Neljän viikon jälkeen on aika rauhaton olo, vaikka koti on hiljainen. Kauan odotettu kuukausi isovanhempien kanssa on ohi, niisk. Joulu, uusivuosi ja tammikuun alku - seuraa ja auttavia käsiä, mummien ja mammojen pakahduttavaa iloa lapsenlapsestaan pappaa unohtamatta.
Nyt hurisee generaattori tai paremminkin huutaa. Mies on hakemassa japanilaista takeawayta, Hippu nukkuu, Hilda vahtii, Mara makaa ja minä istun tässä samassa tuolissa terassilla niin kuin aina. Mielen päällä niin monta asiaa, pitäisi osata tietää mitä tehdä ja silti vain haluaisin nukkua.
Mies kiipesi Kilimanjaron huipulle, serkkupoika ja isänsä myös. Kiipeäminen oli osoittautunut rankemmaksi kuin kukaan oli osannut kuvitella. Kiipesivät silti. Varsinaisia sankarifiiliksiä miehistä ei välittynyt, pitivät ennemmin sitä hullun touhuna.
Me loikoilimme aikamoisen luksuksen keskellä äidin kanssa, päivät vaihtuivat toiseen uima-altaalla ja ruokapöydässä sekä kello neljän teellä. Minua jaksaa aina hämmästyttää kuinka tämän sekasorron keskellä voi olla jotain niin tyyntä ja järjestäytynyttä, kuinka sen kaiken loiston takana on niin paljon kurjuutta, köyhyyttä ja nälkää, miten rahan mukana tuomat mahdollisuudet voivat jakautuakin niin epätasaisesti. Ennen minua kalvoi syyllisyys, en tiedä olenko turtunut vai ihan vaan hiljaa nyökännyt sille, että maailma on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen paikka?
Japsiravintolan herkut on jo masussa, sushi oli hyvää tälläkin kertaa.
Ilta jatkukoon haikeuden ja hiljaisuuden kera. Hyvää viikonloppua kamut!
1 kommentti:
On vaikea kuvitella mitä Kurjuuden näkeminen livenä on,kun tuo tunne oikeudenmukaisuuden jakautumisesta,, oikein, tulee päivittäin vain katsomalla,dokumentteja kehitysmaista ja tältä suomestakin,Näin kaukaa katsoen siihen ei voi edes turtua.Paha mieli tulee päivittäin
Rakkaita terveisiä täältä lumen ja pakkasen 25 astetta keskeltä tuvassa " vankina. onneksi on lämmintä ja ruokaa.Osaan iloita siitä.Iloitkaa tekin lämpimästäja toisistanne.toivoo - mummosi.
Lähetä kommentti