Nielut ja ipadit

Viime viikko ei mennyt ihan putkeen, sairastupaa kyllä vietettiin, mutta ei Hipun nieleurisaleikkauksen vuoksi vaan ihan vaan flunssan ja rähmäisten silmien takia. Keskiviikkoaamuna olisi pitänyt mennä leikkaukseen, mutta tiistai-iltana Hipulle nousi kuume ja leikkaus peruuntui. Keskiviikkoiltana oltiinkin sitten Tyksin päivystyksessä ja molemmilla pojilla todettiin silmätulehdus. Siihen auttoi onneksi nopeasti silmätipat, pienelle helppo antaa ja isommalle ei niinkään. Maanittelu, lepertely, uhkailu ja lopulta lahjonta. Lahjonta toimi, panoksenaan jäätelö.

Viisi päivää lähes koko ajan kotona on jokseenkin haastavaa. Lauantaina oli pakko pitää miehen kanssa palaveri, missä mietittiin miten paljon 2,5-vuotias voi käyttää ipadia taikka katsoa telkkua. Toki sisällä vietetyt päivät lisäävät käyttöä, mutta silti vaikka on kipeä niin ei niitä mielestäni voi katsoa kaiken aikaa. Päädyimme siihen, että lapsi saa katsoa illan pikkukakkosen (60min) ja aamulla sen mitä ehtii. Harvoin illallakaan katsoo koko jaksoa eikä joka ilta olla edes kotona. Telkkuajan lisäksi kolme lastenohjelmaa ipadilta, lastenohjelmat kestää max 20 minuttia eli niistäkin voi tulla jo tunti päivässä eli noin niinku periaatteessa Hippu saattaisi katsoa lastenohjelmia kolmekin tuntia päivässä. Se kuulostaa rajulta ja isolta määrältä, tiedän. Telkkua en koe ongelmaksi, koska sitä Hippu harvoin katsoo pitkiä aikoja, mutta tuo ipadi on kyllä kamala laite, koukuttava niin lapselle kuin aikuiselle. Sitä en voi kieltää etteikö se olisi välillä huojentavaa antaa lapsen katsoa ipadia ja istahtaa hetkeksi vaikka juomaan kuppi kahvia tai syöttää vauvaa rauhassa tai tehdä ruokaa. Mutta sitten taas ne raivarit, joita lapsi saa kun ipadi ei vaikka toimi (netti pätkii) tai jos ipadi pitää antaa pois, ovat ihan poskettomia, ilman mitään tolkkua. Niitä raivareita todistaessa ei voi olla ajattelematta, että ipadi on liikaa noin pienelle ihmiselle ja että se turmelee pienen ihmisen sielua. Vaikeaa tämä rajojen määrittely. Tiukasti olen pitänyt parhaani mukaan kiinni siitä, että ruoka syödään yhdessä saman pöydän äärellä ilman mitään välineitä. Vaikeaa sekin. Ja sitten taas toisaalta jos olen yksin niin mitä tee, selaan nettiä ja syön samalla, olen sohvalla ja herkuttelen telkkua katsoesssa, silloin olen yksin ilman seuraa, joten se on minulle eri asia. Uskon siihen, että elävä ja edessä oikeasti oleva toinen ihminen on parempi vaihtoehto kuin ruudun takana oleva, siksi yhteiset ruokailut ja siksi osittain ipadin rajoittaminen.Toinen osa rajoittamista on se, että suosin fyysisiä leikkejä joissa oma mieli ohjaa toimintaa.

Nyt odotellaan uutta aikaa nielurisaleikkaukseen, sanoivat että tulisi jo ennen joulua. Toivon itse, että tulisi vasta joulun jälkeen tai sitten hyvissä ajoin ennen joulua.

Katkera opetus

Jos vetesi loppuu ja vesitankkisi täytetään niin muista hyvä ihminen, että tankeissa ollut vesi ja sakka sekoittuu uuteen veteen ja lopputuloksena on ruskeaa vettä. Muista myös hyvä ihminen, että se ruskea vesi värjää, jos sillä vaikka pesee koneellisen valkoista pyykkiä, värjää vaikka ne valkoiset pestävät pyykit olisi kuinka olleet odotettuja vauvasi vaatteita, pyyhkeitä ja lakanoita. Muista hyvä ihminen odottaa ainakin päivä sitä sakan painumista pohjalle.

Oppia ikä kaikki.

Voi videon video.

Nyt olisi sitten koneellinen ruskean tahrimaa valkoista. Ei muuta kuin klorittiin likoamaan. Olisiko kellään mitään muita kikkakolmosia? Minä kun olisin niin mielelläni välttänyt turhia kemikaaleja Hippusen kamoissa.

