Kaksi kuukautta

Reilu viikko sitten pienisuuri muruseni sai nimensä kastejuhlassa. Nimi sinetöityi mieliimme kaksi päivää aiemmin, ihan yllättäin mies halusi taikka suostui minun alkuaikojen suosikkiin. Toiseksi ja kolmanneksi nimeksi valikoitui tärkeitä nimiä lähisuvusta. Kastejuhla seurakuntatalolla oli oikein mukava kokemus, kaikki sujui sutjakkaasti ja suuremmilta paniikkikohtauksilta taisi säästyä jokainen. Seurakuntatalo paikkana ei ole niin kovin tunnelmallinen, pientä koristelua lyhtyjen ja kukkien kanssa sinne loihdimme.

Päivät sujahtavat menemään tuosta noin vaan. Minusta tuntuu kuin sanoisin joka päivä samat sanat: " ai siis joko on maanantai/tiistai/keskiviikko jne". Vaikka ei sen kummempia menoja taikka kiireitä olekaan eikä päivät vilahda hetkessä ohi niin silti en voi olla ihmettelemättä kuinka vauvani on jo kaksi kuukautta, missä välissä ne kaksi kuukautta ovat menneet.

Nyt tuo ihmeellinen, lähinnä hyväntuulinen pikkuheepo

hymyilee paljon
jokeltelee sujuvasti
ihmettelee käsiään
viihtyy veljeään paremmin lattialla lelukaaren alla
on tullut mopon yliajamaksi isoveljensä toimesta
on niellyt varmaan kilon koirankarvaa
nukkuu aamut ja päivät
on illanvirkku kujeilija taikka sitten vastavuoroisesti väsynyt ja kiukkuinen ilta -ja yövalvoja
nukkuu yönsä uneen päästyään rauhallisesti tankaten maitoa säännöllisesti
uni maittaa vanhempien välissä parhaiten kädet pään päällä ja jalat levällään.

Huomenna on kaksikuukautisneuvola, jännittävää saada mitat ja vertailla niitä veljeensä, joka kasvoi oikein tuhtia tahtia ensimmäisen vuoden ajan. Hauska on ollut huomata kuinka sitä taantuu ihan neuvottomaksi näiden mittojen suhteen täällä Pohjolassa, Mombasassa me nimittäin mitattiin Hippu aina parin viikoin välein ihan kotivaa'alla ja mittanauhalla eikä ikinä sen enempää epäilty omia mittaustaitojamme. Nyt ei tulisi mieleenkään alkaa itse mittailemaan (eihän se voi olla luotettavaa) vaan odottaa neuvolaa.

Tämä viikko on täynnä lääkärijuttuja, itse kävin tänään, vauva huomenna ja Hippu keskiviikkona. Hipulla on suurin juttu, nielurisaleikkaus.

Uni ja väsy

Vauva nukkui lähes kolme tuntia heräämättä sitten ikinä. Ulkona, vaunuissa, raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa. Minä reilun tunnin jälkeen aloin vilkuilemaan vaunuja, tarkistin itkuhälytintä, hoidin monen monta juoksevaa asiaa ja söin vielä lounastakin.

Vauva heräsi, makoilee nyt sylissäni, silmät edelleen tiukasti kiinni, masu pullollaan maitoa.

Vauva on niin kovin kaunis kuuden viikon iässäään. Oikea sylikissa, pitkä poika ja loputon syöppö. Kuusi viikkoa ja poika on kuin aina olisi siinä ollut ja silti tämä kaikki on niin uutta, on ja tuntuu. Yhä edelleen tuntuu oudolta puhua lapsista monikossa tai pojista. Se ei ole kertaakaan vielä mennyt ilman, että olisin sen huomannut, jäänyt hetkeksi miettimään, että niin teitä on tosiaan kaksi. Minä olen kahden pojan äiti.

Minulla on ollut kolme vuotta väsynyt olo. Se alkoi odottaessani Hippua, väsymys silloin raskausaikana ja nyt kuopusta odottaessa oli jotenkin todella voimakasta, se hyökyi päälle ja peitti alleen kaiken muun. En vain yksinkertaisesti pysynyt hereillä kunnes viime keväänä tuli toisia ongelmia, uniongelmia. Väsymys nosti päätään uudella tavalla, uni ei tullut silmään eikä lepoa taikka helpotusta tuntunut olevan ollenkaan. Kesäreissu Kyprokselle, Hipun rytmissä elo (päiväunet ja yöunet samaan aikaan) lopulta katkaisivat kuukausien unettomuuskierteen, nukuin käytännössä tuon lomareissun aikana aina, kun Hippukin nukkui. Luin hetken kirjaa kunnes nukahdin ja nukuin siihen, että Hippu herätti. Unta tuli siis melkein päivittäin 14 tuntia.

Raskaana ollessa uni on joka tapauksessa katkonaista, pitää käydä vessassa, asennon vaihtaminen ei luonnistu ilman heräämistä ja vauva herättää tansseillaan. Vauvan synnyttyä hormoonit hyrrää ja väsymys väistyy. Keho tekee kaikkensa ollakseen tehokas maidontuottaja ja ollakseen aina valmis vauvan tarpeisiin, tuntuu kuin kuuloaisti triplaantuisi, aistit ovat muutenkin äärimmilleen viritettyinä, vauvalle. Kaikki muu jää huomiotta. Olo on yhtä aikaa yhtä hattaraa ja silti haikeutta.

