelen Hippusta tulemaan ulos, vakuutan että olemme valmiita ja enemmän kuin innoissamme kohtaamaan hänet, kerron kuinka en malta odottaa että saan tuntea jotain sellaista mistä en vielä osaa tietää mitään.

Martti karvakorvan käytös on muuten muuttunut taas, ehkä viikon tai kahden sisällä. Se mokoma on ikäänkuin hyljännyt minut. Enää se ei vahdi vieressä vaikkei se kyllä viipota missään kaukanakaan. Onkohan siitä nyt tullut aikuinen leikattu uroskoira, jota kiinnostaa vain nukkuminen ja syöminen? Ikinä Martti ei ole osoittanut mitään valtavaa kiinnostusta ruokaa kohtaan, pikemminkin se on syönyt vain sen verran, että pysyy kunnossa, nyt se kerjää ruokaa ja syö niin paljon kuin sille antaa, kurkunpalat ja tomaatti on alkanut kelvata. Muu aika menee nukkuessa ellei olla sitten lenkillä. Lenkillä Mara jaksaa kyllä innostua ja ei meinaa pysyä nahoissaan, kun näkee meidän vaihtavan lenkkarit jalkaan. Voi toista, vaikka ihan onnelliselta vaikuttaakin. Hilda taas menee menojaan päivät pitkät, käy sisällä syömässä ja öisin nukkumassa, se viipottaa niin tärkeänä ympäri pihaa tai sitten se makaa ja arvokkaasti tarkkailee ympäristöään etutassut sievästi ristissä.

Hippusen nurkkaus tai paremminkin seinäys on aika lailla valmis, muutama ilta sitten saatiin laitettua moskiittoverkkokin paikalleen. Seinäys sijaitsee meidän makkarissa. Koirien yöpedit ovat myös meidän makkarissa ja näin mennään jatkossakin. Makuuhuoneen ovea on pidettävä kiinni ilmastoinnin takia, joten meille on ollut aina luonnollista se, että koirat nukkuu meidän makkarissa. Mitään kiinnostusta vauvan tavaroihin ei ole ollut ilmassa mitä nyt kaikki on nuuhkittu sen yhden kerran läpi. Mielenkiinnolla odotan kuinka käy kun vauva ja koira kohtaavat ensimmäisen kerran. Mies saa tuoda sairaalasta jotain Hipulta tuoksuvaa etukäteen jo nuuskittavaksi ja kun minä kotiudun vauvan kanssa saa koirat kohdata ensin minut ja sitten vasta rauhoituttuaan vauvan.

Lämpöistä viikonloppua, grillatkaa ja suojatkaa nenänpäänne punoitukselta! Tuoksutelkaa nurmikkoa ja koivunoksia!

Niin ja jos on niitä tv-sarjoja suositeltavaksi niin antakaas tulla vaan. Draamaa, kiitos.

We are getting there

Lauantaina täyden 39 raskausviikon voimin, mies, Hippunen ja minä. Koirat missä lie juoksemassa pitkin rantaa. Juoksivat niin ja löysivät aarteita syötäväksi, ainakin Hilda. Hilda oksensi seuraavana yönä ainakin sen kymmenen kertaa luunpalasia ja koko vatsansa sisällön ulos.

Sunnuntaiaamuna Hilda yllätti aamulenkillä varaanin puskasta. Varaani hyökkäsi ja onnistui jotenkin lyömään Hildaa, koko sunnuntain tyttö piti toista silmäänsä kiinni ja se punoitti. Onneksi tänään silmä näyttää jo rauhoittuneen ja neiti on entisensä.

Aikamoista itsensä tarkkailua on ilmassa, odottelen malttamamattomana merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Portaita on ravattu tänään ja tehty kyykkyjä, syöty tulista ruokaa ja jopa juotu paikallisen tavan mukaan mintusta keitettyä teetä. Niin ja levätty vähän joka välissä, jalat eivät  tykkää yhtään istumisesta.

Lehmät ovat edelleen naapuritontilla ja toisen puolen naapuri ei vieläkään ole saanut saatettua loppuun aloittamaansa vesitankin puolittamista.

Jatkan siis arjessa elämistä, tänään sain jo pakattua sairaalaan lähtevän ruokakassin ja kirjoitettua listan mitä kaikkea jääkaapista poimitaan mukaan, huomenna taidan vielä käydä hakemassa pakkaseen graavilohta mukaan.

Uskollisin kaikista

Näin tämä minun muruni seuraa minua päivät pitkät. Nyt taisi olla hieman tylsää, kun asentoa tuli vaihdettua monta kertaa vajaan tunnin sisällä.

En voisi toivoa mitään muuta koiraltani kuin mitä Martti on. Martti on niin huipputyyppi.

