Mun yksivuotias

Siitä on aika tarkalleen vuosi ja muutama tunti, kun sain tuon elämäni rakkaimman aarteen syliini. Siinä me ihmeteltiin toisiamme, Hippunen oli heti kuin kuuluisi siihen rinnalleni ja niinhän hän kuuluikin. Vielä tänäänkin toinen tuhisi ihan samalla tavalla sylissäni kuin silloin vuosi sitten, nenää himppusen nyrpistäen ja ylähuuli samalla törröttäen.

Katselin eilen kuvia vuoden takaa. Kuinka Hippu nukkui kapealla pedillä vieressäni. Muistan kuinka äitini ja miehensä kauhulla katsoivat ja huolehtivat, että kuinka vauva on niin reunalla, tippumisvaara näytti kai hälyttävän korkealle. Tänään se tippumisvaara on täyttä totta. Vuosi sitten Hippu vain tuhisi ja miukui, hieman huitoi käsillään, mutta ei liikkunut mihinkään. Tänään sekin on täysin toisin. Minäkin katsoin hieman kauhistuneena niitä kuvia sängyn reunalla nukkuvasta vauvasta, en silloin vielä tiennyt kuinka vikkelästi yksi päivä vauvani liikkuisi.

Mistä tuon pienen miehen energia kumpuaa? Se uteliaisuus, välittömyys ja tutkimisen palo ovat aivan omaa luokkaansa. Jalat vie alvariinsa jonnekin, kädet käy kiivasta tahtia ja suu papattaa tauotta. Edelleen pysähdyn aika usein vain ihastelemaan Hippua, ihastelen loputtomasti.

Vuoden voisi jakaa ainakin kolmeen eri jaksoon.

Ensimmäinen oli kaikista huuruisin, ihmeellisin ja silti niin luonnollinen. Ensimmäiset kolme kuukautta Hippunen lähinnä vain söi ja nukkui. Välillä hieman raotti silmiään ja tarkasteli maailmaa. Elämä meni kuitenkin pitkälle kolmen tunnin sykleissä. Kolme tuntia unta sitten maitoa sekä hoivaamista ja taas unille.

Toinen jakso oli pitkä, neljästä kuukaudesta yhdentoista kuukauden ikään. Kasvu ja kehitys kiihkeimmillään. Pitkäksi sen teki väsymys. Nukkumattomuus vie mielen jonnekin missä millään muulla kuin kahvikupilla ja selvitymisellä ei ole väliä.

Kolmas jakso on tässä ja nyt. Pojan alettua nukkumaan öisin ja päivisin päiväunia on elämämme muuttunut parempaan. Selväpäisenä on niin paljon helpompi olla. Hippunen on hyväntuulinen, minä olen hyväntuulinen. Minä olen hyväntuulinen, Hippunen on hyväntuulinen. Yksinkertaista ja toimivaa.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että pääsen ihan aitiopaikalta seuraamaan kuinka pieni mieheni kasvaa, leikkii palikoillaan, työntää itsensä jokaiseen rakoon, varovasti asettaa askeliaan rappusissa, juo ahnaasti isoin kulauksin vettä ja tuntee pohjatonta kiinnostusta vesipulloihin, riepottelee Marttia ja aina välillä kapsahtaa kaulaani suu ammosen auki suukolle. (halailu on ihan uusi juttu, rakastan.)

Tänään on juhlittu perheen kesken, juteltu lähes kaikkien mummojen ja ukkejen sekä yhden tädin kanssa skypen välityksellä. Huomenna laskujeni mukaan pihalla tepastelee 17 lapsen töppöset, mahtaa tulla hulvaton iltapäivä.

Mun mielestä suhteellisen tavoiteltava olotila elämässä on se, että tuntee juuri sillä hetkellä elävänsä parasta aikaansa. Tänään on hyvä päivä elää parasta elämäänsä.