Perussetti

Lapsi leikkii pöydällä kastehelmen tuikkukipoilla. Kahvinkeitin on porissut kerran pelkät vedet läpi, unohdan toisinaan sulkea sen suodatinosan, joka pitää purut sisällään. Yö on mennyt pojan itkuja lohduttaen huonolla menestyksellä. En voi käsittää kuinka tuo suomalaislasten korvatulehdusvitsaus on löytänyt tiensä meillekin, lääkärit määrää antibiootteja ja pojan korvat särkee siitä huolimatta ja ovat tulehtuneet.

Marraskuu on ollut ainakin Littoisissa kaunis, aurinko paistaa useammin kuin pimeys. Remontti on pysähtynyt, valmis viimeistelyä vailla. Kuuden viikon kaiken vapaa-ajan nielevä pykäys tuntui rajulta ja mieltä rikkovalta. Sohva ja telkku on parasta ikinä kello kahdeksan jälkeen. Lapsellekin on yritetty opettaa pikkukakkosen hienoutta surkealla menestyksellä, ainoastaan alkutunnari kiinnostaa pienen mieltä.

Omaisuutemme saapui joskus lokakuun alussa Mombasasta, homeen peitossa. Keskelle remonttia kontin toimittaneet miehet lykkäsivät kaikki pahvilaatikot , itku meinasi päästä ennen kuin sain taas todellisuudesta kiinni. Monta ilonaihetta on onneksi ihan tässä koko ajan, silti tuntuu kuin kilpajuoksisi aikaa kiinni, useimmiten arki on hetkiä ja rentoa oleilua lapsen kanssa ja silti aika vaan pomppii vauhdilla eteenpäin.

Pahoitteluni tahattomasta tauosta. Se oli ja on täysin suunnittelematon. Minulla ei ole edelleenkään kameraa käytössä, se vähän jäytää.

Sopeutumista

Minulla on vieläkin vaikeuksia ymmärtää, että hanasta tulee kaiken lämpöistä vettä, että suihkuun mennessä ei tarvitse antaa veden valua, jotta lämmin vesi tulisi. Enää en ihan yhtä usein sitä tee, mutta aluksi sitäkin enemmän polton sormeni, kun hanasta tulikin ihan kuumaa vettä.

Lenkillä tuntuu todella töykeältä olla tervehtimättä vastaantulijaa, etenkin jos on kapoisalla tiellä. Minulla kesti kauan oppia moikkaamaan tuntemattomia, nyt taas olo on epäkohtelias ohittaessa kulkija muualle vilkuillen. Toki meilläkin täällä sanotaan hei ainakin kaupassa ja ainakin Savon maalla. 

Olen koukuttunut mainoksiin ja ilmaisjakelulehtiin. 

Kahvi alkaa maistua hyvältä, ihan kultakatriinakin. Maito on vaihtunut kevyeen luomuun, olisiko siinä taika vai vaan tottumuksessa?

Hermokiristysrakenne ei ole kehittynyt Keniassa ja Namibiassa, päinvastoin vastoinkäymiset saa kiehahtamaan samoin tein. Suomelta odottaa niin paljon, mutta yksi karu tosiasiahan on, että emme vieläkään ole saaneet kunnollista ja toimivaa nettiyhteyttä. Puhelimen kautta käytämme nettiä ja se kyllä toimii lähes aina moitteettomasti. Asumme kuitenkin sen verran syrjässä (max.10km Turun torille), että täällä ei ole niitä huippunopeita yhteyksiä saatavilla. Mitä ihmettä?

Kaupassa on vaikea muistaa sitä kapulaa laittaa ostosten väliin. Ja, voi miten ihmiset siitä hermostuvat. Niin takana olevat asiakkaat kuin kassatyöntekijä. Kommunikointi on todellakin laskettu minimiin, jos edes kaupan työntekijä ei voi ystävällismielisesti kysyä, että mitkä ovat ostoksesi. Minä olen myös mahdottoman hidas oppimaan, edelleen unohdan sen kapulan. Keniassa ja Namibiassa ostokset pakattiin puolestasi, jos kädet olivat täynnä kassalle saapuessa joku auttoi myös nostamaan ostokset hihnalle (joka ei ikänä toiminut, hihna siis ei liikkunut). En noin avuliasta palvelukulttuuria odota tai halua edes Suomeen, sitä vaan, että niin nopeaan siihen tottui. Kassalla tuli usein myös vaihdettua kuulumiset, meidän vakikaupassa kaikki tiesivät Hipun ja joku aina leikki pojan kanssa, kun minä hikoilin ostoksien parissa. Okei, kyllähän täälläkin moni hymyilee, mutta vielä useampi mulkoilee jos pieni mies pihahtaakaan kaupassa. Eroja, eroja.