Myrskystä aavoille vesille

Helpottaa, olo helpottaa, mieli on tyyni jo viidettä päivää. Tyyni, väsynyt, tylsistynyt yhtäkaikki, pääasia ettei kiristä niin mahdottoman paljon. Juuri mikään ei ole muuttunut ulkoisista tekijöistä, tosin vettä on tullut toistaiseksi hanasta ja vesikriisin pitäisi olla selätetty. Netti ja sähkö toimivat kun toimivat ja kontti makaa edelleen satamassa ja sydäntä kyllä kuristaa niin paljon kun tekisi niin paljon mieli päästä laittaamaan Hippuselle kaikki kuntoon. Kai se sairaalakassikin olisi jo hyvä pakata, sanovat kokeneemmat, mutta ensin pitäisi vaan saada tavarat tänne. Nyt Hippusen pieni omaisuus on pakattu kolmeen paperipussiin miehen vaatekaapin perälle.

Puolentoista tunnin kuluttua mies on Mombasassa ja minä lentokentällä halaamassa lujaa pallomahani kanssa.

Yöuneni ovat lyhentyneet viime päivinä, päiväuniakaan en ole kaivannut. Sään muuttuessa hiukkasen vilpoisemmaksi eli ihan liian kuumasta kuumaksi on tuonut kauan kaivattua helpotusta olooni. Sormet ja jalat ovat palautuneet suurinpiirtein entiselleen, jaksan ajatella muutakin kuin kylmää vettä. Yölämpötila on laskenut reilusta 30 asteesta 27 asteeseen. Päivisin ollaan siellä 32-34 asteen tuntumassa.

Just nyt on hyvä olla, tuijottelin just Maran kanssa pari minuuttia silmiin. Tuo koira on kyllä niin mun koira. Se ei enää oikein millään laske minua silmistään, nukkuu aina niin, että voi vaan vähän raottaa silmiä ja nähdä minut. Hilda taas viipottaa päivät ulkona liskojensa perässä eikä sitä juuri näy kuin ruoka-aikaan sisällähän. Nauttikoon nyt näistä vilpoisemmista päivistä.

Lentokentälle päin pitäisi lähteä ajamaan, katsotaan siis kuinka kauan rauha malttaa mielessäni asustaa.
Voikaa hyvin ja aurinkoista viikonloppua!

Pääsiäistipu

Meidän pääsiäistipu näyttää tänä vuonna tältä.Ihanan iso ja pehmeä ja niin kovin rakastettava.

Kehykset hioin ja annoin niille uuden maalipinnan, kehystin kuvan, jonka olin saanut lahjaksi kolmikymppisilläni, elefanttiäidin ja elefanttivauvan. Taulun nimi on Mother and Child. Taulun ripustaa mies seinällä se päivä, kun Hippusen nurkkaus valmistuu.

Menin halpaan ostaessani nuo kehykset, muovikääreissä en tunnistanut muovia puusta. Kehykset ovat siis muovia. Positiivista siinä on se, että termiitit eivät niitä ainakaan sitten syö.

Mukavaa pääsiäisen jatkoa kaikille tipuille ja pupuille!

Liirumlaarum

Vihdoinkin, lähes kahden kuukauden odotuksen jälkeen, oli uuteen terveyskauppaamme tullut pyykinpesuainetta, jolla voin Hippusen vaatteita pestä. Mutta millä hinnalla? Hollantilainen Ecover maksaa 15 euroa per pullo. Peruspesuaineet konepyykkäämiseen ovat täällä rajoitetut, Omo tarjoaa tasan yhden vaihtoehdon samoin kuin kaikki muutkin pesuaineet eli melkoista myrkkyä on ilmeisesti kaikki, värit haihtuu muutamassa kuukaudessa ja kangas ohenee huomattavasti. Käsinpesuaineet tuntuvat myös turhan tujuilta jo ihan omaa ihoakin vasten, joten ainakin näin alussa mennään tuolla ekopesuaineella. Onneksi annosteluohje oli hyvin niukka eli pesuaine on luultavasti riittoisaa.

Viikon päästä pitäisi saapua kontin, jossa on Hippusen pinnasänky, hoitotaso ja muutama muu kovin odotettu juttu niin kuin petauspatja meille. Luksusta, kolmen vuoden jälkeen saa pedattua sängyn niin, että lakana itse asiassa pysyy yöllä siellä patjan alla.