Kontti, maha, arki, ketutus

Mombasan auringo alle ei juuri uutta kuulu, mitä nyt vatsa muuttaa muotoaan ja oloni on hetki hetkeltä enemmän raskas. Netti, sähköt ja vesi temppuilee, kaupasta on edelleen maitotavarat loppu, voita ei ole saanut viiteen viikkoon (ei minkäänlaista paitsi sellaisia huoneenlämmössä säilyviä, niitä ei kai voiksi tai margariiniksi voi edes kutsua). Kontti on edelleen satamassa ja sitä tuskin sieltä ikinä saa ulos niin ihmeellisiä käänteitä sen matkan varrelle on sattunut. Minusta tuntuu ettei koko konttia ole edes olemassa.Kuinka paljon murhetta yksi perhanan kontti voikaa aiheuttaa?

Valonpilkahdus pimeässä oli vappumunkit ja vappupäivä. Sauna ja koivutuoksu. Mahassa heiluvat pikkujalat ja yhä hitaammin ja vaivalloisemmin vispaava pylly.

Palaan langoille kunhan minulla on jotain kivaa kerrottavaa. Ei ihan oikeasti huvita vaan aina valittaa eikä minulla nyt oikein ole mitään positiivista mielessä.

Matata matatu = Ongelmana matatu

Esitellään ihan ensin Mombasan yleisimmät kulkuvälineet. Niitä on kuutta eri sorttia. Henkilöauto, taksi, kolmantena matatu (vanha hiace eli pakettiauto, jossa on 14 istumapaikkaa), pikipiki (moottoripyörätaksi), tuktuk ja viimeisenä bodaboda (polkupyörätaksi).

Sitten varoitus: sisältää hyvin runsaasti stereotypisoimista, käytä harkintaasi lukiessa, kuvaukset omista tuntemuksistani ovat kuitenkin täyttä totta ja aika pehmeällä kädellä kirjoitettu.

Jos Pohjolassa on tapana lämmitellä puhekumppania säästä haastelemalla niin täällä hyvin nopeasti yhteisen sävelen löytää liikenteestä puhumalla, erityisesti toisten länkkäreiden kanssa. Keskustelut eivät tosin yleensä jää kovin rauhallisiksi vaan pian huomaa huutavansa kiukkuisena, puivansa nyrkkiä ja viimeisenä tunnustavansa pimeimmät pelkonsa. Luulin aluksi olevani yksin pelkoni kanssa, mutta nyt tiedän paremmin. Lähes jokainen jakaa tuon saman pelon.

Pelko siitä, että milloin pimahtaa. Milloin ei vaan enää malta istua ratin takana ja kiroilla ikkunat suljettuina, puida nyrkkiä ja näyttää keskaria auton suojassa? Milloin ryntää kadulle ja käy muiden kimppuun, niin fyysisesti kuin sanallisesti? Toiset kuvittelevat menevänsä mailan kanssa rikkomaan ikkunalasit, joku lyömään suoraan turpaan, yksi ampumaan renkaat rikki, joku potkimaan valot säpäleiksi ja peilit irti. Minä lähinnä näen itseni kiljumassa törkeyksiä ja ravistelemassa kuskia olkapäistä, mutta näen itseni täysin holtittomana, kontrollin käyttäytymiseeni menettäneenä. En olisi ikinä uskonut, että liikenne saa minussa näin suuria tunteita aikaan.

Olen kuullut myös useita tarinoita siitä kuinka on pimahtanut, yksi on mennyt ohjaamaan liikennettä keskellä Nairobin pahinta ruuhkaa, yksi on rikkonut peilit, yksi on pakottanut kuskin matkaansa ja pahoinpidellyt seuraavan mutkan takana.

Raivokohtauksen kohteena on lähes poikkeuksetta matatun tai tuktukin kuljettaja. Mietin usein ajaessani, että kummat räjäyttäisin savuna ilmaan, jos se olisi mahdollista ja vaan toinen pitäisi valita. Mombasan keskustassa valitsisin ehdottomasti tuktukit, meillä päin matatut.

Miksi ne saa henkilöautoilijan raivon valtaan? Siksi, että ne ajavat täysin holtittomasti piittaamatta mistään muusta kuin omasta hiacestaan ja siitä, että se hiace pääsee mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Liian moni ei piittaa autonsa kunnosta, valot eivät toimi, ei edes jarruvalot. Vilkkuja nyt kukaan ei käytä muutenkaan. Autot pysähtyvät juuri sinne minne asiakas haluaa jäädä tai missä on uusi asiakas eli ihan vaikka keskelle tietä menemättä yhtään sivuun. Todellisia vaaratilanteita tulee eteen jatkuvasti. Se suututtaa kuinka voi olla niin täysin piittaamaton tai sitten tyhmä, kuinka muiden autoilijoiden terveys ja henki on niin halpa. Röyhkeys on sitten se toinen juttu, tungetaan joka väliin ja vähän hipaistaan peilejä siinä samalla, ruuhkassa mennään väkipakolla eteenpäin jne...

Tuktukit on taas tunkijoita, ne tunkee itsensä joka väliin minkä näkevät, muodostavat uusia kaistoja eivätkä väisty millään. Tuktukit myös pitävät hyvin tiiviisti toistensa puolta. Tuktukkien materiaali on jotain erityisen kestävää. Harvemmin näkee kovin lommoisia tuktukkeja, jos semmoisen kanssa törmää niin autoon tulee lommo, mutta tuktukille ei käy mitään. Oletan, että juuri tästä syystä tuktuk-kuskit ovat erityisen välinpitämättömiä.