Ruokakaupassa voisin viettää aikaa enemmänkin, välillä huomaan haaveilevani siitä, että voisi pitkään ja hartaasti tutkia hyllyjä. Viime viikkoinen visiitti Ruohonjuuressa yllätti täysin. Valikoimat ovat muuttuneet niin rajusti. Jos viisi vuotta sitten kaupasta löytyi muutama pesupähkinä ja paljon ihmeellisen näköisiä kangasmyttyjä, niin nyt siellä oli lähes koko materiaalinen elämä.

Toinen viikko on alkanut, kun minun arki-illoista suurin osa menee työjutuissa. Mies tulee kotiin ja minä lähden. Kaikki on vielä uutuuden viehätystä!

Voihan koiruus

Martti ja Hilda. Parivaljakko lähes aina mainio. Uusi kotimaa näin omistajan näkökulmasta on tuonut paljon uusia asioita koirien elämään. Hildan elämänlaatu on mielestäni heikentynyt roimasti. Ennen niin kovin aktiivisesta koirasta on tullut täysi sohvaperuna. Haasteet ja aktiviteetit ovat taaksejäänyttä. Nyt jäljellä on vaan muutama lenkki per päivä. Hilda ei ole ikinä ollut mikään leikkijä, saalistaja ja ongelmanratkaisija kyllä. Kotona ainut ongelma on Hippu ja Hippua karkuun juokseminen, saalista ei löydy pieneltä pihalta. 

Martin elämässä on taas enemmän eloa kuin ennen. Perusmeno ei miksikään ole muuttunut, kaikki "vapaa-aika" menee erinäisissä makuuasennoissa, mutta päivittäiset lenkit ovat sentään tuoneet vähän virtaa ja säpinää. Pientareen nuuskutus on ihan ykköspuuhaa, samoin koirapuistossa toisten koirien kanssa peuhaaminen. Joka kerta, kun puistossa on ollut joku koira niin Mara on saanut uuden kamun. Uskomaton vetovoima tuolla sankarilla. Kamuja on isoista boksereista pieniin terriereihin ja mäyriksiin. Nuo kamut ei millään jättäisi leikkiä kesken.

Hilda taasen ei paljon kaveeraa. Toiset nartut ovat iso vihan aihe. Uroskoirat menee just ja just. 

Tottuminen ja aika kai toivottavasti auttaa tässäkin. Hihnassa toisten koirien liian innokas tervehtiminen on hieman laantunut, samoin naapurien kyttääminen ikkunasta :)

Molempien turkki tiputtaa karvaa koko ajan, koko ajan ja paljon. Toiminta meni kai sekaisin silloin kun tulimme Suomeen. Ilma oli aika viileä ensimmäisen viikon ja sitten alkoi vasta meitä koko elo -ja syyskuun alun ihmetyttäneet kauniit aurinkosäät. Ehkä tämä tästä helpottaa, kun ilma kylmenee kunnolla eikä koirilla ole varaa menettää yhtäkään karvaansa.

Paluu arkeen

Ilmassa on paljon kutkutusta. Monen monta kärähtänyttä hermoa, paljon naurua ja miljoona hymyä. En olisi ihan uskonut vielä kaksi kuukautta sitten, että nyt jo syyskuussa olen jotenkin niin tässä, nopeassa temmossa. Muutama aamu viikossa on lohduttavaa hidastelua lapsen kanssa, leikkipuistoa ja kävelylenkkejä koirien kanssa. Suunnitelmallisuus on pop, jos aikoo mitään tehdä. Enää ei vaan eletä päivästä toiseen, ryhtiliikkeen pitäisi antaa tulla ovesta sisään.

