Paluu

Viime vuosien tapahtumat ovat kovasti olleet ajatuksissani viime päivät. Olen ajautunut lukemaan omia kirjoituksiani Kenian alkuajoilta, muistellut kuinka vuosi sitten olin valtava pallomaha ihan malttamattomana ottamaan Hippunen vastaan, fiilistellyt Mombasan hyviä puolia ja tänään eksyin kaverin linkkaamana lukemaan Namibiassa olevien vaihtareiden blogeja. 

Minulla on ikävä sitä intoa ja kaiken hämmästelyä minkä molempiin maihin asettautuminen synnytti. Olen kasvanut kyyniseksi kaikesta valittavaksi vanhaksi harakaksi :) En oikein tiedä mitä mielelle tapahtuu kun jätämme Kenian taaksemme. Mitä sitten kun ympärillä on holhoava tiukkoja sääntöjä ja normeja noudattava yhteiskunta, missä ei voi luovia tietään eteenpäin? Kenia on valtava eri kulttuurejen, kansallisuuksien ja heimojen sulatusuuni. Jokainen kulkee omaa polkuaan, kenenkään valintoihin ei pahemmin tunnuta puuttuvan, jos ne edes ketään kiinnostavatkaan. Namibia oli aika paljon tiukkapipoisempi paikka, mutta näin ekspaatin asemassa on vapaa kuin lintu tekemään omat valintansa. Niille korkeintaan nostetaan kulmia ajatellen, että tuo suomalainen on outo.

Vielä en ole rohjennut Namibian blogia lukemaan, niitä alkuajan postauksia. Voikohan niitä edes lukea tikahtumatta nauruun? Namibiassa tykkäsin niin paljon työstäni, erityisesti siitä kuinka työn kautta pääsin tutustumaan edes pienen pintaraapaisun verran normaaliin paikalliseen arkeen. Se puoli on Keniassa jäänyt täysin pimentoon. Täällä olen vain päässyt seuraamaan kuinka muut ekspaatit elävät, tuttavapiirissä on toki muutamia kenialaisia, mutta se samanlainen tuntuma paikalliseen arkieloon on jäänyt tuntemattomaksi. 

Namibia oli myös helpommin hahmotettava, väkeä oli vähemmän ja yhteiskunnan pelisäännöt olivat jokseenkin selkeät ja yksioikoiset kun taas Keniassa mikään ei ole selkeää. Ihmisiä Keniassa on paljon, eri heimoja monta kymmentä, eri kansallisuuksia useita, yhteiskunnan toimintatavat tämmöiselle Pohjolan oikeudentajulle käsittämättömät. Muistan kuinka Kenian alkuaikoina tunsin suurta tarvetta ymmärtää miten yhteiskunta täällä toimii, luin lehden joka päivä, kyselin ja yritin muodostaa kuvaani. Jossain vaiheessa vaan luovutin. Lopetin lehden lukemisen, se oli liian masentavaa. Jutut toistivat itseään, tuntui vain että koruptiouutiset pahenivat, aloin tuntea suurta inhoa koko Keniaa kohtaan. Hipun syntymän jälkeen ei tarvinnut mennä keskustaankaan. Oli helpottavaa jäädä omille kotikonnuille pyörimään, sulkea silmät kaikelta. Eilen tajusin kuinka kuplassa olen viime ajat elänytkään, kun parkkeerasin autoni Nakumatin taakse enkä aidatulle parkkikselle. Välittömästi katulapset olivat ympärilläni, anoivat rahaa ja pyysivät ostamaan hedelmiä. Oloni oli vaivautunut, en ostanut mitään, en ikinä osta (en edes tiedä miksi en ikinä osta). Mietin mielessäni, että seuraavan kerran kyllä muistan parkkeerata taas parkkipaikalle, Jouduin kohtaaman todellisuuden ja se on niin surullinen, että näköjään mieluummin jatkan silmieni sulkemista. Kammottavaa.

Mies on viikon verran työmatkalla Suomessa. Minulla on aikaa näin iltaisin, vähän liiaksikin. Kun aikaa on, niin olen ihan neuvoton. En tiedä mitä tekisin. Tai tiedän, mutta en osaa aloittaa mitään.

Ensi viikolla on suuren suuri päivä. Minun elämäni sankari täyttää kokonaisen vuoden. Uuni meni ja irtisanoi itsensä viikonloppuna, kätevästi nyt kun ei enää viitsi uutta hankkia. Mitäköhän muita kakkuja voi tehdä kuin juustokakkuja?