Nyt suurimpien hormonimyrskyjen laannuttua ajoittaisiksi piikeiksi alkaa väsymys taas nostaa päätään. Parin tunnin yhtäjaksoinen uni tuntuu luksukselta öisin, päivisin en ole osannut enää nukkua, vaikka tiedän että pitäisi. Keho ei vaan malta. Tuntuu, että fysiikka kaipaa happea, liikuntaa ja vilkastunutta verenkiertoa. Ulkona kävellessä väsymys väistyy ainakin hetkeksi.

Toisinaan huomaan ajattelevani vuosien päähän ja yksi keskeisistä asioista niissä tulevaisuuden ajatuksissa on se, että olenkohan silloin väsynyt, voinkohan silloin nukkua? Melkein lähitulevaisuuden toivoa väsymyksen selättämisestä tuo myös se, että esikoinen alkoi nukkua yöt heräämättä reilun vuoden ikäisenä.

Nyt yksi tiukka kahvi ja ulos lenkille, mars.

Arjen paatosta äitiyssumusta.

Tämä leskiäitiys taitaa sopia minulle. Meillä on ollut jotenkin niin mukavaa Hipun kanssa (mies, älä ota tätä sellaisena miltä se kuulostaa, you know :)). Päivät ovat sujuneet hyvin, Hippu on selviytynyt alahampaiden tulosta ja pari viime päivää ovat olleet niin paljon kivempia kun pientä ei kitisytä koko aikaa. Minä olen aamupäivät puuhannut projektieni parissa, pieni mies on nukkunut sillä aikaa ja leikkinyt kodinhoitajamme kanssa. Iltapäivän kuumimmat tunnit ollaan uinuttu. Tänään mentiin uimaan unien jälkeen ja tapaamaan muutamaa kaveria.

Hieman minua mietityttää että miten me joskus Hipun kanssa osataan olla toisistamme erossa. Mutta eikös sitä sanota, että yksivuotiaaksi voi ihan huoleta paapoa vauvaansa vaikka sitten sen 24/7? Että sitten sen vauvan itseluottamus on kasvanut niin hyväksi että ei haittaa vaikkei äitin vierellä joka hetkeä olisikaan? Vaan taitaa tuo teoria mennä samaan kategoriaan sen kanssa että lyhyitä päiväunia nukkuvat lapset olisivat älykkäämpiä. Näin yksi kanadalainen nainen minulle kertoi, taitaa olla ihan semmoista tietoa minkä avulla vaan yritetään lohduttaa vanhempia jaksamaan.

Niin ja ollaanhan me Hipun kanssa erossa oltu toisistamme, minä olen tosiaan joka aamu jotain työtä kotona tehnyt ja Hippu on leikkinyt kodinhoitajamme kanssa sillä aikaa ja olinhan viimeksi (ja ihan ekaa kertaa) maanantaina leffassa katsomassa kenialaista elokuvaa Nairobi Half Life, suosittelen!

Minusta on ollut jotenkin tosi vaikeaa keksiä tekemistä vauvan kanssa. Tiedän ettei mitään sen kummempaa tarvitse ollakaan, mutta kuka kykenee viettämään tuntia kauempaa leikkimatolla niin että molemmat viihtyisi? Mitä vauvojen kanssa puuhataan? Nykyään Hippu tykkää jo leikkiäkin ja tutkailla maailmaa lattiatasosta. Lempipuuhia kuvittelisin olevan koirien ihmettely (saa aikaa kestohymyn ja kovaa huitomista), mun päällä möyryäminen, pikkualtaassa istuminen, hyppykiikussa pomppiminen, kantorepussa oleilu ja kaiken irtonevan suuhun osuttaminen, niin ja ainiin syöminen. Kaikki tuntuu maistuvan paitsi puuro ei ihan niin hyvin. Hippusen ruokavalio koostuu pitkälti aamupuurosta banaanin tai luumun kera ja illallisesta, joka yleensä sisältää jotain näistä: porkkana, kurpitsa, kesäkurpitsa, butternut squash, bataatti ja avokado. Vielä muutama viikko mennään kaiketi näin ja sitten aletaan taas maistella uusia juttuja.

Nukkumaan. Kirpakkaa viikonloppua Pohjolaan! Minä en edes osaa ajatella mitään vilttejä taikka villasukkia, tuulettimet on säädetty pykälää isommalle ja silti vaan on kuuma. Lämpömittari on 30 asteessa tässä meidän olohuoneessa, että näin.

Mombasa, väsytät mua.

Mies lähti melkein kaksi päivää sitten, tuntuu kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus. Eilinen ja tämä päivä on mennyt vauhdilla, iltapäivän unet katkaisevat tohinan hetkeksi, mutta sitten on taas jatkettu menoa. Yhtäkkiä huomaan löytäneeni itseni tilanteesta, jossa joka päivälle löytyy toimintaa, ikään kuin sitä ei olisi jo muutenkin.  Pienen miehen yölliset horror-unet ovat ainakin toistaiseksi taaksejäänyttä. Nyt olen käynyt intensiteetillä päiväunien pariin. Puolen tunnin pikaunet ovat toivottavasti joku päivä lähitulevaisuudessa mennyttä ja tilalla on parin tunnin tukevat päiväunet. Tämä viikko on treenattu nukkumista yhdessä, minun kyljessä Hippu malttaa nukkua sen pari tuntia. Minä olen huvittanut itseäni katsomalla Kimmoa TV-kaistalta ja nukkumalla. Kyllä päiväunet tekevät niin hyvää.

