Bebestä ja siitä vierestä

Hippunen kasvaa ja vatsa kasvaa. Vatsa alkaa nyt todenteolla olemaan jo raskas ja tekee minusta entistä kömpelömmän ja hitaamman. Ei se mitään, otan se merkkinä siitä, että Hippusen syntymä lähestyy entisestään. Se olisi vielä reilut kuusi viikkoa laskettuun aikaan, yritän asennoitua niin, että laskettu aika on vain arvio, mutta silti siihen päivään lataa aikamoisia odotuksia. Äitini ja pikkuveljeni ovat tulossa heti lasketun ajan jälkeen Mombasaan, toivon niin kovasti, että Hippunen on silloin jo ulkoistanut itsensä minusta.

Raskauskalenterit tietää kertoa, että raskausviikolla 34 vauva on jo täysin kehittynyt, nyt kerätään vain lisää massaa ja kypsytellään olemusta. Keuhkot ovat lähes toimintavalmiina ulkomaailmaan. Vauva tunnistaa läheistensä äänet, kohtu alkaa olla ahdas eikä tilaa yltiöpäiselle liikkumiselle enää ole (vastalause, Hippu ainakin tekee itsellensä tilaa niin vimmatulla tahdolla, pylly vispaa puolelta toiselle ja pienet jalat rummuttaa kylkiä, välillä tuntuu myös kuin kädet kaivaisivat nivusista käytävää kohti reisiä).

Odotan siis hieman kauhunsekaisin tunnelmin sitä, että tila temmeltää vatsassa käy niin ahtaaksi ettei suurieleinen jumppa enää onnistu, rauhoittuuko vauva sitten todella ja alkaa kerätä voimia syntymiseensä vai jatkaako se samalla intensiteetillä tanssiaan niin kuin tähänkin asti? Nyt on ainakin kerätty lihasvoimaa ja kestävyyttä syntymiseen ihailtavan aktiivisella treeniohjelmalla.

Mies kysyi eilen, että joko odotan sitä aikaa, kun Hippunen on niin iso, että hän kyselee asioista ja puhuu. Vielä en sitä osaa odottaa, itse asiassa toissapäivänä katselin vauvaa, joka oli ehkä juuri oppinut kävelemään ja säntäili vain päättömästi paikasta toiseen. Kauhulla ajattelin sitä, että miten sellaisesta ajasta voi selvitä, kuinka ikinä osaan tarjota lapselleni ne selviytymisen ja kasvamisen välineet mitä hänelle niin mielelläni soisin. Odotan nyt sitä aikaa, kun vauva on ihan pieni ja vastasyntynyt ja meidän vanhempien tehtävänä on vain huolehtia ja rakastaa ilman sitä pelottavaa kasvattamisen mörköä.

Katsoessani raskausaikaa taaksepäin niin en voi kuin todeta, että sitä luonnollisesti siirtyy aina vaiheesta toiseen, kypsyy itsekin raskauden aikana ja on aina valmis tulevaan hetkeen. Niin kliseistä, mutta niin totta. Jos vielä vuosi sitten yksi suurimmista ihmetyksen aiheista raskautta ja äitiyttä kohtaan minulla oli se, että en voi juoda alkoholia moneen kuukauteen niin nyt en voi kuin todeta, että tuo asia ei ole ollut juurikaan mielessä sen jälkeen, kun raskaustesti näytti positiivista. Raskauden alussa ajattelin kauhulla kaikkia muutoksia mitä vartaloni tulee käymään läpi, nyt seuraan innolla niistä useimpia ja ihmettelen kuinka nerokkaasti olemme rakentuneet.

Oivana päätöksenä tähän voin todeta, että laiva missä kauan odotettu kontti saapuu Mombasaan, saapui jo minulle annetun tiedon mukaan viime lauantaina, mutta nyt just mies soitti ja sanoi, että se saapuukin perjantaina, 13.päivä. Ehkä se on hyvä päivä saapua, onhan se myös yhden loistotytön syntymäpäivä.