Ihmishenki on niin kovin arvottoman tuntuinen täällä, kukaan ei piittaa muusta kuin siitä, että itse selviää eteenpäin ja senkin voi tehdä toisen kustannuksella. Se kai se perimmäinen syy on siihen, että minä raivostun. Liikenne on esimerkki siitä miten tämä yhteiskunta toimii, jyräämällä välinpitämättömästi eteenpäin.

Mitä sinä ajattelet kuskista, joka pimeällä ajaa pitkät päällä vastaan? Täällä se on ihan normikäytäntö ajaa vastaan sekä ajaa perässä pitkät päällä.


Kummallista kyllä raivon partaalle joutuu yleensä vain silloin kun on itse kuskina, apukuskin puolella helpottaa jo huomattavasti. Yksin autoillessa raivokäyrä nousee potenssiin sata.

Toisaalta taas minua kiehtoisi ihan hirmuisesti mennä päiväksi mukaan matatukuskin työtä seuraamaan. Sen on pakko olla hektistä, täynnä kiirettä ja odottamattomia tilanteita. Poliiseja pitää lahjoa, jotta saa jatkaa tien päällä ja jokainen asiakas on rahaa. Vielä kun joku kertoisi kuinka esimerkiksi bensaa voi säästää ihan sitä ajotyyliä muuttamalla.

Kahdessadas

Kuvastakoon tämä blogini 200. postaus sitä mitä tämä kaikki on suunnilleen ollut. Jos Namibiassa sai tanssia ruusuilla niin täällä tanssitaan kaivaen kiukkupiikkejä ahterista pois ja niitä piikkejä tuntuu olevan  loputon määrä. Tarkoituksenani oli tänä aamuna pohtia sitä kuinka ihmiset lukevat blogiani niin eri tavoin, rivien välit saavat merkityksensä lukijan ajatuksissa, usein erilaisina toisistaan ja minun ajatuksista. Sitähän se kai on, kirjoittajan ja lukijan välinen suhde. Mutta sitten tuli epämääräinen piikki sähkökatkoja, nettitaukoja, kiukkupuheluita netin operaattorille.

Toiset ovat sitä mieltä, että minulla menee tosi hyvin, olen hyvinvoiva ja nautin elämästä. Jollekin näyttäydyn surkeana kotirouvana, joka ruikuttaa kaikesta. Yksi ei ymmärrä kuinka olen lähtenyt Keniaan ja mollaan sitä aina, näyttäytyen siirtolaisrouvan perikuvana. Joku ajattelee, että asenteeni on rento ja yritän toimia niin hyvin kuin mahdollista tässä ympäristössä. Yhden mielestä asenteeni on muuttunut kolmen tällä mantereella eletyn vuoden aikana, positiivisesta negatiiviseksi.

Itse en aio lähteä itseäni sen enempää julkisesti analysoimaan, mutta tunnistan itseni siitä, että silottelen blogikuvaani, asenteeni on muuttunut ja nimenomaan negatiiviseen suuntaan ja voisinpa vielä sanoa, että Keniassa oloni on ollut enemmän surkeaa kuin mitään muuta. Helppoa tämä ei ole ollut.

Joka tapauksessa aamulla tunsin tarvetta puhua elämän kauniimmista puolista, ladata muutaman kuvan eiliseltä ja hieman paistatella tulevaa sekä miettiä mitä lukijani minusta ajattelevat ja miten se kohtaa sen mitä itse itsestäni ajattelen. Viikonlopun kestänyt netittömyys (sen merimiehen heittämän ankkurin jälkeen meni sitten meidän nettimastomme tuosta ihan vierestä kaatumaan) näytti päättyneen tänään. Viime yönä sähköt ei menneet kertaakaan ja olo oli lähes mairea.

Ei nannaa kuitenkaan mahan täydeltä. Menihän ne sähköt sitten kuitenkin, just kun olin klikannut kaikki netin luetut sivut pois ja lataamassa uusia. Pieneltä kuulostava vastoinkäyminen saa isot mittasuhteet kun niitä vastoinkäymisiä on jatkuvalla syötöllä. Tapanani on tosiaan jo pidemmän aikaa ollut avata mahdollisimman monta nettisivua auki jolloin sähkökatkon tullessa ei nettitoimintani häiriinny välittömästi. Tänään ajoitus meni vain pieleen. En ehtinyt avata yhtään lempiblogiani, en yhtään uutista, en päivittää facea enkä edes sähköpostia. Mikä takaisku... mutta yritäpä itse keksiä tylsiin ja tyhjiin päiviisi tekemistä. Minulle kone ja netti on pääsylippu pois näistä pienistä arjen ympyröistäni.

Sähköjen tullessa takaisin, ei netti enää toiminut. Hurraa. Mielenhäiriö oli kypsynyt. Ei huvittanut enää mikään muu kuin hokea kirosanoja peräjälkeen. Pohditaan sitten joskus muulloin niitä elämän kauniita puolia.