Mombasa on antanut taas sitä kuuluisaa itseään, sähköt olivat tiistain poissa ja eilisen illan pitkälle yöhön poissa. Puutarhurimme aloitti aamun kertomalla, että vesi on taas lopussa. Putkimies pahoitteli puhelimessa, kun ei ole hoitanut ongelmaa kunnolla loppuun. Lupasi tulla huomenna hoitamaan. Olen aikoja sitten antanut itselleni luvan olla puuttumatta tuohon vesiongelmaamme, se kun nostaa sen verran verenpainetta. Edelleen näen itseni tasaisin väliajoin pitämässä kiitospuhetta naapurille siitä kuinka hienosti osasi meidän vedenjakelun tyriä ja miten valtavat kustannukset siitä on meille koitunut, miten paljon aikaa meiltä on siihen mennyt ja ennen kaikkea kuinka paljon mielipahaa se on aiheuttanut. En ikinä ole naapuria livenä nähnyt ja niin haluaisin hänet tavata.

Jotenkin sitä vaan turtuu, ei jaksa pauhata, uida vastavirtaan. Sitä menee mieluummin itse mukaan ja alkaa toteuttaa vihdoin sitä lausahdusta, että maassa maan tavalla. Ollaan sitten kaikki vaan syvässä suossa, ei välitetä mistään muusta kuin siitä, että just tänään ja just tällä hetkellä asiat on hyvin kohdallani, olkoon sen hinta mikä tahansa.

Ups. Mulla oli kyllä ihan hyvä mieli vielä äsken, ajattelin hieman päivittää tänne kuulumisiani ja mennä sitten nukkumaan. Näköjään mielen päällä olikin hieman hapanta ajatusta. Olisin voinut myös avautua siitä kuinka paljon minulla ja Hipulla on ollut mukavaa puuhaa, kuinka paljon uusia projekteja on mielessä ja kuinka ne pitäisi saada vielä toteutukseen, miten hienosti koirat ja vauva nykyään ovat yhdessä ja iloita siitä, että ne kaksi alahammasta ovat nyt tulleet kokonaan ulos ikenestä (huutoa, kuolaa, nyrkin jyrsimistä ja puruleluja) ja miten pieni mies kävi ensimmäisillä syntymäpäiväjuhlilla.

Herääminen

Kyllä täällä vielä ollaan ja eletään. Hikoillaan ja vältellään aurinkoa. Huomenna ikävöidään miestä, joka loppuviikoksi lähtee Italiaan (kateus) työmatkalle. Mun aika koneella on minimalisoitunut viime viikkoina ja päivinä. Pikkumiehen aamupäikkärin aikana olen tehnyt töitä ja siinäpä se koneella olo aika on sitten mennytkin  satunnaisia facebook-vilkaisuja lukuunottamatta. Illat ovat olleet Dexterille omistettuja, mutta nyt on tiedossa useamman illan tauko, mennään tauolle Dexter. 

Jos en päädy nukkumaan Hipun kanssa illalla yhtaikaa niin ehkä saan itseni taas kartalle internettielämääni. Tosin voi olla, että peti houkuttaa. Pieni mies on nähkääs alkanut nukkumaan yönsä ilman useampaa heräämistä, mutta ennen kuutta pieni mies jaksaa myös jo herätä. Yhdessä auringon noustessa. 

Hyvää marraskuuta! Täällä on kesä jo todenteolla. Monta asiaa tiedossa tälle kuulle, isänpäivä -joillekin se ensimmäinen isänä, toisille ukkeina. Yhdet valtavan isot syntymäpäivät siellä kaukana, toisetkin syntymäpäivät vähän hillitymmällä vuosiluvulla, disko minne pääsen valvojaksi, ehkä matka sinne missä rakkaus on aina asustanut (kuka arvaa minne?), niin ja yhden pienen miehen kasvu päivä päivältä.

Onnea on

Ystävä, joka muistuttaa Mombasan hyvistä puolista, ulkomaanasujan iloista ja elämän kauniista puolista. Plus on ihastunut Hippuun täysin, malttaa ihastella ja leikittää pientä niin, että elo on sujunut lähes kuin tanssi viime päivät.

Onnea on kauniit rannat, autenttiset pikkupaikat, lounas parin tunnin matkan päässä. Mutta ehkä juuri siksi se lounas maistuu niin vietävän hyvälle, sen eteen on nähnyt vaivaa. Mieltä ei häiritse pöydällä juoksevat muurahaiset, tärkeimmät asiat tulevat ensin.

Pienen pojan iso olo hiekasta. Valokuvaustuokio muuttui, kun Hippu tajusi kuinka hienoa hiekka on.

Hiekkaa oli juoksutettava sormien välistä, heiteltävä vähän ilmaan. Pian joka paikka oli aivan hiekassa. Väliäkös tuon kun sen sai myös ihan helpolla pois. Viimeiset rippeet illalla suihkussa viimeistään.

Suosittelen lounasta kaukana kotoa, pienen vaivannäön päässä, luonnon lähellä ulkoilmassa. Okei, tiedetään tiedetään ettei se kaikkialla ihan luonnistu ja aikaakaan pitäisi olla koko päivä, mutta suosittelen silti.

Luottokamat

Vauvahuuruisten päivien ehdottomat materiaalisankarit ovat:

1. Jumppapallo, tyynnyttää yleensä pahimmankin surun puserossa, jumppaa minun jalkoja ihan huomaamatta, yöllisen itkun ja unenkatkon pelastaja, käytössä paljon. Hippunen tykkää myös vatsallaan pomputella päällä.

2. Kantoreppu, aluksi rengasliina ja nyt Manduca. Minun kädet vapautuu puuhailuun, kokkaaminen käy suhteellisen helposti vauvan ollessa kantorepussa, Hippu tykkää kovasti olla repussa, oikein hihkuu sen nähdessään. Kaupassa käynti on kivempaa repun kanssa kuin vaunuja työntäen. Mombasan lämpötila vain aiheuttaa aikamoista hikoilua repussa olijalle ja itse kantajalle. Tietynlainen hytinä repun kanssa toimii hienosti nukuttajana.