Lauantaiaamun vietin sokerirasituskokeessa. Huomenna saan vasta tulokset, mutta itse koe ei ollut yhtään niin kamala kuin olin ymmärtänyt. Tuskaisinta oli istua se kaksi ja puoli tuntia puupenkillä ilman ilmastointia. Kokeessahan juodaan ensin glukoosijuomaa eli sokerilitkua ja sen jälkeen joka 30.minuutti otetaan veri -ja virtsanäyte seuraavat kaksi ja puoli tuntia. Itselläni juoman juominen ei tuottanut ongelmaa, olihan se ällömakeaa, mutta alas meni. Miehen patistin kyllä mukaan seuraksi ja näin mies ehti myös lukemaan uniopuksesta sen osion, minkä olin hänen vaatinutkin lukevan ja käytiinpä jopa hyvää keskustelua kirjasta ja sen sisällöstä ja siitä mitkä mallit voisi meille sopia.

Todellisen katastrofin ainekset olivat kaikki kasassa lauantaina, kun matkasimme sairaalaan sokeritestiin. Mombasan vilkkaimmassa ja ruuhkaisimmassa risteyksessä, missä kaistalinjoilla ei ole mitään merkitystä eikä oikein millään muullakaan kuin omalla etenemisellä ole merkitystä, oli liikkellä myös matatu (paikallinen pikkubussi, vanhaakin vanhempi hiace, josta on tehty 14 hengen bussi), jonka jarrut eivät toimineet. Jarrut olivat siis rikki ja kuski oli tästä hyvin tietoinen, koska apulainen oli yhden puupalikan kansa mukana ja heitteli kalikkaa sitten aina renkaiden sille puolelle minne auto sattui valumaan. Ja se kalikka oli semmoinen säälittävä pieni pala puuta. Arvatkaa vaan osuiko se matatu meidän eteen risteyksessä? Arvatkaa vaan heittikö se apulainen sen kalikan väärälle puolelle rengasta? Voitte vielä arvata, että valuiko se matatu miehen auton etupuskuriin ja lamppuun? Kyllä, kaikkea noita. Mies ei tietenkään voinut muuta kuin olla paikallaan, koska takana oli kasa autoja. Jokainen, joka tietää kuinka nopeasti mieheni tulistuu voi vaan arvata mikä huutometakka siitä tuli. Mies oli niin vihainen, että luulin sen pään räjähtävän taivaan tuuliin. Emme jääneet edes asiaa siihen selvittämään vaan mies lähti kaasuttaen paikalta ja seuraavan tunnin olin ihan hiljaa. Opetuksena siis se, että mitä tahansa voi tapahtua täällä. Liikenteeseen voi lähteä autolla ilman toimivia jarruja. Ei pidä olettaa mitään mistään, turvata vain oma selustansa. Ja sitten nämä matatut kuljettavat vielä ihmisiä kyydissään, poliisille heitetään muutaman euron lahjus ja matka saa jatkua.

Viikonloppu meni muuten oikein rauhallisissa tunnelmissa, kuumissa edelleen. Sadetta odotetaan. Martti juoksi eilen 10 kilsan lenkin miehen pyöräillessä. Läähätys kesti ainakin kaksi tuntia, vaikka me valeltiin toisen päätä vedellä, vietiin ilmastoinnin alle, tuulettimen alle. Ei auttanut. Hilda läähättää lenkin kuin lenkin jälkeen viisi minuuttia ja on sitten taas valmis uusiin koitoksiin. Mara taas on niin dramaattinen eleissään, se kopsahtaa suorin jaloin lattialle, läähättäää, nousee ylös, kopsahtaa seuraavan kohtaan (etsii viileää paikkaa) suurieleisesti ja pitää meitä otteessaan, koska me tietysti luulemme, että nyt on sydänkohtaus lähellä.

Eilen

Kuvia eiliseltä lenkiltä. Minä kävelen omaan tahtiini toisen koiran kanssa ja mies fillaroi toisen kanssa, vaihdetaan aina metsikössä koiraa. Toinen saa hieman levähtää, kun toinen saa juosta täyttä päätä. Tehokasta intervallia. Minä valitsen aina tuon Jungle Jogging -reitin.

Jungle Jogging on vajaan neljä kilometriä ja minulla menee siihen aikaa yleensä 45 minuuttia, riippuen vähän Hippusesta ja kuumuudesta.

Näissä kuvissa näkyy hyvin kuinka aurinko ei pääse tielle asti ja vihreää näkyy vain puiden latvoissa, metsä kaipaa vettä, tiet on rätisevän kuivia, samoin kaikki matalat puut ja pensaat.

Hilda on meidän tuulitukka, aina pää pilkistää lavalta ulos, kun taas Mara makaa lavan pohjalla.

Muutama otos kotimatkalta.

ja taas pitäisi mennä metsään. Ei auta kuin lähteä vetämään lenkkarit jalkaan!