Vihaan näitä katkoksia. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan itse sähköttömyyttä ja ihan myös sitä mitä tunteita se saa minussa aikaan. Miksen voisi olla ajatuksiltani hiukkasen toisenlaisempi? Jos ennen ulkomaankomennusta ymmärsin ja hyväksyin ihan liikaa, liikaa siinä mielessä että olin mielestäni ihan liian avoin ja helposti huijattavissa niin nyt en sitten ymmärrä mitään. Missä olet seesteisyys ja rauha? Alkaisitko huomenna? Huomenna on suuri päivä minulle, oloni saa uudenlaisen merkityksen, kauan kaivatun statuksen monen vuoden tuuliajon jälkeen.

Kuka tietää?

Arvatkaas mikä minua ärsyttää tässä tämän päiväisessä Hesarin uutisessa? Kyllä minä mieleni niin pahoitin, kun Afrikka oli rinnastettu Ghanaksi ja ainut viittaus Afrikkaan mantereena oli ensimmäisessä lauseessa, otsikointi oli kuitenkin aika mahtipontinen ja enemmän lupaava. (okei, mun otsikko on vielä surkeampi.)

Tästä päästäänkin yhteen mieliaiheistani purnata. Aiheesta on minulla ollut luonnos blogiteksteissäni jo muutaman vuoden, mutta en vain ole sitä tohtinut julkaista, enkä taida tohtia vieläkään. Joka tapauksessa haluan sanoa, että Afrikka ei ole maa, Afrikka ei ole valtio. Afrikka on mantere ja maanosa, pitäen sisällään ainakin sen 54 eri valtiota, pinta-alaa mantereelta löytyy niin paljon, että sitä on vaikea käsittää. Alla oleva kuva ehkä hiukan avaa sitä.

Ja juu, onhan tätä manteretta yhdistäviä tekijöitä paljon, ongelmat ovat pitkälti samoja eri Afrikan maissa näin länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna.

Mutta hei, minä asun Keniassa, en ikinä sanoisi asuvani Afrikassa tai jos puhun kenialaisista niin en puhu afrikkalaisista. Afrikka on määreenä turhan suuri pitäen sisällään liian paljon. Enhän esittele itseänikään eurooppalaisena vaan suomalaisena.

Mutta en edes aloita alkua pidemmälle tällä kertaa, koska pitää lähteä kahville. Ilmastoituun kahvilaan! Juomaan parasta kenialaista kahvia, mun mielestä.

Totta tämäkin.

Viime päivät olen useasti kysellyt itseltäni, että mitä ne Kenian hyvät puolet olikaan tai olenko mahtanut edes ikinä niitä löytää, voisiko joku muistuttaa?

Riittääkö se, että läheisestä kahvilasta saa hullun hyviä croissanteja ja vielä parempia mantelicroissanteja?

Tai se, että kohtasin perunarakastajan?

Tai se, että Hilda saa metsästää päivät pitkät liskoja?

Tai, että mies tykkää työstään?

Kukaan muu kuin minä ei kai tiedä siihen vastausta.

Tämän viikon on turhauttanut ihan liian paljon se, että netti ei toimi kuin välillä. Ihan miten sattuu. Ja se, että sähköt on poikki vähän väliä. Eilen aamuysistä iltaseiskaan. Maanantaina muutaman tunnin, tiistaina myös.  Ja aina keskellä päivää. Ja aina just silloin, kun on kaikkein kuumin. Lämpöasteet eivät huitele täällä missään uskomattomissa luvuissa, alle 40 ollaan koko ajan, mutta kosteusprosentti lähenteleekin sitten sataa. Tuulettimenkin edessä hiki valuu, se vain onneksi kuivuu nopeasti. Tuuletin ei tosin toimi ilman sähköä. 

Onneksi kehon oma turvotusjärjestelmä toimii ilman sähköä ja nimenomaan lämmöllä. Helpointahan on olla niin, että mahdollisimman vähän vartalosta on kosketuksessa mihinkään. Jotta turvonneet jalat saa koholle on pakko käydä makuulle ja uskokaa minua, se on kuumaa puuhaa. Iltapäivän kuumimmat tunnit, kello 12 -16 on vaikea pysyä hereillä, sitä vaipuu semmoiseen lämpöhorrokseen, johon nukahtaa. Siitä herääminen on kamalaa. Olen yltä päältä hiestä, paikka jossa nukuin on ihan likomärkä. Tukka on liiskautunut ja vaatteet liimautuneet iholle. Kylmä suihku pelastaa, siksi aikaa kun siellä veden alla viitsii olla. Niin ja jos on sähköä, ilman sähköä ei toimi vesipumppu ja ilman pumppua hanasta tulee vedet muutamana pisaran jonona.