3. Sappisaippua, ei ole vielä tahraa ollut mitä sappisaippua ei olisi putsannut. Ihan loistava tuote, luonnontuote ilman turhia kemikaaleja.

4. Bugaboot, vaunut, rattaat ja turvaistuinrattaat. Menevät pieneen tilaan ja toimivat puistossamme pienillä metsäpoluilla. Vaunuosio toimii sänkynä kotoa poissaollessa, on pikkumiehelle tuttu ja turvallinen nukkua.

5. Pikku poron päivä -kirja, äitiyspakkauksessa mukana ollut kirja, jota olemme lähes päivittäin pojan syntymästä saakka lukeneet, rauhoittaa ja saa samalla riemunkiljahduksia aikaan. taputaputam, papupapupam.

6. Lapselleni ja Vauvan vaaka -cd:t ensimmäinen on täynnä klassista musiikkia sisältäen kolme levyä, kehtolauluja, unihetkiä ja ilonhetkiä. Vauvan vaaka taas sisältää uudempaa lastenmusiikkia, taustat oikeilla soittimilla soitettuna, mistä isoison bonus. Laulut jää helposti, hyvin hyvin helposti päähän soimaan, sipitisäpitisipitisäpitisirkkusensiivin... Lahjaksi saadut kolme cd:tä, joissa on perinteisiä suomalaisia lastenlauluja ovat myös suosittuja, joskin vielä enemmän riemastuttavat vanhempia tällä hetkellä.

7. Itkuhälytin, vaikka mokoma jollain tapaa viallinen onkin. Philips ei asiaan ottanut minkäänlaista kantaa, koska minulla ei kuittia ollut tallessa. Eipä se silti poista sitä seikkaa, että kyseisen tuotteen näkyvimmillä paikalla lukee Philips ja että se on viallinen. Onneksi laite toimii kuitenkin verkkovirralla eli sitä pystyy käyttämään, jos pistorasia on lähellä. Viime viikkoina vasta alkanut tulla tarpeeseen, kun pieni mies menee nukkumaan ennen vanhempiaan. Vanhemmat linnoittautuu telkkarin eteen katsomaan Dexteriä ja syömään herkkuja. Miten ihmeessä en ole löytänyt sarjaa aiemmin?

8. Rintapumppu, mahdollistaa sen, että minäkin voin joskus skipata vauvan ruokailun tai mennä käymään jossain yksin, tosin se on tapahtunut ehkä kaksi kertaa täällä kotona.

9. Sterilisoija, ihan ehdoton. Mikrossa toimiva laite on supernopea ja näppärä. Ei jokapäiväisessä käytössä, mutta silloin kun rintapumppua tarvitsee niin tarvitsee myös tätä. Nykyään yhä enemmän pojan aloitettua perunan syönnin.

10. Turvaistuin, Maxicosin Cabriofix on ahkerassa käytössä, toimii milloin syöttötuolina, keinuna, tai ratasosana bugaboissa. Harvemmin tulee edes otettua enää vaunuja minnekään jos menee vaan päiväsaikaan käymään. Lapsi viihtyy niin paljon paremmin turvaistuimessa, kahvilassa rattaat syö työnnettyä pöydän viereen niin, että vauvakin on ikäänkuin istumassa pöydän äärellä

Mitään hutiostoksia meillä ei taida olla, muistaakseni. Muistini on kyllä niin huuruinen nykyään, siihen mahtuu vain ja ainoastaan vauvavauvavauva. Kai se on luonnonkeino pitää äiti kiinni lapsessaan niin, että toinen selviää ensimmäisen vuoden hyvissä voimin. Ainii, ostinhan minä ennen Hipun syntymää kaverilta kantorepun, Snuggli-merkkisen, se oli ihan susi. Niin huono. Vauva roikkui siinä miten sattuu ja jo silloin kun toinen oli viisikiloinen alkoi tuon repun kanssa sattumaan hartioihin. Onneksi tajusin suht nopeasti miten huono tuo Snuggli olikaan. Kosmetiikkajutut ovat myös jääneet vielä pitkälti käyttämättä, Aqualan, Weledan Babyshower ja Bebanthen ovat olleet tarpeen ja sinkkivoide muutamaan otteeseen kun on ollut tiheitä kajahtamisen kausia. Wipesit ja muut tuotteet ovat kyllä vaan keränneet pölyä hyllyssä, jotenkin sitä oli vaan ennen vauvaa semmoinen olo, että kaiken tarvittavan tuli olla lähellä ja olemassa.

Puolensa ja puolensa

Nyt kun olen alkanut saamaan pienen pientä hajua tästä vanhemmuudesta, ottanut niitä ensimmäisiä askeleita opintiellä niin on pakko huokaista ja sanoa, että oppiminen on raskasta, mutta ihan parasta. En kai koskaan ole ollut näin motivoitunut oppimaan kuin nyt. En usko siihen, että vauvan pumpsahtaessa maailmaan  osaisin  yhtäkkiä olla valmiiksi hyvä vanhempi, en todellakaan. Alusta asti olen ajatellut, että en oikein tiedä tästä jutusta mitään, noviisina vaan kohti uuden opettelua.

Keniassa minulla ei ole mitään tukiverkostoa ihan just tässä selän takana. Ei ole neuvolaa tai säännöllisiä käyntejä missään, jossa joku ammattilainen osaisi olla tukena ja auttamassa, ehkä pahan mokan kohdalla ohjaamassa turvallisille vesille. Onneksi on sentään nettiyhteyden päässä mummoja iso liuta ja mahtavia ystäviä. Mutta siis täällä me ollaan aika lailla kaksin miehen kanssa pähkäilemässä vauvaan liittyviä juttuja. Mies on aika rennosti kaiken suhteen, kun minä taas aika usein joudun tekemään paljon työtä, jotta lopettaisin pingottamisen.