Koirat ja bebe

Ihan ensimmäisenä on aiheellista sanoa, että aihe on nyt sellainen ettei minulla ole siitä muuta kuin musta tuntuu-tietoa jakaa. Niin kuin yleensä joka aiheesta :) Jos joku on löytänyt netistä enemmän tietoa aiheesta ja jotain muuta kuin mutua niin linkatkaa ihmeessä.

Näin raskausaikana en ole sen kummempaa muutosta huomannut. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että Martti tykkäs pitää päätään vatsan päällä, mutta eipä se sitäkään ole enää aikoihin tehnyt. Hyppiminen päälle riemusta on kyllä vähentynyt, mutta en tiedä vaikuttaako siihen enemmän se, että itse on sitä niin kovasti vältellyt ja antanut napakan kiellon heti autosta ulos astuessa. Meillähän koirat on aina pihalla vastassa, kun tulemme kotiin eli tulevat heti autolle tervehtimään.

Odotan innolla pinnasänkyä ja hoitopöytää, saavat sitten koirat tottua niiden olemassaoloon makkarissa. Meidän murut on aina nukkuneet meidän makuuhuoneessa, molemmat omissa pedeissään. Sen kummempaa kiinnostusta en eivät ole osoittaneet vaunuja tai turvakaukaloa kohtaan. Ovat nuuskineet ne läpi ja aluksi väistelivät vaunuja epäluuloisina, mutta nyt vaunujen  työntäminen ei oikein aiheuta mitään reaktiota. Hyvä niin.


Jollain tapaa olen luottavainen Martin ja Hildan tapaan suhtautua uuteen tulokkaaseen, vaikkakin yhden taulukon mukaan valmistautumisen tulee olla erityisen huolellista, jos seuraava toteutuu :"Koirallasi on kokemuksia pieneläinten saalistamisesta ja varsinkin jos koira on takaa-ajon jälkeen päässyt tappamaan saaliinsa."  Hildahan tekee tuota päivittäin. Niin ja on tuossa neitokaisessa muutenkin hieman epäilyttäviä puolia. Hildahan syöksyy suinpäin vieraita koiria päin, oli ne uroita tai narttuja, mielellään niin että käy kurkkuun ensimmäisenä kiinni. Jep, kammottava tapa, josta ei ikävä kyllä olla päästy eroon. Keniassa ei vieraita koiria ikinä tavatakaan ja Namibiassa Hildan käytös oli aina samanlainen uuden koira kohdatessaan. Tosin tutut koirat, esim.agility-ryhmässä, Hilda kävi vain hyvin viileästi tervehtimässä eikä sitä kiinnostanut niiden touhut ollenkaan. Hilda ei ikinä leikkinyt muuta kuin yhden nartun kanssa tai sitten Hilda leikki takaa-ajoleikkiä, jos häntä jahdattiin, mutta muita koiria Hilda ei ikinä lähtenyt jahtaamaan.Eikä tuo jahtausleikki ollut mitenkään aggressiivinen, siinä vain yksi johti porukkaa juoksemalla kärjessä ja loput laumasta juoksi perässä. 


Ihmisten kanssa Hilda on kuitenkin ollut aina ystävällinen, viime aikoina ehkä jopa ihmisrakkaampi kuin ennen. Hilda on aina ollut aika kylmä uusille ihmisille ja aina hän on tarkkaan omien kriteereidensä mukaan valinnut ne ihmiset kenen viereen menee vaikka pyytämään rapsutusta.


Martti on taas ensimmäisten meillä vietettyjen viikkojen jälkeen ollut niin eläin -kuin ihmisrakas. Kaikkien kaveri isosti rakastaen. Kerran kadulla Martti on tarttunut pikkulasta ranteesta kiinni, itse en ollut paikalla, mutta ilmeisesti lapsi oli tullut liian lähelle, liian meluisasti ja naapurin mukaan juuri nuo lapset olisivat käyneet kiusaamassa koiria päiväsaikaan. Tämä tapahtui Namibiassa. Muuten ei ole ollut ongelmia pikkuihmisten kanssa. Ainut mikä ahdistaa Marttia on se, että jos hänen päälleen tulee liikaa painoa. Maran päällä ei saa siis könytä. Niissä tilanteissa Martti ulahtaa ja luikkii pois. Tämä lienee jonkinlainen trauma ihan pentuajoista, jolloin Martti oli löydetty roskiksesta pinteestä, ilmeisesti jonkun painavan alta.


Meitä kohtaan koirat eivät ole koskaan käyttäytyneet huonosti tai mitenkään epäilyttävästi, meidän vieraisiin koirat ovat aina suhtautuneet hyvin, innokkaasti lähinnä. Nuuskuttelu on hyvin tärkeää ja kun se on suoritettu saa vieraskin olla rauhassa, ainakin välillä.