Eilen radiossa epäiltiin, että sateet olisivat runsaita tänä vuonna ja alkaisivat jo huhtikuussa. Toivon sitä niin, lämpötila tippuisi silloin edes vähän ja ei sovi unohtaa myöskään viime vuoden kuivuuden aiheuttamaa nälänhätää Somaliassa ja monessa paikkaa Keniaa. Eilinen sanomalehti tosin julkaisi uutisen, jonka mukaan sateet jäävät tänä vuonna vähäisiksi, ota siitä sitten selvää.

Luulin tosiaan, että eniten minua harmittaa netti ja sen toimimattomuus sekä jatkuvat sähkökatkot, mutta ehkä se onkin tämä kuumuus.

Tulin läheiseen kahvilaan (juurikin tänne mistä saa mantelicroissanteja), jossa netti on aina toiminut. Noh, ei se toimi täälläkään. Word-tiedosto tässä vaan täyttyy hyvää vauhtia. Taidan tilata mantelicroissantin. Ja jatkaa Unihiekkaa etsimässä – kirjan lukemista jo toista kertaa.

Blaah, niiden croissantit on loppu. Tää on niin tätä. Mitä ne Kenian hyvät puolet olikaan?

Voi Fiskars minkä teit, taas.

Kuka muistaa vielä kuinka viime heinäkuussa kerroin kolmesta Fiskarsin veitsestäni? Yksi niistä koki väkivaltaisen käsittelyn hoitokoiran suussa, mutta kaksi muuta puhtaasti vain luovuttivat. 

Eilen illalla, taas valkosipulia nitistäessä, napsahti lempiveitseni poikki. Voi miksi, miksi? Voiko olla mahdollista, että veitset on valmistettu vain Suomen olosuhteille? Pitäisikö ihan ottaa Fiskarsiin yhteyttä vai vaan todeta, että ehkä vika on käyttäjässä? Tai sitten vaan lopettaa Fiskarsin veitsien tuominen tällä puolelle palloa. Aarrgh. 

Vauvamaha = julkinen omaisuus?

Olinhan minä siitä jo aiemmin kuullut ja lukenut, mutta en tietenkään itse sitä sen kummemmin ajatellut taikka asiaan perehtynyt, lähinnä ehkä siksi, että en ole koskaan päässyt läheltä seuraamaan kenenkään toisen raskautta niin, että olisin asiasta jotain jo osannut ymmärtää.

Nyt vatsan kasvaessa huomion määrä sitä kohtaan kasvaa samassa suhteessa. Mielestäni se on ihan huomioivaa ja kivaa, että raskaus huomataan, mutta hyvät ihmiset miettikää miten sen teette. Jos jotain on sanottava, niin sanokaa se kauniisti. Läskiksi, plösöksi, lyllertäväksi, hirveän isoksi jne... kutsuminen ei ole mieltä ylentävää. Vaikka olisi kuinka kasvava vauva mahassa ja vaikka se on kuinka hienoa, että vauva kasvaa niin ei sitä silti negatiiviseen sävyyn tarvitse ilmoittaa. Raskaus tuo jo niin paljon muutoksia vartaloon ja joka päivä saa huomata jotain uutta vartalossaan ja jo siinä on ihan tarpeeksi sopeutumista ja sulateltavaa mielelle, puhumattakaan ympäristöstä tulevista asiattomista kommenteista. Puhumattakaan siitä herkistyneestä mielestä, jonka raskausajan hormonit saavat aikaan, se mieli jaksaa varastoida asioita, jotka pitäisi heittää ajatusten kaatopaikalle.

Ilmiö on osoittautunut minulle erittäin mieltä piinaavaksi. Mikä tekee vauvamahasta julkisen omaisuuden ja miksi sitä pitää niin ahkerasti kommentoida? Minusta tuntuu, että se on suorastaan velvollisuus, että mahasta tulee antaa joku lausunto.  Ja siis en väitä etteikö vauvasta voisi puhua loputtomiin, mutta mielestäni se keskustelu käydään raskaana olevan ehdoilla.

Olen ollut aika pyörällä päästäni kaikista mahani kokoon liittyvistä kommenteista, toki suurin osa on ollut kauniita ja positiivisia, mutta ihmeen paljon sitä rumaakin sanottavaa on löytynyt. Tärkeintä on kuitenkin se, että omasta mielestäni vartaloni ei ehkä koskaan ole ollut niin kaunis kuin se on nyt. Tuhannen taalan vinkki ihan ilmaiseksi: kun seuraavan kerran tapaatte vauvamahan niin huomioikaa se kauniisti, aamen.

Kavalluksen hinta

Kuka muistaa vielä tämän uutisen? Kesäkuussa kerroin kuinka opetusministeriölle avustuksena tulleet 4,9 miljardia shillinkiä menivät opetusministeriön virkamiesten omiin taskuihin kun rahan olisi pitänyt mennä uusien koulujen rakentamiseen, opetuksen kehittämiseen ja yleensäkin mahdollistaa Kenian laki, joka julistaa peruskouluopetuksen olevan ilmaista (näinhän asia ei todellisuudessa ole). Tuolloin epäilin, että onko uutiselle tulossa jatkoa. Tulihan sille, monta päivää asiaa vatvottiin, etsittiin syyllistä ja kun syyllisiksi osoittautui valtaosa ministeriön työntekijöistä eika ketään loppujen lopuksi laitettu asiasta vastuuseen, ei edes ministeriön ylintä johtoa taikka itse opetusministeriä. Kollektiiviinen lain rikkominen tuntuu olevan Keniassa sallittua.