Jotta pää pysyisi kasassa, on mietittävä niitä hyviä puolia olla kaukana Mombasassa vauvan kasvaessa:

1. Vauvavuotta ei tarvitse suorittaa kukaan ei mittaa Hippusta, kukaan ei kerro kuinka nyt pitäisi osata sitä ja tätä ja kuinka vauvaa voi houkutella kääntymään, istumaan jne... Hippu voi ihan rauhassa kasvaa niin kuin kasvaa, kunhan käyrä on noususuhdanteinen

2. Ei tarvitse miettiä vaatteita sen enempää, päiväksi riittää päivästä toiseen body ja housut taikka shortsit, yöksi lämmin yökkäri ilmastoituun huoneeseen

3. Vaatteita ei tarvitse miettiä myöskään hankintamielessä, ne mitä kesällä ostettiin Suomesta saa riittää ainakin siihen asti kun joku isovanhemmista saapuu Mombasaan, eipä tarvitse myöskään pohtia, että ostaisiko Hipulle jotain muuta (myönnettäköön, että olen ostanut täältä tuulikellon ja kirjan peikolleni).

4. Ei tarvitse punnita vaihtoehtoja rattaiden, turvaistuinten, syöttötuolien, rintapumpun jne suhteen, ne mitkä on kerran hankittu pysyvät, ei auta kuin toivoa, että eivät mene rikki (Philipsin Avent- itkuhälytin ei ole ikinä toiminut ilman jatkuvaa verkkovirtaa, vaikka sen paristoilla pitäisi toimia, iso murrr).

5. Illalla voi huoletta mennä Hipun kanssa vaikka ravintolaan, kukaan ei kurtista kulmiaan, vauvat ja lapset ovat tervetulleita eikä tarvitse kohdata kymmentä känniläistä matkalla autosta ravintolaan

6. Äidinmaidosta kiinteään ruokaan siirtyminen ei aiheuta päänvaivaa siinä mielessä, että ostaisiko pilttiä vai ei. Ei osteta kun ei sitä ole, tai siis on muutama purkki naurettavaan hintaan. Itse valmistan siis ruuan.

7. Hipun nukkuessa ei tarvitse välittömästi alkaa siivoamaan, kodinhoitajan arvostus on noussut tässä taloudessa ja paljon.

8. Vauva ei ehdi stressaamaan liikaa vaihtuvista maisemista vaan todennäköisesti on tottumassa näihin meidän pieniin ympyröihin jo hyvää vauhtia. Hengailupaikkoja kun on viereinen kauppa/ostoskeskus, läheinen puisto, jo edellä mainitun ostoskeskuksen kahvila ja muutaman kaverin kodit oman kodin ohella. Tosin viime aikoina viikonloput on vietetty uusissa maisemissa ja huomenna lähdetään taas matkaan muutamaksi päiväksi.

9. Ei nouse vertailutarvetta muihin, koska aina kuitenkin päädyn ajattelemaan, että noku me ollaan suomalaisia niin siksi me tehdään tää tällä tavalla ja tehkää te vaan teidän tavalla, ainakin toistaiseksi Hippu on ainut Suomi-vauva täällä.

10. Minun ei tarvitse miettiä työelämään paluuta, ei tarvitse viettää unettomia öitä miettien minne lapsen saisi hoitoon, raaskiiko vuoden ikäisen lapsen antaa vieraalle jne, kotona ollaan ainakin virallisesti.

11. Koiraperheenä on onnea olla iso aidattu piha minne koirat voivat mennä milloin niitä huvittaa ja tehdä siellä mitä niitä huvittaa

12. Ei ole painetta siitä miltä koti näyttää, se näyttää siltä miltä vuokraisäntä on tahtonut.

Todellisuudessa asiat eivät ole ihan noin mustavalkoisia, neuvola on ihan mielettömän hieno juttu, jonka merkitys lapsen kasvuun ja kehitykseen isommassa valtakunnallisessa mittakaavassa on ihan kiistaton. Miten olen googlannutkaan neuvolan kasvukäyriä (miten ne voi olla niin hankala löytää, en ole siis löytänyt, muita käyriä kyllä), lukenut keskustelupalstoja ja etsinyt tietoa siitä miten muiden vauvat kasvaa, oma kun kasvaa ihan hillitöntä vauhtia. Miten kivaa olisikaan työnnellä kärryjä vaatekaupoissa ja katsella kaikkia ihania vauvanvaatteita, miettiä talvivaatteita, sovitella oikean kokoisia pipoja ja pohtia että joko tänä talvena Hippu tarvitsee kengät. Ja entäs tuo oman kodin laittaminen ja sisustaminen, minä niin odotan sitä päivää kun sen toteuttamisessa on jotain tolkkua. Olisi myös niin kivaa tavata muita tuoreita vanhempia ja jakaa ajatuksia heidän kanssa. Ajatusten jakaminen on mahdollista täälläkin, olen alkanut käymään kerran viikossa baby groupissa, siellä äidit juo kahvia ja juttelee lasten ja vauvojen leikkiessä ja seurustella vieressä. Olen niin kiitollinen tytölle, joka poimi minut kaupasta ja pyysi mukaan ryhmään, itse kun olen iahn tajuttoman huono tekemään aloitteita uusien tuttavuuksien suhteen.

