Peruskaura

Tässä taas tänäkin aamuna aamupalalla. Peruskauraan on tullut muutama muutos. Olemme siirtyneet sisälle syömään, on sen verran viileää etti tarvitse paeta ulos talon kuumuutta. Mukavaa sekin, että ei tarvitse kantaa tavaroita niin paljoa edestakaisin. Pitkän pitkän ruisleipäjakson jälkeen on pakastin tyhjentynyt niin, että muutama pala on enää jäljellä.

Meidän pieni mies kieltäytyy puurosta täysin. Aamuisin on tarjolla leipää ja jugurttia. Maustamaton jugurtti maistuu, tänään mukana on passionia.

Edelleen vaan pakotan itseni keskittymään arkeen. Huomaan haalivani tekemistä ja tapaamisia, ei tarvitse pysähtyä, ei jää aikaa murehtia tulevaa. Elämä pätkätyöläisen kumppanina on välillä raastavaa, mutta sitten taas parhaimmilaan niin hyvää ja täynnä mahdollisuuksia.

Hallinta.

Se tunne, kun kuvittelee hallitsevansa elämäänsä pienten arkisten asioiden kautta. Dippadai, syödään tässä aamupalaa niin kuin aina. Jaahas, mennään nurmelle kävelylle, heitellään Maralle samalla palloa. Käydään lempikahvilassa lounalla. Kiirehditään jumppaan.

Yhtään ei jyskytä takaraivossa, että oikeasti mun olisi pitänyt pakata jo. Oikeasti mun pitäisi olla jo löytänyt ostajat kaikelle minkä aion myydä tai ihan oikeasti mun olisi pitänyt jo edes tehdä se myynti-ilmoitus valmiiksi.

Tänään aloitetaan kuitenkin jo jostain. Vuokranantajan sihteeri tulee tekemään inventaarion.

Lohduttaudun myös sillä, että tätä toukokuun alusta alkanutta piinaa ei voi olla kuin maksimissaan 13 päivää jäljellä. Ja niin kuin kamut sanovat täällä, että ajattelepa sitä miten onnekasta on ettei lapsi ole vielä kouluiässä. Niinpä niin.

Nyt tosiaan on jo kiirehdittävä jumppaan.

Mukavaa juhannusviikkoa!

Sanaton

Kaksi viikkoa ja tämän pitäisi olla tässä. Aika sanoa kwaheri Mombasa = näkemiin Mombasa. Nimenomaan tämän pitäisi olla tässä. Tulevasta ei ole tietoa. En tiedä josko kahden viikon päästä istun tällä penkillä aamulla ensimmäisen asiakkaan jälkeen vai olenko matkalla jonnekin.

Tämä tilanne aiheuttaa aika paljon ahdistusta (lievästi ilmaistuna), todella paljon kinaa ja sanaharkkaa miehen kanssa, epätoivoa ja tiuskimista, yhtäkkisiä itkuja ja kaiken kamaluuden keskellä on kovin keskeneräinen olo. Minusta on tärkeää jättää hyvästejä, vaikeaa se on, etenkin ihmisten kesken. Minulla on myös tapana hyvästellä mielessäni paikkoja, tilanteita, harrastuksia. Kun en tiedä tulevasta, en osaa myöskään heittäytyä hyvästelytuulelle.

Meitä on neljä eri perhettä jättämässä Mombasan samaan aikaan. Ne kolme muuta ovat tienneet tulevan kotipaikkansa jo joitain kuukausia. Olen vierestä seurannut kuinka he järjestävät elämiään jo uuteen paikkaan. Välillä helpottuneena ja välillä kateellisena. Tieto lisää tuskaa tässäkin aina välillä.

Kun elämä on auki, on pakko pysähtyä pienten asioiden äärelle. Iloittava pienen ihmisen ihmetyksistä, arvostettava sitä, että mies on taas vihdoin kotona ja nukkuu siinä vieressä, että koirat yhä edelleen joka kerta nähdessään heiluttavat häntäänsä, että meitä ajatellaan siellä kaukana.