Käytännössä siis olen elvyttänyt toiminimeni henkiin, aloittanut fysioterapeutin hommat siis. Teen ihan perusvastaanottotyötä muutaman illan viikossa, vanha niska ja selkäryhmäni aloitti eilen, nuorten poikien salibandyjoukkueen fysiikkavalmennus on myös haasteenani. Olen aika innoissani. Mielessä pyörii monta ajatusta siitä kuinka edetä tästä ja mihin suunnata ammatilliset ambitiot. 

Sana kaaos on ollut mielessä monta päivää. Tuntuu kuin Pohjolassa kaaos syntyisi hetkessä jos ei ole suunnitelmaa, sovittuja aikatauluja. Keniassa elämä oli toisinaan yhtä kaaosta, kaaoksessa elämistä ja siinä itselleen sen oikean rytmin etsimistä.

Voisikohan meidän olohuonetta kutsua järjestäytyneeksi kaaokseksi? Siellä nimittäin oleilee meidän uusi keittiö, pedantissa järjestyksessä. 

Pään sisäinen kaaos ottaa vallan. Arjen on täyttänyt taas pojan kuume ja vatsakipu. Johan meillä kaksi yötä nukuttiin hyvin. Nyt jaksaa taas valvoa. Ei oikeesti kyllä jaksaisi.

Tulikuuma perjantai

Tulikuuma lapsi sylissä, monta päivää odottanut kauppareissu, Pohjolassa asuvan kotiäidin arki.

Olen innostunut mainoksista, ihan niistä postilaatikkoon tupsahtavista. Ennen meillä taisi olla kielto "ei mainoksia", nyt ihan en malta odottaa mainospostin lukemista. Kuvittelen kai päivittäväni tietämystä nykyisiin tuotteisiin ja hintatasoon niillä.

Ilmassa on paljon kutkuttavia asioita, en oikein edes tiedä mitä niistä on muotoutumassa, mutta jos jotain olen oppinut ulkomaan vuosilta niin sen, että tunnen olevani oman onneni seppä. Näillä eväillä mitä tämä yhteiskunta tarjoaa voi tehdä lähes mitä vaan. Mitä vaan sellaista mihin oma motivaatio, halu ja rahkeet yltää. Ei sen tarvitse suurta olla, mutta omaa onnea tuottavaa.

Mies on ollut töissä tämän viikon, meillä on mennyt pikkumiehen kanssa oikein mukavasti. Ollaan oltu sopivasti aktiivisia ja nukuttu jopa pitkiä päiväunia tai siis pieni on.

Solsidan on aika hauska ruotsalainen tv-sarja. Suosittelen. Pitäisi jostain kaivaa ensimmäinen tuotantokausi esiin.

Nyt on ehkä annettava hieman lääkettä pienelle ja lähdettävä sille kauppareissulle. Toteutan edelleen periaatetta, että miksi tehdä nyt, kun voi tehdä myöhemminkin. Joskus se ajattelutapa kostautuu, niin kuin tänään.

Ps. Presidentti-kahvi on jo pal parempaa tai sitten olen jo tottunut Suomi-kahviin.

Kahvi - salamarakkaus vs. hidas tottuminen

Jos Keniassa kahvi maistui ensimmäisestä kupista lähtien yhdeltä parhaimmista elämän eliksiireistä, siis ihan pelkkä Dormansin pikakahvi puhumattakaan kahden lähilempikahvilan cappuccinoista niin Suomessa tämä on ollut aikamoista taistelua. Kotona suodattuva juhlamokka on jotenkin niin laimeaa, juhlamokan tummempi versio kitkerää, katsotaan miltä presidentti maistuu. Ihme ja kumma aina vierailulla kahvi maistuu hyvin. Voisiko rasvaton maito olla suuressa roolissa? Keniassa oli käytössä vain täysrasvainen maito.

