Minun pää jaksaa niin kauan kun kroppa jaksaa. Kun kroppa saa työtä niin mieli tyyntyy, tulee tilaa ajatella ja löytää ne ratkaisevat mittakaavat itselleen. Silloin kun pää meinaa räjähtää joka toinen minuutti tai ihan räjähtääkin niin tietää, että urheilemaan pitäisi päästä.
Meidän pienimies nukkui yönsä rauhassa kolmen kuukauden ikään asti, heräsi kerran tai kaksi syömään. Silloinkin heräsi aina ilman itkua ja huutoa. Nyt reilu kuukausi on öisin herätty monta kertaa, ihan vaikka kymmenen tai viisitoista, täyttä päätä karjuen tai itkien. Uni on siis jäänyt haaveeksi minulle. Monta päivää olen vaeltanut ihan zombiena ja en vain ole jaksanut mitään, päässä on kiristänyt vietävästi, kroppa on ollut ylenkaiken loppu.
Ei auttanut kuin ottaa peruna avuksi ja auttoihan se. Sunnuntaina Hippu sai ensimmäisen kerran perunaa, 4 kuukaudenn ja 2 päivän ikäisenä. Olin niin toivonut jatkavani pelkällä maidolla puoleen vuoteen asti, mutta minkäs teet kun toinen on jo niin iso ettei se tunnu vain riittävän. Samantien alkoi unet paranemaan, heräämisen tarve puolittui ja sain nukuttua kaksikin tuntia putkeen, luksusta.
Kun saa nukuttua jaksaa myös reippailla. Syyskuun alusta asti olemme pyrkineet käymään lenkillä niin usein kuin rahkeet riittävät, vuorotellen toinen saa vetää hikilenkin korkeille sykkeillä ja toinen saa seurakseen Maran ja Hipun, hikilenkki se on joka tapauksessa. Mutta voi vietävä sitä tunnetta, kun pääsee juoksemaan. Lenkkejä on aika niukasti takana, ei ole vain jaksanut lähteä. Olen mieluummin mennyt tunniksi nukkumaan, kun mies on tullut töistä kotiin.
Ehkäpä tämä tästä taas säännölliseksi muuttuu, kaikin puolin ja kaikkia kohtaan.
2 kommenttia:
Ihan superia kun perunasta on löytynyt apu! Kummasti jaksaa liikkua kun päässä ei kohise...:)
Niih, paitsi sitten tämä liikkuva mamma päättää lähteä kolmen yön reissulle täysin vieraaseen paikkaan ja taas ollaan aloituspis teessä... nyt pysytään kyllä kotona ja kauan.
Lähetä kommentti