Ajatus

Tuttu juttu tuli vastaan viime kesän Tukholman reissulla. Liehui ylväänä lipussa. Nappasin kuvan kännykkääni ja siitä asti se on etusivulla komeillut. Aika monessa kiperässä tilanteessa saanut kaivamaan käsiini ja tuijottamaan kännykän ruutua, muutaman kerran jopa muuttamaan käytöstäni.

Suomennettuna Gandhin ajatus kuuluu jotakuinkin näin: Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.

Meidän ihanalla kummitytölle haluan näin ylevien ajatusten saattelemana toivottaa mitä parhainta ensimmäistä syntymäpäivää! Voi, että olisi hienoa olla siellä näkemässä sinut nyt!

Vapaa kalenteri

Kesäkuun alku ja suht vapaa kalenteri. Eikö se niin mene? Menee ainakin tällä viikolla täällä. Yleensä vietän aamupäiväni tässä huoneessa. Tällä viikolla vaan kaksi.

Tosin just nyt pitäisi väsätä kasaan kaksi rotator cuffin treeniohjelmaa. Ajattelin kuitenkin nopeasti laittaa blogin puolelle tämän viehättävän kotikutoisen kuvan tästä aamupäivähuoneesta.

Minä niin haluan selkeän kodin ja yksiväriset lattiat. Kuva ei kerro koko totuutta, kiitos seepian. Oikeasti seinät ovat keltaiset, hyllyköt seinällä tummemman keltaoranssit. Lattia tunkkaisen "marmorinen". Huonekalut niin suuria ettei niitä purkamatta saa pois huoneesta.

Synttärihumua

Olihan meillä kekkerit! 17 lasta tulivat kaikki paikalle ja vielä muutama muukin.

Vesisade hieman yllätti ja ei auttanut kuin siirtyä terassin suojaan.

Itse sankari ja vieraansa.

Kakku oli oikein hyvää. Banaanimansikkatäytteellä ja mascarponevaahtokuorrutuksella.

Maistui.

Oikein mukavien juhlien jälkeen Veikko intoutui vielä lepertelemään ja halailemaan ihanaista tyttöä.

Mun jalkoja pakottaa. Desibelit nousi aika korkealle juhlinnan tuoksinassa. Pieni mies simahti sänkyynsä. Vanhemmat oikaisee olohuoneen sohville modern familya katsomaan.

Mun yksivuotias

Siitä on aika tarkalleen vuosi ja muutama tunti, kun sain tuon elämäni rakkaimman aarteen syliini. Siinä me ihmeteltiin toisiamme, Hippunen oli heti kuin kuuluisi siihen rinnalleni ja niinhän hän kuuluikin. Vielä tänäänkin toinen tuhisi ihan samalla tavalla sylissäni kuin silloin vuosi sitten, nenää himppusen nyrpistäen ja ylähuuli samalla törröttäen.

Katselin eilen kuvia vuoden takaa. Kuinka Hippu nukkui kapealla pedillä vieressäni. Muistan kuinka äitini ja miehensä kauhulla katsoivat ja huolehtivat, että kuinka vauva on niin reunalla, tippumisvaara näytti kai hälyttävän korkealle. Tänään se tippumisvaara on täyttä totta. Vuosi sitten Hippu vain tuhisi ja miukui, hieman huitoi käsillään, mutta ei liikkunut mihinkään. Tänään sekin on täysin toisin. Minäkin katsoin hieman kauhistuneena niitä kuvia sängyn reunalla nukkuvasta vauvasta, en silloin vielä tiennyt kuinka vikkelästi yksi päivä vauvani liikkuisi.

Mistä tuon pienen miehen energia kumpuaa? Se uteliaisuus, välittömyys ja tutkimisen palo ovat aivan omaa luokkaansa. Jalat vie alvariinsa jonnekin, kädet käy kiivasta tahtia ja suu papattaa tauotta. Edelleen pysähdyn aika usein vain ihastelemaan Hippua, ihastelen loputtomasti.

Vuoden voisi jakaa ainakin kolmeen eri jaksoon.

Ensimmäinen oli kaikista huuruisin, ihmeellisin ja silti niin luonnollinen. Ensimmäiset kolme kuukautta Hippunen lähinnä vain söi ja nukkui. Välillä hieman raotti silmiään ja tarkasteli maailmaa. Elämä meni kuitenkin pitkälle kolmen tunnin sykleissä. Kolme tuntia unta sitten maitoa sekä hoivaamista ja taas unille.