Eniten harmittaa se ettei Hippu saa olla isovanhempien kanssa enempää. Itselleni isovanhemmat ovat aina olleet ja ovat vieläkin ihan äärettömän tärkeitä ja rakkaita, parhaat lapsuusmuistot liittyvät lähes aina isovanhempiin. Omani ovat olleet ehdottoman mahtavia, aina niin kannustavia ja aina olemassa meille lapsenlapsille. Olen viettänyt isovanhempien kanssa paljon paljon aikaa lapsena ja niin mielelläni soisin sen saman omalle lapselleni. Mummon syli, ruoka ja tarinat = parhaus.

Mombasalle vielä pisteet siitä ettei tarvitse miettiä onko ilma tai vesi tarpeeksi lämmintä uimiseen. Lämmintä on. Hippu pääsi viikonloppuna uimaan ensimmäistä kertaa, kovasti oli hauskaa meillä kaikilla. Niih ja näin vauvauinnissa mombasalaisittain ei tarvitse murehtia siitä onko uimavaipat vai ei. (luin juuri että semmoisiakin on ja että jossain uimahalleissa ne on pakolliset ja että jos vauvalta pääsee kakka veteen niin siitä tulee tuhannen euron lasku, tuhannen euron. vauvan vahingosta, apua. helsingissä jossain, vauvablogista luin.)

Rantaloma

Tiwi beach Mombasan eteläpuolella on sitä parasta mitä tällä paikalla on minulle tarjota. Ihan oikeasti valkoinen ja puhdas hiekka, palmujen tarjoamia mukavia varjoja, kaunis turkoosi meri = mielenrauhaa.

Viime viikonloppuna löydetty aarrepaikka oli mentävä kokemaan uudestaan, pian. Lauantaiaamuna lähdimme varhain välttääksemme ruuhkat, päivä meni rannalla ja meressä loikoillen. Yöpaikkamme oli vaatimaton,mutta se tarjosi suhteellisen puhtaat ja viehättävät puitteet, oman rauhan ja rannan läheisyyden, ei mikään miljoonan huoneen uima-allas kompleksi (vaikka nekin on toisinaan ihan paikallaan). Turistivirran ulottumattomissa oleva ranta - mitä muuta voi toivoa? Lupaa viedä kaikki meille tulevat matkaajat vähintään lounaalle tänne. Tulkaa, tulkaa!

Yksi yö tuntui lataavan henkisiä akkuja taas hetkeksi eteenpäin. Ryhtiliike on tehty, kotoa lähiseudun kauneuksiin on tutustuttava edes sen yhden viikonlopun verran kuukaudessa.

Takatukan kasvatin

Kännykkäkuvilla mennään... Pojan takatukan idea tulee kuitenkin selville, minusta se on ylenpalttisen söpö.

ps. Kameramme meni Suomessa huoltoon, linssit ovat homeessa, hometta oli kasvanut kaikkialle linssejen väliin, linssejen pinnalle ja ihan kameran rakenteisiin. Pokkarikin ottaa todella huonoja kuvia nykyään, joten ei auta kuin mennä kännykällä. Vinkiksi siis tänne muuttavalle pidemmäksi aikaa on jättää kamera tuomatta ellei ole niitä joitain superkameroita, jotka maksaa miljoonan ja niihin saa sitten kahden vuoden kosteustakuun.

Voi rakkaus, osa xxx

Kun ei muutakaan tekemistä ole (huono vitsi,) niin jumiuduin lukemaan omia blogitekstejäni, palasin ajatuksissani oikeastaan ensimmäistä kertaa Hipun raskausaikaan. Pian siitä tulee vuosi täyteen, kun sain tietää odottavani lasta. Ihan jo siinä vuodessa, kaiken uuden ja myllertävän aikana minulla on olo kuin olisin aina voinut olla tässä - kuulostella pienen päiväunta ja keskittyä kaikella olemuksellani tuohon maailman ihanimpaan.

Kuva on röyhkeästi otettu Hipun kummitädin muistikortilta ja julkaistu lupaa kysymättä.

Meidän päivistä...

Tänään eletään jo toista lähes samankaltaista päivää viikkoihin. Tämä päivä siis noudattelee jokseenkin eilisen kaavaa. Eilen tosin käytiin suomihernarilla ja tänään cafesserien lounaalla. Päivän toiset päiväunet ovat juuri alkaneet ja minä melkein hyrisen tyytyväisyydestä. Suomi-loman aikana päiväunet jäi turhan usein puolen tunnin mittaisiksi, mikä taas langettaa väsymyksen varjon koko päivälle, minua alkoi jo hieman jännittää josko meidän pieni mies nukkuu enää ollenkaan kunnon päiväunia, nukkuuhan se.

Kotona on kaikki niin kuin aina. Jotain on siis aina rikki . Tällä kertaa selvisi keittiössämme jo pitkään olleen hajun syy, kaksi kuollutta rottaa uunissa. Luit ihan oikein, kaksi kuollutta rottaa. Rotat olivat syöneet myrkkyänsä ja menneet uunin villoihin ja jääneet sinne. Toinen oli kuulema jo ihan muumioitunut eli sen muumiorotan on täytynyt majailla jo pitkään uunin sisällä. Niin ällöttävän kamalaa, tiedän. Nyt villat on revitty irti ja ilmeisesti uudet pitäisi asentaa paikalleen, jotta uuni saadaan taas toimintaan.

Aina hieman kyseenalaisessa kunnossa ollut pesukone on kai vihdoin sanonut sopimuksensa rikki, enää kone ei pyöritä mitään ohjelmaa. Uuden osto on kai väistämättä edessä.

Muuten me vaan vauvaillaan. Illalla rouskutetaan salaattia, kun ei sitä uunia taikka hellaa ole ja päivisin käydään lounaalla. Leikitään Hipun kanssa ja nukutaan päiväunia. Kaikista hellyyttävintä on ollut koirien ja Hipun kohtaamiset.