Monet kerrat olen mielessäni istuttanut itseni turkulaisen ylpeyden terassille istumaan jokirantaan, täydellistä cappuccinoa nauttimaan. Tänään sen tein. Tässä nyt istun ja voi räkä, cappuccino ei säväytä suuntaan taikka toiseen. Kaunis maitovaahtokuvio ilahdutti, maku vain jätti suun tyhjäksi. Odotanko liikaa? Onko makuaistini jäänyt Mombasaan? Miljöö on paras mahdollinen, kun pitää selän vain tuomiokirkolle päin, jää uusi rakennustyömaa näin näkemättä ja silmien eteen avautuu vain kaunis jokinäkymä. Tää on niin eurooppaa!

Muutama muu huomio

Kun olen yksin kotona, olen todella yksin kotona. Ei ole koiria, ei lasta, ei miestä, ei puutarhuria, ei vartijaa, ei siivoojaa. Minä vain.

Mitä suomalaisille naislaulajille on tapahtunut? Laura Närhen ja Jenni Vartiaisen uusimmat radiossa soivat hitit ovat erikoisia, suorastaan pakottavat vaihtamaan kanavaa. En oikein voi sano itseäni hyvällä tahdollakaan ihmiseksi, jolla olisi tuntemusta musiikkia kohtaan, mutta nämä kaksi biisiä ovat suoraan jostain euroviisujen humppakokoelmasta.

Pyöräilijät ovat pelottavia, ei pelkästään jalankulkijan näkökulmasta vaan myös autoilijan. Nämä pelottomat vauhtijannut menevät teiden yli sivuille katselematta ketään kunnioittamatta. Eikö se oma henkikulta edes voisi olla suojelun arvoinen?

Itsepalvelu. Tuntuu suorastaan väärältä maksaa itsensä kipeäksi ravintolassa ja hoitaa samalla itse tarjoilu, juosta edes takaisin hakemassa juomaa, ruokailuvälineitä, maksaa, tilata jne. Ruoka on onneksi lähes poikkeuksetta hyvää ja tuoretta. Ymmärrän kyllä, että pikaruokalassa on itsepalvelu, mutta ihan oikeassa ruokaravintolassa. Okei, nyt oli kyse terassista, mutta ravintolan sisällä oli vain kaksi asiakasta, joten aikaa olisi kai ollut tarjoilla uloskin. Ja juu, ymmärrän senkin että linjaukset pitää tehdä ja niissä pitää pysyä, mutta vetoan edelleen siihen, että kauniilla ilmalla ruokaravintolan tulisi pystyä tarjoilemaan muuallakin kuin tiskin takana.

Tippaus, enää ei tarvitse miettiä tippausta eli juomarahaa. Mutta toisaalta ketä sitä itsepalvelumaassa tippaisikaan? Itseään?

Yhtä kaikki, huomioni osoittavat aika selkeästi sen, että hyvin pyyhkii, jos huolehdin suhteellisen vähäpätöisistä asioista (paitsi nuo pyöräilijät!). Ei tarvitse ihmetellä arkielämään isosti vaikuttavista tekijöistä eli sähköstä, netistä, vedestä, turvallisuudesta ja ruokamyrkytyksistä. Voi vaan viilata pilkkua. Tosin sohva ja olohuone olisi aika jees.

Erilaista

Koirat. Jos Keniassa ihmiset suhtautuivat kauhunsekaisin tunnelmin koiriimme niin Suomessa koirat saavat lähes aina ihailevia katseita osakseen. Tämä katse tavallaan paljastaa paljon. Keniassa koiran huomattuaan henkilö x katsoo minua, koiran omistajaa, kauhistunein silmin, tervehtii tietenkin. Suomessa katse pysyy tiukasti koirassa, omistajaa ei huomioida.

Mikä siinä on, että sanoja anteeksi, voisitko siirtyä On mahdotonta lausua? Useamman kerran olen tuntenut selässäni murhaavan katseen niin kaupassa kuin kadulla. Miten minä voin tietää, että siinä takana on joku kurkottamassa sitä samaa fetajuustoa kuin minä ellen satu katsomaan taakseni ja näkemään närkästynyttä katsetta? Kasvaako minulle ajan kanssa silmät takaraivoon täällä Suomessa? Kadulla taas pyöräilijät tuntuvat olevan todella estyneitä käyttämään soittokelloa, poljetaan vauhdilla niskaan hengittämään ja sitten tasapainoillaan tyhjää polkien selän takana kunnes kuulen ähinän ja tajuan väistyä.