Toinen jakso oli pitkä, neljästä kuukaudesta yhdentoista kuukauden ikään. Kasvu ja kehitys kiihkeimmillään. Pitkäksi sen teki väsymys. Nukkumattomuus vie mielen jonnekin missä millään muulla kuin kahvikupilla ja selvitymisellä ei ole väliä.

Kolmas jakso on tässä ja nyt. Pojan alettua nukkumaan öisin ja päivisin päiväunia on elämämme muuttunut parempaan. Selväpäisenä on niin paljon helpompi olla. Hippunen on hyväntuulinen, minä olen hyväntuulinen. Minä olen hyväntuulinen, Hippunen on hyväntuulinen. Yksinkertaista ja toimivaa.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että pääsen ihan aitiopaikalta seuraamaan kuinka pieni mieheni kasvaa, leikkii palikoillaan, työntää itsensä jokaiseen rakoon, varovasti asettaa askeliaan rappusissa, juo ahnaasti isoin kulauksin vettä ja tuntee pohjatonta kiinnostusta vesipulloihin, riepottelee Marttia ja aina välillä kapsahtaa kaulaani suu ammosen auki suukolle. (halailu on ihan uusi juttu, rakastan.)

Tänään on juhlittu perheen kesken, juteltu lähes kaikkien mummojen ja ukkejen sekä yhden tädin kanssa skypen välityksellä. Huomenna laskujeni mukaan pihalla tepastelee 17 lapsen töppöset, mahtaa tulla hulvaton iltapäivä.

Mun mielestä suhteellisen tavoiteltava olotila elämässä on se, että tuntee juuri sillä hetkellä elävänsä parasta aikaansa. Tänään on hyvä päivä elää parasta elämäänsä.

Matkustustreenit

Mies matkusti ilmeisen rankan työviikon jälkeen koko viime yön takaisin kotia. Matkaltaan toi Hildalle uuden kuljetuskopin, kun edellinen oli hitusen liian pieni.

Turhia aikailematta otettiin kopit heti käyttöön. Koirat menee molemmat ilman ongelmia sisälle häkkeihinsä. Namibiasta Keniaan matkustaessa totuttelu vei hieman aikaa, mutta muutamassa päivässä molemmat alkoivat nukkua omissa kopeissaan.

Missään vaiheessa koiria ei olla pakotettu koppeihin. Herkkupaloja vaan sisälle ja paljon kehuja. Koirat sai molemmat ihan omalla aikataulullaan hyväksyä koppinsa ja viettää niissä aikaa niin paljon kuin halusivat. Lopulta Namibiassa koirat alkoivat nukkua kopeissaan myös yöt, kattokin oli paikoillaan, luukku vain auki. Taidettiin me ihan pitää luukkujakin pieniä aikoja kiinni päiväsaikaan.

Ilmeisesti mitään traumoja viime lentomatkoista ei ole, koska mitään empimistä ei kummastakaan koirasta huomannut. Hyvä niin.

Alku on taas pehmeä. Patjat on asetettu molemmille koppeihin ja kopit makkariin ilman kattoja (kuvissa ollaan olkkarissa vielä). Koirat saa nukkua niin siihen asti kunnes Mombasassa ollaan.

Hildan uuden kuljetuskopin pahvilaatikko päätyi Hipulle majaksi. Pieni mies on tohottanut koko päivän, hymy oli korviin asti, kun toinen ymmärsi isän tulleen takaisin kotia.

Äsken kun olin Hippusta yöunille laittamassa tajusin, että nyt on niin sanotusti tokavika ilta, kun vauvaa laitan unille. Tiistaina sylissä lymyilee vauvan tittelistä luopuva taapero. Mun pieni ihanuus. Ikiliikkuja, suu käy nykyään samaan tahtiin kun töppöset vie eteenpäin. Mun pieni ihanuus.

