Uskaltaisikohan sitä?

Jos taas kokeilisi, tositarkoituksella, että saisiko sitä itsestään kiinni niin, että kirjoittaisi blogia. Olen tehnyt muutaman harharetken muille maille kirjoittamaan, turhauduttuani poistanut juttuni ja palannut taas tilaan missä ei kirjoiteta vaan mennään sumussa ja suhinassa päivästä toiseen.

Paljon on tapahtunut sitten tammikuun. Hipusta tuli isoveli pikkuveljelleen tarkalleen puolivälissä syyskuuta. Pienin tulokas on reilu viisiviikkoinen poikanen. Siinä suurin kuuluminen. Toiseksi suurin on oltava se, että viime kevät oli kamala, raskas kuin mikä pääkopalle, Suomeen palaaminen on ollut kamalaa. Ei tämä ollutkaan sellaista ihanaa palaamista perheen, kavereiden ja ystävien luo vaan jotensakin aika yksinäinen matka. Kesä tuli, apu löytyi ja mieli kirkastui. Pienen pienin töpöaskelin on tässä mielen kanssa vaellettu eteenpäin.

Kulunut vuosi on kaikessa raskaudessaan ollut myös mahtava. Työrintamalla meni hyvin, yhä vaan voin olla varma siitä, että minulla on maailman mukavimmat asiakkaat, paras pomo ja paljon opittavaa ja intoa jäljellä.

Hippu on kasvanut puhuvaksi lapseksi, jolla on todentotta omat ajatukset, oma tahto, omat kiinnostuksen kohteet ja uskomaton halu touhuta. Minua aina huvittaa lukea pienten lasten äitien blogeista kuinka on vietetty rentoa löhöilypäiväää lasten kanssa. Miten se tehdään? Ei meidän kotona ole ikänä rauhallista saatika hiljaista hetkeä. Touhua ja energiaa on koko maailmalle. Illalla Hipun mentyä nukkumaan kaadumme miehen kanssa rättipoikkiväsyneenä ja kaikkensa antaneena sohvalle. Silti kaikesta väsymyksestä huolimatta on tämä niin rakasta ja parasta.

Juuri nyt mielessä on monen monta asiaa, mistä haluaisin kirjoittaa. Muistankohan niitä enää ensi kerralla? Pää on pehmeää höttöä ja muistini jossain krokotiilin ja strutsin välimaastossa.