Koirat. Jos Keniassa ihmiset suhtautuivat kauhunsekaisin tunnelmin koiriimme niin Suomessa koirat saavat lähes aina ihailevia katseita osakseen. Tämä katse tavallaan paljastaa paljon. Keniassa koiran huomattuaan henkilö x katsoo minua, koiran omistajaa, kauhistunein silmin, tervehtii tietenkin. Suomessa katse pysyy tiukasti koirassa, omistajaa ei huomioida.
Mikä siinä on, että sanoja anteeksi, voisitko siirtyä On mahdotonta lausua? Useamman kerran olen tuntenut selässäni murhaavan katseen niin kaupassa kuin kadulla. Miten minä voin tietää, että siinä takana on joku kurkottamassa sitä samaa fetajuustoa kuin minä ellen satu katsomaan taakseni ja näkemään närkästynyttä katsetta? Kasvaako minulle ajan kanssa silmät takaraivoon täällä Suomessa? Kadulla taas pyöräilijät tuntuvat olevan todella estyneitä käyttämään soittokelloa, poljetaan vauhdilla niskaan hengittämään ja sitten tasapainoillaan tyhjää polkien selän takana kunnes kuulen ähinän ja tajuan väistyä.
Vaatetus. Oi miksi niitä pakaroita pitää vilauttaa koko ajan? Miksi miehet kulkee ilman paitaa julkisilla paikoilla? (Omanihan riisui mombasassa paidan välittömästi kotiin saavuttua, joten ei ehkä ole minun osani arvostella tätä.) Kahdessa vuodessa tottui nopeasti konservatiiviseen pukeutumiseen, vilauttelijat olivat lähes poikkeuksetta prostituoituja, nyt kauhistelen suomalaisia naisia ja alati vilkkuvia pakaroita.
Liikenne. Oi ja uuh, miten se voi olla niin sujuvaa? Tilaa on joka suuntaan, tiet ovat siloisia ja kuskit silti niin äkäisiä. Ainiin, eikö handsfreetä käytetä enää? Tuntuu kuin joka toinen kuski puhuisi puhelimeen.
Olen suorastaan hurmostilassa astianpesukoneesta, pienestä kodista ja raikkaasta ilmasta. Ra-kas-tan aamukävelyitä koirien kanssa, aamukastetta nurmella, kirkasta auringonpaistetta ja silti huurustuvaa hengitystä. Tänäkin aamuna ihmettelin, että miten voi olla näin kylmä.
Arki on erilaista, monellakin tapaa. Mies on tuossa vierellä ollut jo pian kuukauden päivät. Loma loppuu pian ja uusi elo alkaa syyskuun alussa. Ihan täällä Suomessa. Me jäämme tänne. Päätös on tuntunut hyvältä. Tohinalla on alkanut kaiken järjestäminen. Lapsi neuvolajärjestelmään, paperiasiat kuntoon, työmarkkinoiden ja koulutuksien tarkkailu, remontin suunnittelu ja mitä muuta. Muskari ja taaperotanssi.
Aktivoimista odottaa sosiaalinen elämä, ihan vain tässä pienessä perhepiirissä on oltu vanhempia tavaten. Kamut siis, soitelkaa! Ihan olen ollut pää puskassa, mutta eiköhän tämä tästä.
Blogin tulevaisuus odottaa vielä muotoutumistaan. Katsotaan miten käy.
4 kommenttia:
Suomi kuulostaa hyvalta!! Kylla sielta paasee uudestaan pois, jos joskus myohemmin tarvii.
Jatka blogia ja kirjoita paluumuuttajan havainnoista. Ton puolialastomana kulkemisen allekirjoitan taysin, en tajua miten ne kehtaa :D
Suomi jee! Hyvä että tuntuu hyvältä päätökseltä. Musta oli Ugandan jälkeen toisaalta rentouttavaa, että epäkonservatiiviseen pukeutumiseen ei kiinnitetty huomiota, vaikka en tod. siis näe syytä että pitäis puolialastomana kulkea. Heh, tuli mieleen, että mun äidin mies taisi traumatisoitua silloin aikanaan siellä meillä käytyään kun se tajus ihmisten hihittelevän sille sen takia että sillä oli liian lyhyet shortsit :)
Suomen liikenne on ihanaa!
Hei, Jenni
Ihanaa, että olet taas kotosuomessa.
Me Paimiossa muistamme ja kaipaamme Sinua -muistathan vielä "pientä ryhmääsi" täällä.Pakko kysyä noita työasioitakin siis... vaikka eivät taida olla vielä ajankohtaisia??
Merja
Emppa - juu, kyllä kirjoittelu jatkuu varmasti jollain tapaa. Suomessa on kyllä vaan niin paljon hyvää, että on vaikea tajuta mistä se paha kumpuaa.
Ansku - jep, itsekin olen aika höveli oman pukeutumisen suhteen, mutta silti silmä vierastaa paljasta pintaa julkisilla paikoilla, vaan eikö liene tähän totu ihan pian.
Merja - tosi kiva lukea, että siellä vielä ollaan. Kävin eilen just siellä tapaamassa "entistä" pomoa, katsellaan mitä tässä viriää. Terveisiä!
Lähetä kommentti