En muista onko maanantai aiheuttanut minulle silloin joskus ennen muuttoa Suomesta sen enempää ahdistusta. Nykyään ainakin tykkään, uuden alku, uusi mahdollisuus. Tänään mielessä kuplii. Poreilee hyvällä tavalla, monen monta ideaa, kiitollisiakin ajatuksia.
Viime viikkoja on varjostanut väsymys, kokonaisvaltainen. Pää on ollut ihan kohmeessa, kroppa nuutunut, silmien alla mustat pussit ja käteen kiinni kasvanut kahvimuki eiku vauva. Joka tapauksessa nyt olen alkanut ymmärtämään sitä puhetta vauvavuoden raskaudesta. Onhan tämä niin helkutan raskasta, kun ei tuo Hippunen nuku. Tai nukkuu se pienissä pätkissä. Päivisin puolen tunnin unia ja öisin katkonaisesti, heräten välillä kymmenenkin kertaa. Syitä on haettu ja apua on saatu moneltakin taholta, kiitos siitä! Muutama viime yö on mennyt lupaavasti muutamalla heräämisellä. Voi sitä autuuden tunnetta, kun saa nukkua kolme tuntia heräämättä. Itse ajattelen, että suurin syy huonolla nukkumiselle on vatsavaivat, hampaat ja se kun ollaan oltu ihan liikaa reissussa. Marraskuun alulle suunniteltu lomamatka on peruttu. Nyt pysytään kotona ja nukutaan. Ja odotetaan Hipun isovanhempia joululle ja tammikuulle. Autuaaksi tekee nimittäin myös se, että seuraa perheistä on tiedossa kuukaudeksi, auttavia käsiä ja tietotaitoa, ikuisuuden kestäviä hermoja, koska kyseessä on lapsenlapsi.
Meidän pieni mies on kehittynyt kuukauden sisällä ihan valtavan paljon. Hippu on ihan mukana jutuissa, seuraa aktiivisesti ja ottaa jo kontaktia koiriinkin, vetää korvista ja viiksikarvoista. Kumpaakaan koiraa se ei vielä ole haitannut, pikemminkin ne tuntuvat tulevan ihan tarkoituksella kuonon kanssa lähelle. Koirat eivät vieläkään lähesty Hippua ellen minä tai mies ole siinä vieressä. Vieraiden kohdalla on pientä suojelua havaittavissa, koirat seuraavat hyvin tarkasti mitä vieraat puuhaavat ja muutaman kerran Mara on työntänyt itsensä vauvan ja vieraan väliin, ihan silleen ystävälliseen sävyyn häntä heiluen. Hippunen on jo ehkä kolme viikkoa kääntynyt sujuvasti selältä vatsalleen ja muutaman kerran takas selälleen, istumaan on kova hinku ja suu pysyy tyytyväisellä hymyllä, kun Hipun auttaa istumaan. Vatsallaan ollessa peppua heilutellaan kovasti ja nostetaan ylös. Ihan pian tuo poikanen alkaa kyllä liikkua.
Paino on pysynyt aika samana jo jonkin aikaa, ihan vähän vain nousten. Kunnioitettavat mitat ovat nimittäin jo 8,7kg ja 70 cm. Ikää tänään on 4,5 kuukautta. Muutakin kuin maitoa on Hippunen maistellut muutaman viikon ajan. Kaikki tuntuu maistuvan, banaani, luumu ja mango hedelmistä. Peruna, porkkana, kurpitsa ja kesäkurpitsa katoavat suuhun hetkessä. Hippunen osallistuu kovasti syömiseen, miehelle se sotku on aika kova paikka ja minusta se taas on hauskaa. Odotan innolla, että saamme syöttötuolin jostain ja Hippu pääsee ihan oikeasti pöydän ääreen syömään.
Tietääkö sen jostain kun hampaita on tulossa? Onko siihen joku varma merkki? Olevinaan tunnen kuinka ikenien alta tuntuu jo terävät pikkuhampaat niin ala -kuin yläleuassa, viime ilta meni nyrkkiä epätoivoisesti suuhun sovittaessa kunnes tajuttiin antaa purulelu, joka helpotti oloa nopeasti.
Elämäni on siis ihan vauvaa, hyvä niin. Niin kai sen pitääkin olla. Vaikka siis kaikki kommunikointi ja toisten ihmisten kuulumiset ovat alkaneet kiinnostaa ihan vietävästi, lyhyetkin ajatuspaot vauvamaailmasta tuntuu niin hyvältä ja saa jaksamaan uudella energialla, toisaalta en itse ole panostanut yhtään sosialisoimiseen, aloitekyvyttömyys vaivaa big time.
Vauvamaailmaa on alkanut sekoittaa työ. Minun työ, ihan omassa ammatissani. Ihan mahtavaa. Yhden kuntoutujan voimin, intensiivisen kuntoutuksen voimin. Mielessä kuplii monia ideoita nimenomaan työhön liittyen. Muutama asiakas kerrallaan, miksei jos aikataulut saa vain kaikille sopiviksi?
Olen myös antanut itselleni luvan tehdä tästä kodistamme viihtyisämmän. Makuuhuoneemme on talon ainut huone missä oikeastaan terassin lisäksi viihdyn. Miksi pitää kamalaa mattoa lattialla, kun joka kerta kun sen näkee tulee hieman negatiivinen olo? Olen ennen ajatellut etten voi olla niin pikkumainen, että annan mokomien leopardipilkkujen haitata olemistani, mutta kun taidan olla. Vihaan noita hemmetin isoja eläinkuoseja mitä tämä talo on pullollaan mattojen muodossa. Ongelmana on vain ollut se, että mitä siihen maton tilalle laittaisi. Nakumatt ei tarjoa tähän ratkaisua. (Nakumatt = kenialainen supermarketti.)
Vaunuista alkoi just kuulua pientä kissan vininää, mikä voimistuu ihan just. Pitää mennä.
ps. vastatkaa sivupalkin kyselyyn. poliisi valvoo. eilen 180 lukijasta vain alle 20 painoi nappia, grrr.
3 kommenttia:
Käskystä! Menin heti ja äänestin. Ilmottaudun samalla; Lausannesta terkut, tällä fanitetaan isosti teidän koiria. Kiva lukea arjesta ihan vieraalla mantereella, kiitos että kirjoitat!
Hippu kuulostaa menevältä kaverilta :) Toivoin lisää vauvajuttuja (ehkei pitäis, koska vauvakuume vaivaa!) ja Kenia-juttuja, mutta jostain syystä tuo rekisteröi mun vastaukset ihan päinvastaisiksi. Äänestin siis vielä toistamiseen, eli kaiketi kaikkia neljää. Mutta siis oikeastaan ihan mielelläni luen mitä vain :)
Ginger - koirafanitus jee! Ne kyllä ansaitsee sen ihan täysin, ovat niin lystikkäitä kavereita. Terveisiä Lausanneen, yritin jäljittää sinua, mutta en löytänyt ainakaan mitään updatettua blogia, onko sellaista?
Anna - hyvin toimittu! Minua kiinnostaa tietää mikä lukijakuntaa kiinnostaa, kauhulla huomaan että Kenia ja Mombasa on vetämässä pisimmän korren, pitänee alkaa taas innostua etsimään jotain mielenkiintoista tietoa.
Lähetä kommentti