Matkaaja matkalla.

Minun maailman ihanin pikkumies on ollut tänään niin uskomattoman urhea ja reipas matkaaja. Aamulla taksi haki meidät neljältä lentokentälle. Mombasasta Nairobiin lento kesti alle tunnin, se meni nukkuessa. Nairobista Amsterdamiin meni kahdeksan tuntia. Se meni sitten ennemminkin kukkuessa, tyytyväisenä.

Lentokenttäoleilu on osoittautunut haastavaksi väsyneelle matkaajalle, uni tulee vain hetkeksi.

Vielä tunti ja olemme koneessa, joka tuo meidät Pohjolaan. Parhautta.

Mun murut

Hippusen ollessa 13 päivän ikäinen menimme valokuvaukseen, Sean Rockille Mombasaan. Olemme olleet oikein tyytyväisiä kuviin ja mikä parasta, olimme siellä koko perheen voimin. Koiratkin tulivat mukaan studiolle, samoin äitini ja veljeni. Meillä on minun mielestä ihan superyyber hienoja perhekuvia muistona tuosta ajasta, kun kaikki oli yllä olevan kuvan lailla ihan pumpulipilveä.

(Tätä kuvaa ottaessa on kameralle tallentunut myös kuvia, joissa Hilda hiipii kohti Hippusta, raukkaparka vain uinuu untansa toisen vaaniessa takana.)

Perjantain kootut

Koirat ja bebe. Hyvin menee. Koirat ovat ottaneet Hipun kunnioituksella vastaan, Hippu  ei taida vielä käsittää koirien olemassaoloa, vaikka aina välillä Mara ehtiikin lipaista vauvan käsiä. Hilda ei edes mene lähelle enää alun innostuksen jälkeen. Koirat luovat meihin kysyvän katseen, kun Hippu äännähtää. Itkun tullessa Hilda saattaa huokaista ja kääriytyä tiukemmalle sykerölle nukkumaan. Hilda ei tunne tarvetta tervehtiä vauvaa, Martti taas käy aina nuuskaisemassa vauvan saapuessaan paikalle.

Hippunen ei taas taida vielä ymmärtää koiria, tällä hetkellä vauva on vain ylenkaiken kiinnostunut kasvoista, katsekontaktista ja hymystä. Niin ja se eilisen postaus alkaneesta kaudesta on taas tänään toisen kuuloinen. Tänään on vain hymyilty, nyt nukutaan ihan yksin vaunuissa päikkäreitä ja äiti taitaa olla ihan jees-tyyppi. Haemme vielä siis rutiineita. Se on tosin ollut totta jo pari viikkoa, että aamiaisen nauttiminen vauvan nukkuessa on historiaa ellen sitten ala itse heräämään aikaisemmin. Nyt kömmin ylös siinä yhdeksän aikaan, Hippunen puoli tuntia minun jälkeen ja yöuniltaan herättyä ei uni enää maistukaan niin kuin silloin ihan pienenä.


Toiseksi viimeinen viikonloppu ennen Suomi-lomaa on aluillaan. Jotenkin taas herää naurettava paine siitä, että pitäisi hankkia väriä nassuun ennen Suomeen tuloa. Asuminen tropiikissa on saanut aikaan sen, että aurinkoa ja eritoten sen kuumottavaa / lämmittävää vaikutusta välttelee niin paljon kuin mahdollista. Olen siis onnistunut muuttumaan kalmankalpeaksi. Raskaana ollessa auringossa oleminen ei tullut kyseeseen ollenkaan ja nyt vauvan kanssa tilanne on jokseenkin sama. Auringossa on aivan liian kuuma olla. Mustat vaunut oli nappivalinta tänne ikuiseen aurinkoon (NOT!).

Tuliaisiakin olisi kiva hankkia, mutta olisi kiva jos ne olisi jotenkin tarkoituksellisia, ei mitään krääsää, joka heitetään saman tien kaappiin pölyttymään. Vielä en ole keksinyt mitään kuningasideaa. Itselle kaikki perustuliaiset täältä ovat jo niin arkisia, että en osaa ajatella kenenkään innostuvan niistä. Ehkäpä viikonlopun reissu toiselle puolelle Mombasan saarta synnyttää jotain ideoita.

Voikaa hyvin!

Voi pientä.

Sitä mää vaan, että  meillä on tainnut tiheän imuttelun, itkun ja sylissä olon kausi alkaa. Mennään näin nyt vaan.

Sunnuntai

Hippunen sai jo toiset rokotteensa keskiviikkona, perjantai ja lauantai menivät itkiessä ja pahalla mielellä, epäilen rokotteiden vaikutusta syyksi mielipahaan. Täällä rokotukset aloitetaan Suomea varhaisemmassa iässä, vakavat sairaudet ovat täällä täyttä totta ja niille altistuu kotoa poistuessa.

Sunnuntaina halusin päästä vaunujen kanssa kävelylle, vakiopuistomme ei tullut kyseeseen, koska vettä satoi aamulla niin paljon, että puiston polut ovat täyttä mutavelliä. Päätimme lähteä katsastamaan vakiopuistomme toisen osan Haller Parkin, jossa asustaa  myös paljon eläimiä. Jostain syystä kuvittelin, että siellä on tasaiset polut ja helppo maasto vaunuille. En valita, meidän vaunut toimivat täysin moitteetta, ne on niin kepoisat ja helposti kääntyvät.

Haller Parkin jättikilpparit.

   

Alla on yksi Afrikan mantereen vaarallisimmista käärmeistä, puff adder. En tiedä sen suomenkielistä nimeä, mutta ei sillä niin väliä. Uskomattominta oli, että ainakin kaksi kyseistä käärmettä asusti tämmöisessä altaassa, josta oli jokseenkin vapaa pääsy pois.