Tänään tämä kavallus oli lehdessä jälleen. Lähinnä Iso-Britaniasta tullut raha on maksettu lähes kokonaan takaisin, viimeinen erä 2,6 miljardia maksettiin maanantaina (eli joku reilu 20 miljoonaa euroa). Veronmaksajien rahoilla, tietysti. Oikeus sai jälleen näpeillensä tässä epärehellisyyttä kukoistavassa maassa. Hävitkää veronmaksajat tuplasti! Kyllä tässä maassa virkamies ja ministeri voi tehdä mitä tahansa, heitä ei laiteta vastuuseen ja veronmaksajat kyllä maksavat heidän rikoksensa.

Tulipalonpunainen

Tulipalonpunainen on ollut tunnusvärini viime päivinä. Ainakin kolmesta syystä - aurinko, kiukku  ja hiki.

Okei, olen kyllä oppinut jo lisäämään rasvaa nassuun kiitettävällä tahdilla, joten pikkupunoituksella on selvitty.

Hiki on virrannut ainakin sen kolme kertaa viikossa, kun olen vetänyt jumppaa, jossa vedetään täysillä.

Kiukkua on tullut kahdesta syystä, tyytymättömyydestä vartiointifirmamme johtoon ja kommunikointitaitoihin sekä naapurissa valloillaan olevasta roskanpolttovimmasta.

Viime perjantaina talonmiehemme soitti yhdeksän jälkeen illalla ettei perjantaivartijamme ole saapunut. Vartijan pitäisi saapua kuudeksi. Oma vartijamme on perjantait vapaalla. Otin puhelimen käteeni samantien ja soitin firmaan, kiukkua puhkuen (toisinaan myös minulla on vaikeuksia hillitä itseäni ja äänensävyäni niin ja niitä sanoja, joita suustani ulos suollan). Uusi vartija järjestyi puolessa tunnissa ja talonmiehemme pääsi nukkumaan. Firma kuitenkin jätti asian siihen eikä ikinä oikein antanut selitystä mokalleen. Tänään manageri sitten saapui leveästi hymyillen ja sanoi ottaneensa asian esille ja oppineensa siitä jotain. Managerin läsnäollessa sain hyvän tilaisuuden kehua luottovartijaamme ja painotettua sitä, että emme enää suostu luottovartijan seitsemänpäiväisiin työviikkoihin.

Oikea tulipanopunaa ja raivolla maustettua kiukkua on saanut aikaan roskien polttaminen aitamme takana, juuri sillä puolella mistä aina tuulee suoraan meille. Roskat voivat olla mitä vaan, yleensä ne ovat rakennusjätettä, muovia, kotitalousroskaa ja puutarhajätettä. Jotenkin vielä ymmärrän tuon puutarhajätteen polttamisen ja itse asiassa ihan viime viikkoihin olen luullut, että se on ihan sallittu tapa, koska kaikkialla sitä tapahtuu. Kadunvarret ovat täynnä pieniä nuotioita, aina. Ja niissä kyllä poltetaan ihan kaikkea taivaan ja maan väliltä. Se on kuitenkin laitonta ja nyt ympäristöstä vastaavat tahot ovat ottanut tiukempaa linjaa. Vähän väliä tulee muistutusta siitä, että kuka tahansa voi ilmiantaa polttajan ja polttaja voi saada jopa kahden vuoden rangaistuksen. Missään ei kuitenkaan kerrota miksi roskia ei pitäisi polttaa (tuleepa tässä mieleen, että myös Namibiassa kuudesluokkalaisten luokkaretkellä lapset neuvoivat minua sytyttämään nuotion muovipussilla, se kun roihahtaa niin hyvin).

Se muovinkatkuinen savu sitten maanantaina napsautti semmoiset liekit minussa, että juoksin portista ulos etsimään tulta ja savua. Huomasin, että palo oli vastapäisen talon takana, joten oli hypättävä autoon ja ajettava paikalle. Saavuin paikalle ja kirosin kuin merimies. Palojen sytyttelijä oli jo saanut yli kymmenen roskakasaa tuleen, kun kerroin kuinka niitä ei saa sytyttää ja ainakaan asutusten lähelle, huusin kuin hinaaja, että savu tulee suoraan keittiööni ja talooni vain todetakseni, että tämä kaveri ei puhunut englantia tai ei halunnut puhua englantia, yritin selvittää mistä roskat olivat peräisin, mutta ei se tietenkään kertonut. Uhkailin poliisilla (ihan niin kuin niitä kiinnostaisi) ja ties millä. Mies lähti juoksemaan karkuun. Ajoin perässä ja huusin ikkunasta. Järkiperäistä käytöstä.

Tulin kotiin, soitin kolmeen eri Mombasan poliisin numeroon, kaksi niistä ei ollut toiminnassa ja kolmannesta ei vastattu.