Saalis

Jihaa! Olen oikein tyytyväinen päivän saaliiseen. Kannatti hikoilla. Olisin hitusen kyllä toivonut, että olisin voinut hankkia muutaman samanlaisen korin, mutta kaikki on aina niin uniikkia, että! Monelle kauppiaalle on myös taloudellinen mahdottomuus pitää varastossa paljoa tavaraa.

Nämä korit ovat siis ihan ehtaa käsityötä ja luonnontuotetta. Ruskeahko kori on baobab-puusta tehty. Jopa nuo värit ovat baobabbia. Sen lehdistä, hedelmästä, rungosta ja oksista. Toinen kori on taas "shissa"-jotain kasvia. Semmoista ananaspuskan näköistä kasvia. Siitä materiaalista tehdään täällä paljon juttuja.

Mahongista valmistettuja astioita, tarjoiluvateja. Ihan vaan rehdisti kenkälankilla värjättyjä. En sitten tiedä kuinka uskaltaa mitään syötävää noihin tarjolle laittaa. Myyjän mukaan kaikki kuiva ruoka on ihan ok.

Olen vähän turhan paljon innostunut koreista. Olen tässä muutaman viikon aikana hankkinut kymmenen uutta koria.

Nämäkin korit ovat shissasta tehtyjä. En tosiaan tiedä edes miten tuo kasvin nimi kirjoitetaan. Paljon aina vaan ässä suhisee, kun sen nimen kuulee.

Nuo ruskeat pikkukipposet haaveilen asettelevani yöpöydälle, kylppäriin ja ehkä joskus jopa työpöydälle. Niihin sitten aina asettelesin kauniisti koruni, kun ne riisun (as if!). Mun korut on aina kaikkialla. Parhaillaan kukkaropussukan pohjalla killuu yhdet korvikset, hoitolaukun yhdessä taskussa toiset, olen tosi huono pitämään korviksia. Ne jotenkin tuntuu liikaa.

Pieni mies tuntee asettelun salat ilmeisesti paremmin kuin minä. On nämä mun pojat Hippu ja Martti semmoisia kylkitakiaisia ettei tosi. Aina vierellä. Onneahan se on.

Hippu on tällä viikolla ensimmäistä kertaa osoittanut merkkejä siitä, että äidin seurassa pitäisi vaan olla. Hirmuinen parku alkaa jos jätän Hipun meidän kodinhoitajan kanssa.

Mutta siis, eikö ollut ihan hyvä saalis? Tekisi melkein mieli pistää arvonta pystyyn. Että kuka arvaisi lähemmäksi mitä nuo kaikki yhteensä maksoi? Minä tykkään reiluista hinnoista, vihaan yliampuvia hintapyyntöjä ihan yhtä paljon kuin toisen hädällä ratsastavia pilkkahintoja. Hinnoittelu on silti vaikeaa. Itse pitää vaan aina käytännössä päättää mitä haluaa tuotteesta maksaa, myyjillä ei usein ole varaa olla ottamatta maksua vastaan, vaikka voitto olisi vain 10 senttiä tai ei voittoa ollenkaan.

Mombasa Old Town

Ostoksille olisi tarkoitus lähteä huomenna. Yksi tuttu lähtee oppaaksi, näyttämään parhaat paikat. 

Ei siis auta kuin ajaa halki keskustan, päätyä haiseville kaduille ja pieniin piskuisiin kauppoihin, joista voi kuulema tehdä uskomattomia löytöjä. Koreja, laukkuja ja mattoja.

Muistaako joku, kun joskus aikoja sitten kerroin kuinka Mombasassa tuli maalata kaikki talot valkoisiksi ja jo ennestään valkoiset talot uudestaan, jotta kaupunkikuva olisi edes himpun siistimpi? En tiedä mikä logiikka yllä olevan kuvan maalaustalkoissa on ollut. Loppuiko maali, rahat vai mitä?

Vanhassa kaupungissa on oma viehätyksensä, harmillista vain että tämä vanha kaupunki on todella likainen, vessajätteet ovat usein kadulla ja kaikki on enemmän kuin ihanasti rempallaan.

Huomisaamuna siis pitkät housut ja lyhythihainen t-paita päällä, asenne kohdillaan ja rahat taskussa ostoksille! Näyttääkö tää jonkun mielestä unelmien shoppailupaikalta?