Paperilla, kuultuna tai jostain kaukaa seuranneena voisi
ajatella, että elämäni on mennyt viime vuosina juuri niin tavallisesti kuin
tilastot peruspertistä ja - kaisasta kertovat. Ehkä hieman jälkijunassa vaan,
noin niin kuin iän puolesta.
Kolme vuotta
seurustelua ja kihlaus.
Neljä vuotta
seurustelua ja avioliitto.
Yhdeksän kuukautta
avioliittoa ja raskaus.
Kun näen tuon silmieni edessä kirjoitettuna, en voi kuin
ihmetellä. Minä, joka en ole koskaan pitänyt avioliittoa elinehtonani,
haaveillut omakotitalosta, farmarista, kultaisesta noutajasta ja lapsista
kivassa lähiössä, tunnun lipuvan sitä kohti ilman sen suurempaa vastustelua
taikka pyrkimystä. Mitä on tapahtunut?
Meillä on omakotitalo kotinamme, kaksi autoa, citymaasturi
ja pick up, kaksi koiraa ja lapsi tulossa. Ahdistus. Ja onni. Yhtaikaa.
Okei, tavallinen suomalainen perhe-elämä on ollut
valovuosien päässä viimeiset kolme vuotta. Elämämme on kuitenkin mielestäni
niin normaalia ja arkista kuin se vaan voi olosuhteissamme olla. Minä tykkään.
Toki meillä on ollut mahdollisuuksia matkustaa ja kokea monia hienoja juttuja,
parhaillaan istun kentällä odottaen lentoa Etelä-Afrikkaan, ikuiseen
rakkauskaupunkiini Kapiin. Kotona meillä on kaksi loistavaa työntekijää, jotka
tuntuvat pitävän kunniatehtävänään meidän tyytyväisyyttä heidän työhönsä.
Martin ja Hildan voi huoletta jättää heidän hoitoonsa.
Ehkä se tavallinen tarina pitää paikkansa parisuhteen
kehittymisen ja lujittumisen suhteen. Neljässä vuodessa avioliitto alkoi tuntua
luonnolliselta jatkumolta suhteellemme. Kartan tosin edelleen sanaa avioliitto,
puhun edelleen pari -ja ihmissuhteesta. Sitähän tämä ennen kaikkea on ennen
tarkentavia määritelmiä. Me olemme viettäneet niin miljoona tuntia toistemme
seurassa, että siinä on ehtinyt tutustua toiseen, toivottavasti ei sentään
läpikotaisin, mutta paljon kuitenkin.
Tulevana vanhempana sitä on katsellut ympärilleen ja etsinyt
niitä ihanteita sille millaiseksi vanhemmaksi haluaisi kasvaa. Kauhulla katson
niitä vanhempia, jotka ovat menettäneet otteensa elämään ja
perusrealiteetteihin pikkumonstereiden pyörittäessä karusellia. Tai niitä vanhempia, jotka juhlivat läpi
jälkikasvunsa lapsuuden ilta toisensa jälkeen nannyjen pitäessä huolta naperoista.
Namibiasta mieleeni on jäänyt yksi tuttavapariskunta, joiden toimia en voinut
kuin ihailla. Lapsi tuntui olevan aina itse päivänsäde, vanhemmat tekivät
töitä, kävivät harrastuksissaan, juhlivatkin aina välillä ilman lasta, mutta
silti pitivät tärkeimpänä asianaan viettää aikaa yhdessä. Tai rakas ystäväni,
joka sai kesällä esikoisensa, kaikki on tuntunut sujuvan niin luonnollisesti,
mutta silti niin ajatuksella. Vauva oli vain viikon ikäinen, kun vierailin
hänen luonaan. Astuin tupaan hiljaa kuiskutellen, pelkäsin herättäväni vauvan,
ystäväni sanoi minulle, että ”meillä ei kuiskailla, meillä puhutaan ihan
tavalliseen ääneen, vauvan ei tarvitse oppia siihen, että talo on
hiirenhiljainen, kun nukutaan”. Silloin tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja
lohduttavaa, että vaikka vauva kääntää maailman uudelle kulmalleen niin ei se
silti käännä. Vaikka tulen rakastamaan jotain enemmän kuin ikinä osaisin nyt
edes uneksia, ei se tarkoita sitä että minun tarvitsisi muuttua tai heittää
omaa itseäni nurkkaan odottamaan, että vauva kasvaa aikuiseksi. Että asioilla
on aina se toinen puoli, reippaalla savolaisen järjellä kyllä pärjää (ja
turkulaisen insinöörin tekniikan tietämyksellä).
En ole koskaan päässyt näin aikuisiällä seuraamaan ihan
vierestä kenenkään läheiseni raskausaikaa saatika sitä itse vauvan kasvamista.
Kaikki tulee uutena, opin joka päivä jotain uutta, tieto helpottaa ja samalla
lisää tuskaa. Yritän vältellä asioiden hysteriasoimista (miten tuo sana
taipuu?), syön edelleen inkivääriä, vaikka suomalaiset nettisivut sitä
kehottavat välttämään. Käyn saunassa, vaikka kaikki muun kuin Suomen lääkärit
sen jyrkästi ja ehdottomasti kieltävät. En syö raakaa kalaa tai oikeastaan
mitään kalaa (yökötys), vaikka japanilaiset naiset niin tekevät, välttelen
homejuustoja ja muita pehmeitä herkkuja, vaikka jokainen ranskatar niitä
raskausaikanaan nauttiikin (tämä tosin tekee tiukkaa), en syönyt antibiootteja,
kun lääkäri niitä korvatulehdukseen hiljattain määräsi. Tarvetta on siis
määritellä omat rajat.
Miten tämä kaikki vanhemmuuspuhe sitten liittyy tavalliseen
tarinaamme? Noh, ensinnäkin oli niin kivaa kertoa eilen raskaudesta täällä
blogissa, että asian tiimoilta voisin jauhaa loputtomiin. Mutta kai se
heijastelee sitä, mitä elämästä ajattelee ylipäätänsä. Sitä, että antaa omille
ajatuksilleen tilaa ennen kuin nielee valmiina annetun tiedon, että jaksaa
pureskella ennen nielemistä. Vaikka sitten taas toisaalta tietyt asiat ovat
niin kovin mustavalkoisia, kun toisia pitää käännellä ja väännellä loputtomiin,
jotta tietäisi missä omat rajat kulkevat, yhtakaikki tämä antaa tilaa
muutokselle ja jokaiselle mahdollisuuden rakentaa sen oman tavallisen
tarinansa. Hassua kuinka sitä on lapsuuden jälkeen pyristellyt kaikkea
tavallista vastaan ja nyt esimerkiksi toivoo hartaammin kuin mitään muuta, että
vauva olisi niin normaali kuin vaan voi olla.
Matkanteko on jo siirtynyt pilvien päälle. Malawi-järvi on
ollut jo kauan aikaa alapuolellamme. Johannesburg on muutaman tunnin päässä
enää, Kapi viiden tunnin päässä. Lempiravintolani on auringonlaskun päässä ja
kuherruskuukausi on tässä ja nyt. Olen onnellinen.