Tiistaina tullessani jumpasta taas katumme varressa oli roskien poltto meneillään. Sama kiukku heräsi. Yritin soittaa siihen yhteen toimivaan poliisin numeroon kysyäkseni apua. Kyllä sieltä vastattiin, mutta ei niitä kiinnostanut edes sen vertaa että olisivat kysyneet asiaani vaan muutaman kerran vain laittoivat luurin korvaan ja sitten lakkasivat vastaamasta. Roskien polttajat olivat juuri skippaamassa uutta kuormaansa kadunlaitaan. Pysähdyin kadulle hätävilkut vilkkuen ja naama punaisena huutaen. Nämä peijakkaat puhuivat onneksi englantia, pahoittelivat ja sanoivat etteivät tulee enää takaisin. Niin ja kyllähän minä sen ymmärrän, että nämä kaverit ketkä niitä roskia polttavat ovat usein talonmiehiä ja puutarhureita ilman valinnanvaraa. Voi vaan toivoa, että ne uskaltavat kertoa pomoilleen kiukkuisesta naisesta vainoamassa heitä.

Välillä nuo roskienpolttosessiot ovat voineet kestää useita tunteja, taloon jää savun haju siitä pitkäksi aikaa ja ei se savu nii kauhean hyväksi terveydellekään ole, joten tunnen olevani oikeutettu kiukkuuni. Tosin ehkä voisin purkaa sitä hieman rakentavampaan sävyyn.

Msaada Kenya, msaada = auta Kenia, auta

Oi Kenia, miksi teet elämästäni niin hankalaa? Miksi raivostutat minua päivästä toiseen? Miksi et vaan voisi olla lempeä ja toivottaa minua tervetulleeksi? Miksi sinun tarvitsee vedättää aina, vaikka tilaisuutta ei edes olisi? Miksi sinua on niin vaikea ymmärtää? Miksi et näytä edes jääkiekon mm-kisoja? Miksi annat hetken lämpöä ja heität sitten jäitä niskaan tai paremminkin puukotat selkään?

Voiko tälläiseen yhteiskuntaan sopeutua? Kun ei tätä voi edes käsittää. Lomalaisena, ulkopuolisena leijailijana Kenia on helppo ottaa vastaan, voi katsella lasien läpi kerjääviä äitejä vauvoineen, rauhoittaa mielensä antamalla rahaa katupojalle, rannalta voi ostaa upeita kankaita ja huiveja, mennä niiden kanssa takaisin kotiin ja muistella kaunista ja ah niin kovin eksoottista Afrikkaa. Kookospalmun alle iloisesti laulava tarjoilija tuo mitä maukkaimpia cocktaileja, illalla voi laittaa essun päälle tarjoilijan avustuksella ja syödä elämänsä isointa hummeria (ihan vain herätäkseen aamuyöstä mombasa expressin yllättäessä -okei, tää on ilkeä välihuomautus) ja aamulla jatkaa taas päiväänsä altaassa lilluen.

Entä kun pitäisi saada arki luistamaan? Kun, joka asiassa pitää vältellä paljastuvansa muzungoksi eli valkoiseksi eurooppalaiseksi niin alkaa jo sapettaminenkin riittämäään. Tuntuu, että kaikki on niin helevetin hankalaa, mikään ei suju niin kuin on tottunut, mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Vain siihen voi luottaa, että minua yritetään huijata joka tapauksessa.

Miten valheelliselta kaikki tänään tuntuikaan, kun auto tulee hakemaan pihasta, vie minut kaverin kanssa katsomaan yhtä kauppaa, josta kiiruhdamme yhteen kaupungin hienoimmista hotelleista viettämään rentouttavaa hetkeä. Siellä kipitämme kohti spata, mietin mielessäni, että kenen elämää elän, haluanko elää sen jonkun muun elämää, kulkea kuskin kyydillä kohti spata, saada siellä sieluttoman hoidon ilman mitään muuta tunnetta kuin inhotusta tukassa, koska se on lääpitty öljyllä tuhannen rasvaiseksi. Arvaatte varmaan vastauksen, en halua. (Oikeasti tuo autokuski on kyllä tehnyt elämästäni tällä viikolla miljoona kertaa parempaa ja avartanut mieltäni paljon.)

Minulla taitaa olla edelleen pahemmanlaatuisia sopeutumisvaikeuksia. Ehkä minun pitää rakastaa ensin Keniaa, jotta Kenia voi rakastaa minua takaisin. Voi Kenia, miksi olet niin vaikea?

ps. en vieläkään tiedä miten tuo muzungo kirjoitetaan oikeaoppisesti.

pps. värisevää sielua ei saa tallata, vinkkivinkki Kenia!