Koirat eivät ole mustasukkaisia meille, jos vaikka halaamme, kumpikaan ei murise ruokakupilla ja antaa myös luun pois pyydettäessä. Toki jokainen Maran tavannut tietää, että jos Hilda on rapsutettavana niin Martti tulee kyllä paikalle ja työntää Hildan pois, mutta ei siihenkään aggressiivisuuta liity.


Onneksi tässä on vielä kymmenen viikkoa laskettuun aikaan ja ehdimme tutkailla, että miten beben kotiintulo hoidetaan. Moni sanoo netissä, että kotiin kannattaa roudata jo sairaalasta vauvalta tuoksuvia asioita ja, että äidin kannattaa tulla ilman vauvaa sisälle ja isän kantaa vauva ja vasta luvan saatua antaa koirien nuuhkia uutta tulokasta. Kuulema koirat voivat vaikuttaa siltä, että ignooravat vauvan ensimmäiset viikot ja vasta sitten alkavat kiinnostua siitä enemmän, liittynee jotenkin lauman uuteen muodostumiseen.

Yritämme suhtautua vauva tulee koiraperheeseen - aiheeseen mahdollisimman rennosti, turhia jännittämättä, tietoa aiheesta keräten ja sitten muodostaen oman meidän poppoolle sopivan toimintatavan. Minun mielestä olisi ihan mahtavaa, jos meidän Hippunen saisi kasvaa koirien kanssa, itselleni ainakin lapsuusvuosien ajan oli kummitädin samojedi Veera ihan korvaamaton kamu ja myöhemmin meidän oma koira Jeppe. Voi kuulkaas, noiden koirien korvat ovat kuulleet ihan kaikki salaisuuteni.

Ps. Suurkiitosten paikka!! Kiitokset Turkuun, tänään tuli iso kirje täynnä paljon lukemista. Kiitos, kiitos kovasti!! Ihan mahtavaa!

Kuonokarvat aamiaisella

Martti ei ehkä ole koskaan ollut niin tukevassa kunnossa kuin tällä hetkellä ja silti kylkiluut ovat näkyvillä,mutta selvää kasvamista on tapahtunut. Tosin eipä ole herra kieltäytynyt ruuastakaan pariin kuukauteen. Tänä aamuna pitkästä aikaa Mara söi vaan puolet annoksestaan ja jäi sitten viereen vetkuttelemaan.

En tiedä onko haju - ja tuntoaistille tapahtunut jotain, mutta useamman kerran on Martilla jäänyt kuonoon ihan kunnon kökköre ruokaa, niin tänäänkin.

Eikä kieli auttanut ollenkaan.

Siinä herra vaan poseeraa ihan ihmeissään.

Ja selvästi jo kummastuneena minun nauruun.

Yllä oleva kippo on Hildan. Ostin sen Suomesta, koska sen luvattiin hidastavan syömistä jopa viisinkertaisesti. Ne ensimmäiset viisi päivää Hildalla menikin syömiseen yhtä kauan kuin Maralla eli  useamman minuutin, mutta nopeasti meidän ahmatti hoksasi kuinka tyhjentää tämäkin astia puolessa minuutissa. Hilda on ihan omaa luokkaansa mitä tulee hotkimiseen.

Kun Hilda on valmis oman ruokansa suhteen, alkaa välittömästi kyttäys Maran kupille. Koirat tietävät ettei toisten kupeille ole mitään asiaa, mutta tuo viekas kettu odottaa kärsivällisesti hetkeään hyökätä. Niinpä ruokailuja pitää valvoa ja Martin kuppi lähtee vitkuttelen myötä pois, jääkaappiin odottamaan iltaa.

Silläkin uhalla

että nämä vauvajutut alkavat tulla jollain korvista ulos niin laitan kuvat vauvamahan kasvusta. Kuvat on otettu viikko sitten viikonloppuna eli silloin oltiin raskausviikolla 27. (rv 26+4/5) 

Ihan niin kuin edellisessä postauksessa mainitsin niin ei päähäni tunnu tällä hetkellä mahtuvan mitään muuta kuin Hippusta, mutta kerta ainuttakaan juttutoivetta ei ole niin postailen sitten näitä hattarajuttujani.

Koirille olen yrittänyt esitellä vatsaani ja tutkailen niiden reaktioita, kun ne kyhnöttävät kyljessä, mutta enpä sen kummempaa ole huomannut. Vielä ei ole osunut yksiin Hipun jumppatuokio ja koiran lepotauko sylissä, sitä odotellessa, että jompi kumpi saa mojovan iskun kuonoon.

