Jogoo na maharamia = kukko ja merirosvo

Kuinkas siinä sitten kävikään? Edellisen blogipostauksen lähetettyäni laitoin Maran fleksin päähän ja lähdin tutustumaan naapurin koiraan ja siipikarjaan. Viaton Mara otti rauhassa hihnan päässä ja antoi siipikarjan olla rauhassa, kohteliaasti tutustui naapurin narttukoiraan, joka on Maraa huomattavasti suurempi. Hildan kanssa tein saman reissun, hihnan päässä Hilda on rohkeampi kuin ilman hihnaa. Hilda syöksyi täyttä päätä hampaat edellä naapurin koiran Luckyn kimppuun. Hienosti alkoi tuttavuus. Otin sitten Hildan uudestaan hihnan päässä ulos, koska pelkäsin kukon ja kanan puolesta, päästin Maran irti pihalle. Virhe. Martti juoksi suoraan kukon kimppuun. Martin perässä juoksin minä Hildan kanssa ja paikan neljä miespuolista työntekijää. Höyhenet pöllysi, kun Martti kuritti juoksevaa kukkoa, kana lähti lentoon ja lensi naapurin pihalle suojaan. Loistavaa. Miehet kertoivat, että Lucky osaa totella ei -käskyä, mutta minun koirani ilmeisesti eivät. Tunnustin sen tosiasian. Intialainen mama tuli takaisin, kerroin asiasta ja siipikarja poistettiin pihalta. Nyt minulla taitaa olla muutama vihamies. Voi Mara, minkä menit tekemään ja voi minä, missä kasvattajana epäonnistuin.

Loppupäivä meni siis kaltereiden takana, mutta tänään ilo on otettu takaisin, koska siipikarja on tosiaan poissa. Hilda ja Lucky kiertää toisensa kaukaa. Lucky yrittää hienovaraisesti lähestyä Maraa, mutta Mara säikäyttää Luckyn joka kerta innostumalla vähän liikaa.

Olen täällä blogin puolella aiemmin arponut kahden talon välillä, jupin ja hipin. Jupille kävi huonosti, viime hetkellä sopimus peruuntui tai eihän sitä koskaan edes tehty koirien takia. Hippi paljastui vähemmän hipiksi, kun useiden eri lähteiden mukaan talo kuuluu merirosvoille. Ylpeys eikä oikeudenmukaisuus anna periksi muuttaa merirosvon taloon. Agentti väittää talon kuuluvan yritykselle, josta kukaan ei tiedä mitään. Agentti ei myöskäään meinannut suostua kertomaan kuka talon omistaa. Joka tapauksessa eilen mielen valtasi taas epätoivo, onneksi en mennyt aparaattiostoksille. Olimme taasen asunnottomia.

Kaikista raivostuttavinta tilanteessa on epätoivoisuus ja se mihin kaikkeen se johtaa. Suhaamme epämääräisten agenttien perässä, toivoen onnenpotkua, haaveillen talosta, jossa vessa toimisi ilman torakoiden läsnäoloa. Joten eilen illalla lähdimme taas yhden agentin matkaan katsomaan taloa, talo oli kaunis ja varsin persoonallinen, seinät rapatut ja valkoiset, pihalla uima-allas ja paljon puita. Emme vain mitenkään voi odottaa kesäkuun alkuun talon vapautumista enkä ikinä usko, että talon omistaja suostuisi remppaamaan kylpyhuoneet. Aamulla menimme kuitenkin katsomaan taloa uudestaan, päivänvalossa. Kukaan ei avannut porttia eikä agentti ilmaantunut paikalle. Luovutimme. Pohjamuta, sakeimmista sakein tuli vastaan.

Mies kysyi siinä vaiheessa, että olisiko kiva mennä Swakopin Village Cafeen aamupalalle, kävimme läpi kaikki Namibian lempparikahvilat ja ihmettelimme miten tilanne Mombasassa on kohdallamme mennyt niin vaikeaksi.

Päädyimme Mombasaan aamupalalle, vanhan saksalaisen naisen kahvilaan. Ruisleipä lohdutti lämpimänä paperipussissa, katse kiinnittyi ilmoitustaululle, viiden makuuhuoneen talo omalla tontilla, hinta puolet siitä mitä normaalisti pyydetään. Soitin heti. Menimme katsomaan taloa samantien. Miehet olivat remontoimassa, talo oli siisti, pihaa tarpeeksi koirille temmeltää, kauniita huonekaluja ja mikä parasta unkarilainen vuokraisäntä, ilman välikäsiä.

Mieleen muistui heti mitä kenialainen ystävämme oli meille juuri vappuna sanonut. Sopivan kodin löytyessä pitää sukeltaa syvälle pohjaan, joutua täydelliseen epätoivoon, pettyä, pettyä, pettyä ja vasta sitten koti löytyy. Toivon niin, että epätoivomme on ollut jo tarpeeksi suurta. Toivon niin, että nyt tärppäisi. Toivokaa tekin.