3.5.2011

Muutto tuntemattomaan osoittautui sangen mielenkiintoiseksi, paikan omistaja oli vasta taannoin päättänyt, että tekee talosta lomatalon. Mikäpä siinä, sijainti on loistava, tuuli käy niemenkärjessä jatkuvasti, isot laivat lipuu ohi ja rannan erottaa pihasta vain portti. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kertoa, että piha on täynnä kanoja ja ankkoja, ankoilla on iso pesue pikkuankkoja, tai ehkei kukaan ymmärtänyt, että meidän koirat syö ne kanaset tai vähintään katkaisee niskat. Siipikarjavaara on lukinnut meidät kaltereiden taakse terassille.

Talon omistaja, intialainen mama, häärää keittiössä, talossa ei nimittäin ole mitään keittiöön liittyvää tavaraa kuin jääkaappi. Niinpä mama saapui äsken kahden auton voimin laittamaan keittiön kuntoon. Tosin kaikki vain laitetaan kaappiin suoraan enkä tohdi sanoa, että ne pitäisi pestä ensin. Pääsen minäkin kuluttamaan aikaani johonkin, kunhan he poistuvat. Tosin just nyt minun pitäisi olla jossain ihan muualla, käymässä läpi toreja ja kauppoja etsien uuteen kotiimme huonekaluja, uunia, jääkaappia ja mitä näitä apareetteja nyt arkeen tarvitsee.

Tällä rannalla ei juuri puhelimeen puhuta, kuuluvuutta ei ole. Netti toimii kun toimii. Zeniläisen mielentilan ja minun välillä on esteenä vain tämä pirun muovituoli.

Makazi ya soko = asuntomarkkinat

Ei ehkä ole paras hetki avautua aiheesta, mutta antaa mennä. Onhan blogi välillä myös minulle ärtymyksen kaatopaikka. Asunnon löytyminen Mombasasta alkaa tavoitella jo koomisiakin ulottuvuuksia, useampi agentti on todennut nenäni nirpistyvän helposti, vaikka toisaalta saan varauksetonta "ihailua" ja ihmettelyä, koska suhaan tuk-tukeilla, matatuilla ja jaloillani paikasta toiseen. Mitä sinä tekisit, jos voisit maksaa kyydistä 20 senttiä 10 euron sijaan, matka taittuisi puolet nopeammin 20 sentillä, koska matatut nyt ovat vaan teiden kunkkuja täällä, kumman valitsisit? Minä valitsin 20 senttiä ja matatun. Noh, selvisin jälleen kerran hengissä, vaikka vähän leukaperiä kiristelikin.

Hetken olimme jo varmoja, että löysimme asunnon, mutta mitä tehdä kun agentti soittaa ja sanoo, että nyt löytyisi oikea aarre. Pakkohan sitä on mennä katsomaan, vain todetakseen ettei asunto sovellu meille alkuunkaan. Joo, onhan se hieno, kiva, että löytyy viisi makuuhuonetta, mutta entä ne kymmenen muuta taloa tällä samalla tontilla ja meidän hurtat? Ei sovi samaan pihaan meidän perhe ja kymmenen naapuriperhettä.

Talojen vuokra -ja myyntihinnat ovat nousseet viime vuosina huimasti, kiitos Somalian merirosvojen. Merirosvoilla on rahaa mitä kuluttaa. Meidän budjetilla voisi saada kivan ja tilavan kaksion Helsingin keskustasta, ison rivitalon Turusta, mutta vain kämäisen talon Mombasassa. Paikallisten mukaan merirosvo maksaa mitä vaan mukisematta, tarjoaa pyydettyä enemmän varmistaakseen haluamansa, koska eivät paikallisetkaan heihin suopeasti suhtaudu. Rahalla kuitenkin saa, jokainen taipuu setelitukun edessä ja näin merirosvot nostavat hintoja varastetulla rahallaan. Minä taas tallaan pölyisiä katuja törkytalosta toiseen, pudistelen päätäni ja väistelen aasinrattaita työntäviä kaupparatsuja, matatuja ja tuk-tukkeja (jotka tunnetaan myös nimellä boda boda täällä). Voi elämä, mikset vain tiputa meille hyväkuntoista ja edullista taloa?

Taloa etsiessä pitää aina selvittää kuinka isot vesitankit taloon kuuluu. Lähes poikkeuksetta kunnallinen vesijohtojärjestelmä on poissa pelistä muutaman päivän viikossa, välillä vesi on poikki jopa viikon jolloin nuo varatankit tulevat tarpeeseen. Toinen kysymys on turvallisuus, kuuluuko vartiointi hintaan vai ei, vartioinnista saa pulittaa ainakin 150 euroa kuukaudessa ja vartioinnin sanotaan olevan ehdottoman tärkeää. Kolmantena selvitetään jätehuolto, neljäntenä talonmiehen palkan maksaja. Viidentenä olen kiinnostunut ilmastointilaitteista, niitä löytyy montaa sorttia, minä kelpuutan vain muutaman. Sijainti on myös tärkeä, jos talo on yhtään meren rannasta kaukana, nousee lämpötila huomattavasti.

Näillä jaloilla on tallattu tänään muutama tunti paahtavan auringon alla, tuloksena nolla potentiaalista asuntoa. Aargh! Ja perkuleen merirosvot!

Onneksi on veranta ja tänään myrskyää merikin.