Viime aikoina on sää muuttunut entistä kuumemmaksi, öisinkin lämpötila huitelee yli +30 asteessa. Minulla ei ole juuri mitään säädyllisiä vaatteita. Yhdetkään shortsit tai lyhyt hame ei mahdu päälle, joten kärvistelen sitten tuommoisissa ihonmyötäisissä caprimittaisissa trikoissa.

Korvatulehduskin iski tai yrittää iskeää (pysyy hallinnassa tipoilla), joten uiminen on jäänyt nyt muutamana päivänä välistä. Ei kiva ollenkaan. Jalat ovat aikamoiset puupökkelöt.

Illalla olisi yhdet syntymäpäivät juhlittavana, kylmä suihku sitä ennen tekisi poikaa.

Tänään alkaa virallisesti raskauden viimeinen kolmannes, seitsemän kuukautta on takana! Juhlan paikka sekin.

Vuosi sitten

Ihan tarkalleen ottaen vuosi sitten olin jo Keniassa, siinä kamalassa eka yön mörskässä hiki valuen, epätoivon vallattua mielen.

Mutta jos ajatellaan helmikuun viimeistä päivää niin jätin silloin jäähyväiset Namibialle, koin kaaottisen lähdön Walvis Bayn kentällä, surin koirieni puolesta lentomatkoja enkä osannut yhtään ajatella millaista elämäni Keniassa tulisi olemaan. Odotin innolla Mombasaa, turkoosia merta ja valkoista hiekkaa.

Namibia oli minun ensirakkauteni tällä mantereella, vuodessa rakkaus on jo haalennut, ikävä on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Elämä oli suhteellisen vaivatonta, vain muutama asia sai veren kiehumispisteeseen (liikenne ja virastot)  ja ainiin se kammottava jaottelu ihmisten ihonvärien perusteella (joku asia sentään on Keniassa paremmin). Olen viettänyt viimeiset pari tuntia lukien Namibian blogiani. Valokuvista huokuu onni, meillä oli aivan mahtavia ystäviä ja niin hyvä elämä. MYO oli merkittävässä osassa elämääni enkä marmattanut niin paljon kaikesta.

Koirien puolesta surin turhaan, minkäänlaisia henkisiä vaurioita kolmesta lennosta ei ollut nähtävillä. Karvakorvat ovat ottaneet Mombasan ihan hyvin vastaan. Hilda varmaan jopa tykkää olla täällä enemmän, saa olla metsästäjä liskojen valtakunnassa joka päivä. Martin kuvittelisin valitsevan Namibian, dyynit ja merenrannan, kainalon lämpimän peiton alla ja kuumat päivät auringon paisteessa.

Minä olen jo jotenkin osannut luopua ajatuksesta, että valitsisin Namibian ja Kenian välillä. Sen verran tiedän, että vuoden päästä helmikuun viimeisenä voisin hyvillä mielin jättää hyvästit Mombasalle ja Kenialle ja hyväksi toviksi ihan kaikille kehitysmaille. Kuulostaako karulle? Noh, karua se onkin ja niin kovin totta.

Tänään olen täällä kotona katsellut kuinka tuholaistorjujat ovat jälleen tehneet työtään, niin kuin aina joka kolmas kuukausi. Torakat, hämähäkit ja muut pikkuotukset pysyvät taas poissa silmistä, keittiön hyllyistä ja makuuhuoneen katoista. Pää on turhan täynnä höyryjä, vaikka niitä kuinka yritin vältellä.

Mies soitteli juuri matkalta kotia, tulee kuulema hakemaan Maran maastopyörälenkille. Minä taidan mennä uimaan. Jokohan tänään jaksaisin uida kilometrin? Olen ollut aina aika onneton uimari, hidas kuin mikä ja huonolla tekniikalla, mutta näin vauvamahaisena se sallittakoon, tai siis itse annan itselleni luvan olla hidas.

Kuvia tämä hidastakin hitaampi netti ei jaksa ladata, joten niitä tuskin on tiedossa muutamaan viikkoon, kun meni se merimies heittämään ankkurin kaapeliin.

Lenkillä

Tammikuun lopulla löytynyt suosikkipaikkamme esittäytyköön myös täällä blogin puolella. Useamman kerran viikossa ajamme autolla tuonne Butterfly Parkkiin ja menemme kävelylle, tai siis minä kävelen, mies juoksee tai fillaroi. Aika usein käyn aamulenkillä myös kaverin kanssa.

Meillä on paikkaan ihan pariskuntapassi vuodeksi. Tämä paikka edustaa sitä puolta Keniasta mikä yllättää minut täysin, lähes täysin järjestäytynyt ja hyvin hoidettu puisto, jonne voi maksua vastaan mennä lenkille. Maksut ovat paikallisille 2 euroa kerta ja vuoden kortin saa yhdelle hengelle 25 eurolla, pariskunnalle 40 eurolla. Tämmöistä toimintaa kannatamme enemmän kuin mielellämme.