Vaatetus. Oi miksi niitä pakaroita pitää vilauttaa koko ajan? Miksi miehet kulkee ilman paitaa julkisilla paikoilla? (Omanihan riisui mombasassa paidan välittömästi kotiin saavuttua, joten ei ehkä ole minun osani arvostella tätä.) Kahdessa vuodessa tottui nopeasti konservatiiviseen pukeutumiseen, vilauttelijat olivat lähes poikkeuksetta prostituoituja, nyt kauhistelen suomalaisia naisia ja alati vilkkuvia pakaroita.

Liikenne. Oi ja uuh, miten se voi olla niin sujuvaa? Tilaa on joka suuntaan, tiet ovat siloisia ja kuskit silti niin äkäisiä. Ainiin, eikö handsfreetä käytetä enää? Tuntuu kuin joka toinen kuski puhuisi puhelimeen.

Olen suorastaan hurmostilassa astianpesukoneesta, pienestä kodista ja raikkaasta ilmasta. Ra-kas-tan aamukävelyitä koirien kanssa, aamukastetta nurmella, kirkasta auringonpaistetta ja silti huurustuvaa hengitystä. Tänäkin aamuna ihmettelin, että miten voi olla näin kylmä.

Arki on erilaista, monellakin tapaa. Mies on tuossa vierellä ollut jo pian kuukauden päivät. Loma loppuu pian ja uusi elo alkaa syyskuun alussa. Ihan täällä Suomessa. Me jäämme tänne. Päätös on tuntunut hyvältä. Tohinalla on alkanut kaiken järjestäminen. Lapsi neuvolajärjestelmään, paperiasiat kuntoon, työmarkkinoiden ja koulutuksien tarkkailu, remontin suunnittelu ja mitä muuta. Muskari ja taaperotanssi.

Aktivoimista odottaa sosiaalinen elämä, ihan vain tässä pienessä perhepiirissä on oltu vanhempia tavaten. Kamut siis, soitelkaa! Ihan olen ollut pää puskassa, mutta eiköhän tämä tästä.

Blogin tulevaisuus odottaa vielä muotoutumistaan. Katsotaan miten käy.

Elokuussa

Aika onnekasta kai, että kahdessa viikossa ehtii nähdä kuinka luonto muuttuu. Ensimmäisen viikon aamulenkit menivät aamukastetta, luonnon vihreyttä ja lämpimän, mutta silti niin raikkaan auringon paistetta ihastellessa. Nyt tihuuttaa vettä, metsässä on jo keltaisia lehtiä maassa, puolukoitakin pongasin. Hilda käy edelleen mustikan varvut läpi pienten maistiaisten toivossa. Päälle on puettava takki ja jalkaan villasukat. Ikuisen kuumuuden Mombasassa unohti kuinka nopeasti luonto voi elää.

Välitila jatkuu. Nuha ja niiskutus ei ota loppuakseen. Kotihommat tuntuu mielekkäiltä, mummola on ihan vieressä. Tähänhän voisi tottua hyvillä mielin.

Blogi elää hiljaa varmaan vielä tovin. Paljon on mielessä juttuja, mutta konkreettiseksi tekstiksi niiden saattaminen tuntuu ylivoimaiselta juuri nyt.

Välitilassa

This is a disaster, hoin koko paluumatkan. Ihan joku päivä tässä aion kirjoittaa siitä miten kaikki voi mennä pieleen, mutta tärkeintä kaikessa on silti se, että me olemme kaikki täällä autiossa ja villiintyneessä Littoisten kodissamme.

Pieni mies toipuu edelleen ärhäkästä nielutulehduksesta. Me käytetään kertakäyttöastioita ja keitän ahkerasti perunoita. Ruoka maistuu niin hyvältä, karkista tulee paha olo. Sauna on parhautta. Perhe lähellä parhauden pariin myös.

Tekisi mieli niin mennä sinne ja tänne, mutta on maltettava odottaa Hipun paranemista.

Meidän tulevaisuus on vielä avoin, vielä ei osaa juurtua tänne, jatketaan siis kertakäyttölinjalla.