Vai mitä mieltä olette? Tuossa ne olivat ja punaisen kaiteen takaa niitä ihmiset kurkkivat. Voisiko olla, että myrkkyhampaat tai jotain vastaavaa olisi otettu käärmeiltä pois?

Yksi suosikkikaunottarista, tosin Haller Parkissa oli aika eläintarhameininki, kirahvit asuivat aidoitetulla alueella ja niitä sai syöttää maksua vastaan.

Hippunenkin oli siellä!

Hippunen, minä ja puhvelin takamus. Tässä odotellaan virtahepojen ruokailun alkamista. Heti kun hipot kuulivat kottikärryjen äänen, ne alkoivat kömpiä ja lyllertää ulos lammesta.

Iltapäivän puistossa päätti pitsa rantaravintolassa, hyvässä seurassa. Hippu siirtyi tuon kuvassa hieman epäilyttävästi käyttäytyvän herran syliin siksi aikaa, että minä pääsin syömään kerrankin kunnolla paistetun pitsan.

Oikein kelpo sunnuntai, katsottiin vielä leffa kotona. Pieni mies nukahti eilen jo aikaisin, muutaman päivän känkkis saatiin selätettyä, jihaa!

ja niin me lennettiin.

Hippunen oli heräsi aamupäiväuniltaan Mombasan kentällä, koneessa Hippu istui sylissäni, söi vähän ja nukahti jo ennen kuin lähdimme lentoon. Pieni mies nukkui koko matkan ja vasta perillä koneen ollessa jo kiitoradalla renkaat kiinni maassa hän heräsi ja vähän siristeli silmiään ja hymyili. Nukahti sitten uudestaan.

Lento Nairobin ja Mombasan välillä on lyhyt, vajaan tunnin. Huojentavinta oli se, että Hipun korvia ei tuntunut särkevän painevaihtelut, toisin kuin meidän molempien.

mKilimanjaron huippu oli esillä pilvipeittojen yläpuolella. Ihan aina tätä ei onnistu bongaamaan, eilen olimme onnekkaita.

Pian lähdemme kotimatkalle, saimme anottua passin pienelle ja nyt ei auta kuin odotella, että sen saamme.

Kuukauden vanha Hippu

Peikkopojan tukka on kampaamatta, uni silti vaan maittaa. Aamupäivän lempiasennossa pylly hieman pystyssä, polvet vatsan alla.

Eilen Hippunen osoitti meille myös sen, että ei se elämä ole aina yhtä juhlaa. Reilun viiden tunnin valvominen teki pienen herran väsyneeksi, vatsa taisi vaivata. Olo oli neuvoton, illan hämärät tunnit vasta tyynnyttivät pienen vatsan ja mielen.

Kuukausi on ollut täynnä kasvamista, ihastelua ja pieniä askeleita vanhemmuuden tiellä.

Olen ollut täysin vauvan pauloissa, mutta silti olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että en ihan täysin muutu kotimuumioksi. Ensi viikolla Mombasassa asustaa jo yksi hyvä ystäväni ja meidänkin elämänpiiri alkaa taas laajeta.

Peikkoseni kanssa aamulla

Tottahan se on, että voisin vain katsella Hippua maailmantappiin asti, kaikkia pieniä yksityiskohtia. Ensimmäinen asia mitä hämmästelin sairaalassa Hippusen ensi kertaa nähtyäni olivat korvat, kuinka valmiit ja tarkat ne olivatkaan, jokainen poimu näytti sille kuinka se on valmiina kohtaamaan maailman äänet. Vauvan iho tuntui myös pehmeämmältä kuin ikinä aiemmin mikään muu.

Tämän aamun pelastus oli vatsallamakuu, yön aikana mahavaivat tuntuvat kerääntyvän ja aamuisin parannellaan sitten mahaa.

Viime sunnuntaina laitoimme Hipun sängyn jatkeeksi omallemme ja niin poika muutti omaan sänkyyn nukkumaan yön tunneiksi. Tunne oli melkoisen vapauttava. Raskausaikana meidän sänky kävi hieman ahtaaksi, minulla kun oli tyynyistä rakennettu linnakkeet vähän joka puolelle, jotta sain hyvän nukkumisasennon. Hippunen nukkui vieressäni kaksi ekaa viikkoaan ja nyt kohta viikon olen voinut nukkua sängyssä vaikka x-asennossa, ihanaa. Ja silti pieni on ihan siinä vieressä. Aamuisin vauva on otettava jo kainaloon tuhisemaan, mahdollisimman lähelle.

Juhannusta Keniassa ei tunneta, ainakaan tietääkseni.  Niinpä mies on töissä tavalliseen tapaan, ehkä illalla repäisemme ja menemme vaikka ulos syömään. Uusi etiopialainen ravintola vähän houkuttelisi. Hieman on kaihoisin silmin tullut selattua facebookia ja luettua missä kukin juhannuksensa viettää. Eilen suunnittelimme jo hiukan (ihan varovasti vaan) Suomen lomaamme, joka toivottavasti toteutuu elokuussa.

Viikonlopun suunnitelmissa on grillausta kahdessa eri kokoonpanossa, toisissa vietetään läksiäisiä Mombasalle ja juhlitaan uuden alkua Dubaissa. Ehkä voisimme myös mennä kokeilemaan vaunukävelyä puistossa koirien kanssa. Martti kävelee jo nyt tärkeän oloisena vaunujen rinnalla jos menen terassille käppäilemään.

Aurinkoista jussia Pohjolaan, minä nautin tällä hetkellä pilvisestä taivaasta ja tuulesta!