Puistossa on valittavana neljä erilaista reittiä, yksi maastopyöräilyyn ja kolme jalkaisin kuljettavaa.

Mies on saanut lähes maanisia piirteitä muistuttavan urheiluinnostuksen Suomi-lomani aikana. Mies käy lähes joka päivä fillaroimassa tuolla puistossa ja kuntoilee kotona joka ilta.

Puistossa on välillä ihan kunnon viidakkomeininki, sitten taas laskeudutaan poluille, reitit ovat selkeästi viitoitettu, jokaiselle reitille on oma värikoodinsa.

Muistaakseni puisto on sveitsiläisen tai saksalaisen Mombasassa asuneen miehen idea. Mies on siis kaiken takana, ajatuksenaan ollut säilyttää edes pala luontoa alati laajentuvan kaupungin keskellä.

Ihan jo puolen tunnin juoksu saa koiristakin mehut puristettua. Viime aikoina koirien elämä on saanut onnekkaan käänteen, kun lenkit ovat taas arkipäivää. Maralle maistuu ruoka ja päivät menee energiaa kerätessä uuteen koitokseen. Hilda-parka on venäyttänyt oikean olkapäänsä jotenkin, ei auta kuin levätä muutama päivä ja katsoa mitä tapahtuu.

Yllä olevassa kuvassa on Martin tyylinäyte istumisesta. Molemmat takajalan polvet ovat niin sökönä ettei herra enää istu niin kuin koirat yleensä (esim. Hilda) vaan Mara istuu nykyisin aina pyllynsä päällä jommalla kummalla kankulla. Onneksi polvet vaikuttavat olevan täysin kivuttomat. Marttihan syö joka päivä nivelille tarkoitettua lääkettä. Parasta hoitoa on pitää polvea tukevat lihakset kunnossa.

Ainut miinuspuoli tässä on se, että paikkaan on mentävä autolla. Kotiportilta ei oikein lenkille lähdetä ellei halua mennä kuumalle, pölyiselle kadulle autojen sekaan kävelemään.

Ahnaat vesisuut!

Tämmöistä tänne. Tänään mennään kaverin kanssa uimaan!

Sunnuntai ja maanantain kaverit

Tänä vuonna en ole oikeastaan nähnyt Mombasan kavereitani ollenkaan kuin vasta eilen ja menneenä viikonloppuna. Tykkään kovasti puuhastella keittiössä ja emännöidä kutsuja, joten päätimme pyytää muutamat Mombasan kaverit sunnuntain brunssille. (Brunssi ja brunssi - muruakaan ei ollut tarjolla ennen kello puolikahta.) Oli oikein mukavaa vaihtaa kuulumisia rauhassa ja istua saman pöydän äärellä, vaikka kolme pikkutenavaa pitikin huolen siitä, että äidit olivat alituiseen juoksemassa lapsiensa perässä. Parhautta oli myös se, että Mara ja Hilda eivät olleet moksiskaan reilun vuoden ikäisistä lapsista. Toinen arasteli koiria, mutta toinen taas juoksi päätäpahkaa koirien perässä ja teki kaikenlaista pientä jäynää, Maraa ja Hildaa ei haitannut ollenkaan, he vain odottivat tippuvia herkkupaloja.

Viimeiset vieraat lähtivät kahdeksalta illalta, toinenkin kattaus brunssin jämistä ehdittiin jo pöytään laittaa. Pääasia oli huomata taas kuinka ihania ihmisiä olemme ympärillemme saanetkaan haalittua. Näin asuinpaikkaa maasta toiseen vaihtaessa on pakko olla vain tosi rohkea tapaamaan uusia ihmisiä ja tekemään tuttavuutta, olla sosiaalinen ja pitää yhteyttä aktiivisesti. Onnekseni mieheni on mestari siinä ja onneksi esimerkiksi täällä on suhteellisen iso ekspaattiyhteisö, sieltä löytää itselleen sopivaa seuraa :)

Meidän kaveripiiri on muotoutunut suhteellisen monikulttuuriseksi täällä, on paikallisia kenialaisia, muutama suomalainen ja muita eurooppalaisia. Niin Namibiassa kuin täällä Keniassakin vaikeinta on ollut tutustua paikallisiin yhtään sen paremmin, tuttuja on kyllä monia, mutta ystävät on harvassa. Olen tullut siihen tulokseen, että paikallinen elää niin tutussa ympäristössään, puhuttu kieli on eri, sosiaalinen piiri on muotoutunut pitkän ajan kuluessa joten ulkopuolelta on vaikea mennä siihen muutamaksi vuodeksi piipahtamaan. Ei minullakaan Suomessa juuri ulkomaalaisia kavereita ollut mitä nyt vaihto-oppilastoiminnan kautta oli "pakko" muutama olla.

Viime viikko vierähti jälleen kerran yllättävän nopeasti, vaikka en niin hirmuisesti viihdykään täällä Mombasassa niin aika ainakin menee vauhdilla.Koirat ovat saaneet jo lähes kuukauden nauttia taas hyvästä koiranelämästä, lenkille joka päivä, usein jopa kahdesti. Minä käyn aamuisin kävelyllä ja mies käy iltaisin fillarilenkillä, Martti alkaa pian taas olla elämänsä kunnossa, takajalkojen kinkut sekä rintakehän tilavuus kasvaa ja lepo maistuu kotona. Minä olen palannut takaisin kuumuuden turvottamaksi, iltapäivälevon kannattajaksi. Lauantaina alkoi suklaavieroitus. Liian monta kuukautta jatkunut suklaapatukoiden palvonta saa nyt jäädä, vieroitusoireet on vaan tuskalliset eikä jääkaapissa olevat suklaalevyt helpota niitä yhtään. Kerran viikossa saa syödä suklaata, tiistai-iltaisin.

Hippunen on nyt kasvussaan siinä vaiheessa, että silmät aukenevat, valo häikäisee ja keuhkot ovat lähes toimintakunnossa, jos hän nyt päättäisi jo tulla ulos. Painoa on melkein kilon verran ja pituutta yli 30cm. Lapsivesi vähenee, mikä taas antaa minulle mahdollisuuden tuntea vatsan päältä jalat, pyllyn ja pään. Ihan uskomattoman hienoa. Liikkeet näkyvät nyt jo melko selvästi ja hippusen jumppatuokiot ovat pidentyneet huomattavasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei ole sen kummempaa, lääkärissä käynti, uuden netin asennus toivottavasti, kaverin luona mammavaatteiden sovitus (Riina, suurkiitokset hameesta, se on ollut päällä lähes joka päivä) ja vaatekaappien siivous.

Ihanaista viikkoa itse kullekin itse minnekin!

Herra Ihanuus

Siellä se ihanuus rauhoittavasti huokaili ja tarkkaili, kun me eilen kuvasimme uuden sänkymme vikoja.

Mun murusein

Mistä se murusein löytyi hetki sen jälkeen, kun uuden ulkosohvan upouudet tyynyt vihdoin kuukauden odottelen jälkeen saapuivat?

Toimii siis ilmeisen hyvin. Pohja ja selkänoja ovat punottu köydestä, mikä takaa pehmeän jouston ja loistavat päiväunet. Taidan mennä toiselle sohvalle testaamaan.

Kyllä se meidän Mara vaan tietää.

Lauantai!

Uskon, että vatsaan voi sattua myötätunnosta. Tiedän, että päänsäryn voi saada myötätunnosta. Mutta miten ihmeessä voin sairastua flunssaan myötätunnosta? Kiivas Zanzibarin matkan suunnittelu rakkaan ystävän kanssa torstaina toi ilmeisesti nettilankoja pitkin minulle valuvan nenän ja vilun väristykset. Ystävä siellä Suomen maalla valitteli sairasta oloaan  ja minä hetkeksi jäin miettimään, että onpa kurjaa olla töissä flunssassa ja, että omasta flunssasta on pitkä aika, ehkä jopa vuosi. Illan tullen alkoi omakin nenä valumaan ja olo meni kehnoksi. Perjantaina oli jo kunnon ärinäflunssa päällä. Nyt lauantaina seuraan miestä, joka lämmittää saunaa ja odotan kavereita kylään.

Ehkäpä vahinko lähtee kiertämään, olen nimittäin heilunut kyökin puolella lähes koko päivän. Jääkaapissa odottavat jo keitetyt rimpsluuta, katkaravut, guacamole, salaatti, pari eri dippiä ja itse maustettua tuorejuustoa sekä marinoinnissa odottavat kasvikset, jotka pääsevät grilliin kiemuravartaiksi.

Nallen juoksut ovat nyt siinä vaiheessa, että neitonen tarjoaa itseään kovin hanakasti pojille. Martti on vienyt Akusta voiton (hyvä niin, koska Aku on velipoika). Poikien leuat kalisevat ja kuolaa erittyy runsaita määriä. Aku yrittää minkä ehtii, aina valvovan silmän alla ja Martti tyytyy vaan nuuhkuttelemaan lempeästi. Niin ja kuolaa valuen. On meillä vaan mielenkiintoista täällä.

Martti & possu